Juliet Jonesin Sydän: Rakkaus

Mitä rakkaus on? Vastauksia saattaa olla yhtä monia kuin vastaajia, mutta tässä tapauksessa se on levy, jonka Juliet Jonesin Sydän haluaa antaa faneilleen. Tässäpä siis muutama uusi biisi ja otteita monia koitoksia kokeneen sekä lukemattomia kilometrejä nähneen bändin ohjelmistosta. 40-vuotta on tullut täyteen, mutta Jonesit eivät ole lähdössä minnekään – paitsi seuraavalle keikalle.

Emsalö

Juliet Jonesin Sydän on jo aikaa sitten todistanut arvonsa, asemansa ja merkityksestä suomalaisen rockin rikkailla saloilla. Vuoden 2020 paluulevy Kansas osoitti, että bändin alkuperäinen henki ei ole kadonnut minnekään, vaikka happea otettiin vuosien 2001–2015 välissä. Nyt kuullaan neljä uutta kappaletta, joista puolet on ehditty paljastaa jo sinkkuina. Tuoreiden siivujen kyytipojiksi tarjolla on kuusi ihastuttavan monenlaisia ja erilaisia puolia bändistä paljastavaa livenumeroa, mutta niistä enemmän tuonnempana.

Loppukesästä ilmestynyt Ruhtinas-sinkku on kaunis poppis, jolla kertoja on oivaltanut aikansa rajallisuuden. Eikä tuon kylmän faktan oivalluksesta syntynyttä ajatusta lähdetä raahaamaan kivirekeä perässä, vaan jäljellä olevat päivät – kuinka paljon niitä sitten onkaan – eletään täysillä, ihan kuin ruhtinaat. Kaikki on kiinni päästä, totesi eräskin kiekkoguru jo aikoinaan, ja niinhän se on: ”keep it simple, stupid”. Eivät maailmasta murheet ja surut niitä murehtimalla ja suremalla lopu, joten muistetaan myös elää kaiken seassa omaa elämää.

Syyskuun lopulla julkaistu Älä lähde, mun luotain harrastaa otsikossaan oivaa pilkkuhuumoria, mutta näppärän kuoren alta löytyykin ykkösluokan poprock-kappale. Tarttuu kuin purkka pyhäpuvun takamukseen kirkon portailla istuessa, mutta minkäs teet ja miksi hanttiin toisaalta laittaakaan. Biisin soundimaailma on supertarttuvaa angloamerikkalaista puoliAORrää, koskettimien, kitaran ja laulun luodessa tappavan tehokkaan kolmion. Koko bändin yhdessä ruuvaamat sovitukset ovat tässäkin tapauksessa se viimeinen elintärkeä lenkki, lisä ja ratas, jonka myötä hyvä kääntyy erinomaiseksi.

Kaksi muuta uutta numeroa osuvat enemminkin ylempään keskikastiin, mutta yhtä kaikki Sami Pirkolan biisikynä on selvästi teroitettu sitten Kansasin. Tää rakkaus kuulostaa hiukan apealta Röyhkältä, jota Dire Straits -tribuuttibändi yrittää parhaansa mukaan piristää, tuttuja palikoita, kovasti laveita äänimaisemia ja melkein kohdilleen osuva teksti. Tolppalaukaukseksi laskikin myös Natalin pirteän paukkeen, jossa nostalgia vie miestä kuin litran mittaa. Olisivatko asiat voineet ehkä mennä toisin, jos se nuoruuden rakkaustarina olisikin jatkunut ja jatkunut ja jatkunut. Jos, ehkä, olisiko pitänyt – kai näitä moni meistä lopulta pohtii tahoillaan. ”Tää ohimenevä, onks tää mun elämä?” kysyi eräs hahmo eräässä tarinassa, joka on tosin peräisin ihan toisesta kirjasta.

Livepuolella kuullaan tietysti koko paketin sulkeva Helppo elämä, jota voi huoletta kutsua yhdeksi suomenkielisen rockin merkkipaaluksi 80-luvulla. Muita saman myynti/lataus-kaliiberin biisejä ei albumilta sitten löydy, tosin onhan niin ikään kasarilta asti soinut Kantri saavuttanut vuosien saatossa vakaan aseman virallisten albumeiden ulkoa valokeiloihin kiilanneiden siivujen joukossa. Pinnat vielä americanan makuisista country-soundeista ja todella autenttisesta vokalisoinnista, joka välittää kertojan kekkoslovakian aikaisen ahdistuksen herkullisen loistavasti. Ironiahan on ollut voi bändin leivällä aina alusta lähtien, eikä siitä tingitä edes mustimpina hetkinä.

Ysäriä edustaa kunnialla vuoden 1992 Nauru-levyltä napattu Jussi and the Boys, jonka kuullun perusteella bändin kanssa esittää nyt itsensä Jussi Raittinen. Kunnia pioneereille ja edelläkävijöille. Ja kun kerran sinne uudisraivaajien länteen päästiin, ainakin ajatuksen tasolla, niin pari vuotta aikaisemman Jupiter-kiekon Cowboy on sopiva seuraaja Kantrille.



Melankolisempi matkatarina on Aamyöllä, jossa pohditaan tien päällä hetki elämän kurjuutta ja autuutta enemmänkin mikrotasolla. Bändin tuhti livesoundi auttaa asiaa ja kantaa siivua pyyteettä, mutta ei tästä puolispringsteenistä ole koskaan oikein osannut innostua – allekirjoittanut siis. Eero Hyyppä osui sen sijaan Kummajainen-siivulla jonkin oleellisen ytimeen ja tämä toinen vuoden 1988 Jänis-levyn raita ansaitseekin huomionsa. Olisihan siltä kiekolta löytynyt niitä ’isompiakin’ biisejä, mutta joskus pienempi on vain kauniimpaa ja näillä näytöillä JJS:n vetokyky vuonna 2023 käy mielestäni vieläkin paremmin ilmi.

Neljä täyttä vuosikymmentä ja Juliet Jonesin Sydän jaksaa yhä rakastaa niin taivaltaan, yleisöään kuin kaiketi jo hiukan itseäänkin. Historia on komeaa katsottavaa, mutta uudetkin numerot pitävät kummasti pintansa.

Mika Roth