Jukka Takalo: Syntymättömien sielujen soulia - äänityksiä 2013–17

Monien artistien mahdollisista musiikkiarkistoista ja valtaisista virtuaaliholveista liikkuu sitkeitä huhuja. Kellä on kymmeniä valmiita biisejä odottamassa julkaisujaan, kuka on tehnyt jo sarjan pitkäsoittoja täysin julkaisuvalmiiksi. Kotimaisista tekijöistäkin löytyy todellisia demokuninkaita ja kuningattaria, vaan mikä lienee totuus Jukka Takalon kohdalla? Uuttera artisti on raottanut arkistonsa ovea ja mitä sieltä paljastuu? Herkullisia sattumia, kokkareista sakkaa – vai kenties kumpaakin?

Valassaaret

Viimeiset vuodet vaikuttavat olleen hiljaisempia myös Takalon musiikkipajalla, varmasti monestakin eri syystä. Ensin oli tietysti pandemiaa, musiikkikentän ansaintasysteemit menivät siinä samalla sitten uusiksi ja maailmakin se jaksaa vain muuttua. Kaiken muun ohella on kuitenkin löytynyt aikaa penkoa arkistoja ja tyhjennellä pöytälaatikoita pölyttyneestä materiaalista, kuten niin kovin monet muutkin ovat näinä haastavina aikoina tehneet.

Saatesanoissa Takalo korostaa materiaalin keskeneräisyyttä ja demomaisuutta. Monia taatusti nolottaisi pistää ulos näinkin raakilemaista ja klimppistä kiekkoa, mutta kuten olemme jo vuosien saatossa saaneet toistuvasti huomata, Takalo ei olekaan ihan kuka tahansa. Kuuleman mukaan tulossa on peräti kolme uutta levyä (ties minkä kokoisista arkistoista poimittuina) ja Syntymättömien sielujen soulia -koosteelle kootut demot eivät vain sopineet enää mihinkään tulevaisuuden skenaarioon. Eli näitä poloisia ei tulla enää koskaan kehittämään eteenpäin ja niitä olisi odottanut vain hauta. Siispä ottakaa siitä, olkaa hyvät, toteaa myyntimies Takalo vino hymy suupielessään.

Ja kyllähän minä nyt ainakin kopin otan aina, kun pääsen musiikkiarkeologiaa harrastamaan. Olenhan myös suuri Sherlock Holmesin ystävä, enkä tarkoita niitä uudempia versioita paukkurautoineen kaikkineen, vaan viittaan menneisiin kirjoihin. Teoksiin joissa sivumäärä ylitti helposti luotien määrän ja painopiste oli ajattelulla, kuvailulla, tunnelman hitaalla kudonnalla. Maltti on valttia myös näiden demojen parissa, sillä reiluun kolmeen varttiin on mahtunut ventin verran raitoja, eli 21 kappaletta.

Takalon Vaarojen laulut ja sitä puolitoista vuotta vanhempi Suomen kuningas muodostavat yhä vahvan albumiparin, jolle tulevaa kelpaa rakentaa sitten aikanaan. Noiden kahden kiekon linjoja löytyy myös näistä demoista ja puoliraakileista kiistatta paljon, jos nyt suorat ryöstöt jäävätkin ymmärtääkseni puuttumaan.

Toki annettu vuosihaarukka pitää sisällään myös vuoden 2013 Maakinen mysteeri trio -pitkäsoiton, jolla Takalo tempoi itseään selvemmin kupletin puolelle. Suoraa kuplettia demoista ei löydy, tosin ruotsinsuomalaisuutta kaihoisastikin pohtiva Kesäks volvot Suomeen ajaa veistelee naapurimaiden eroista ja näkee kaikessa oman surumielisyytensä. Ruotsissa suomalainen, Suomessa ruotsalainen, aina muukalainen. Nimet ja paikat voivat muuttua, mutta tarina on aina sama maahanmuuttajien keskuudessa.

Kupletin lisäksi Takalo on veistellyt valtion suurista ja viisaista myös muissa yhteyksissä, eikä kritiikittä jäädä nytkään. Kylmäävä protestilaulu Murhaperjantai ei kerro mistään kauhuleffojen maskinaamaisesta silppurihirviöstä, vaan jossain palatsissa tuhansien kilometrien päässä helpon, mutta lopullisen päätöksen tekevästä tehtaanomistajasta. Tehdas kiinni ja ihmiset omilleen, tuosta vain. Ja näin on yksi, kaksi, kolme kylää yht’äkkiä murhattu, lopetettu. Realityä niin että hirvittää.

Onneksi Takalon sielusta löytyy aina valoisampiakin puolia ja iloisempia kamareita. Jokainen tarvitsee rapsutusta ja oudon tutun melodian mukana voi hyräillä ilman itsesyytöksiä. Ultraääniä näkee ajatusten harhaillessa, kuinka uusi aika heiluu ja potkii ruudulla. Elämän solmukohdat ja suuret risteykset saattavat vilahtaa toisinaan nopeasti ohitse, mutta niihin voi myös helposti palata.

Suorastaan filosofiseksi äityvä Onko väliä kuka vetää? ei ole tarina revolverisankareista tai vedonlyöjistä, vaan se pohtii elävän musiikin merkitystä ihmisten itsensä määrittelyn kummissa labyrinteissa. Kuka siis vetää keikan ja kenelle, mihin se kaiketi johtaa ja mihin kaikkeen se voisikaan johtaa? Heppoisempi tekijä saisi pään kivistämään, mutta kuten tuli jo todettua, Takalo ei olekaan kuka tahansa vaan toisinaan jopa Suomen kuningas – sanojen työstössä nyt ainakin.

Monet sävelkulut kuulostavat vaarallisen tutuilta ja biisien osia on käytetty sittemmin hyödyksi täällä ja ehkä hiukan tuollakin. Joukossa on kuitenkin voimaa, sillä yhdessä tämä tuokiosuma ja biisirypäs kerää ympärilleen riittävästi hattaramaisia pilviä, eri tavoin loistavia aurinkoja ja pari kuutakin taivaalle. Saa niistä aina yhden pienen universumin luotua.



Pöytä on tyhjennetty liian vanhoiksi ja/tai toimimattomiski tuomituista viritelmistä ja tulevaisuus hohtaa jo horisontissa. Onko oikeus siis tapahtunut, kävikö kuten pitikin käydä? Mielestäni mm. kauniin kaihoisa Valse twiste olisi pystynyt enempäänkin oikeissa olosuhteissa. Kauniiksikin haukuttava Vuodet ovat kuin nopeusmittari ei elä edes minuuttia, mikä on puolittainen rikos. Valmiimpaa laitaa edustavat rockin rymistely Hattu ja reppu sekä elektronisemmin muljahteleva Pelko on aasimme, joista olisi niin ikään voinut tehdä jotain toisenlaista. Jos, jos, jos, tässä sitä sitten halotaan hiuksia ja olen astunut omaan ansaani.

Ollaan siis vain tyytyväisiä siitä mitä on saatu ja päätetään lasin olevan puolitäysi. Eli kiitos Jukka ja jatka arvokasta työtäsi myös tulevaisuudessa. Vaan mihinkäs se otsikossa mainostettu soul nyt oikein jäi?

Mika Roth