And Then You Die: Omaha

Kotimaisen industrialin pioneeri And Then You Die julkaisi vuonna 2007 Omaha EP:n, joka sittemmin poistui jakelusta. Nyt EP:n alkuperäiset raidat ovat löytyneet ja Omaha julkaistiin viimein täysiverisenä, seitsemän raidan mittaisena versiona. Remasteroitu laitos onkin melkoinen kokemus 16 vuotta äänitysten jälkeen, tuskan ja kärsimyksen puristuessa raitojen saumoista ja ajan halki nykyhetkeen..

Skithund Records

Aika on aina enemmän ja vähemmän suhteellinen käsite, etenkin kun puhutaan musiikin kaltaisesta ilmiöstä. Mikä on modernia ja mikä on taas vanhakantaisempaa, mistä kuuluu ajan henki? Vastaukset riippuvat useimmiten lähes täysin kysymysten esittämisajankohdasta, eikä niillä ole tapana pysyä lukittuina. Kykymme nähdä ja ymmärtää juuri tässä hetkessä olevan maailman soundia jonkin tietyn genren alalla on myös luonnollisesti kunkin omista mieltymyksistä, tuntemuksista ja kokemuksista riippuvaista.

Fakta on se, että vaasalaislähtöisen orkesterin EP ilmestyi alkujaan vuonna 2007, mutten tiedä miltä se tuolloin kuulosti, sillä en tietääkseni kuullut aikoinaan ’alkuperäistä’ Omahaa. Alkujaan raitoja oli viisi ja ymmärtääkseni ne ovat tätä nykyä seitsenraitaisen levyn viisi ensimmäistä numeroa, joten niiltä osin mennyt on saanut pitää eheytensä ja voimme aloittaa pienen aikamatkamme.

Musiikillisesti And Then You Die tuntuu liikkuvan tallenteella kolkon ja kylmemmän industrialin hallirakennuksissa ja käytävillä. Toisinaan tummasävyinen tunnelma tuntuu jopa olevan se merkittävin tekijä, joka saa ohittaa itse biisimateriaalin, minkä ansiosta Omaha on etenkin kokonaisuutena niin vavahduttavan vahva. Yhtymäkohtia on suhteellisen helppoa löytää niin kanadalaisten konkareiden, kuten itsensä Skinny Puppyn ja Decreen tekemisiin, mutta linjat eivät ole osoittavan suoria

Jokainen voikin piirrellä omia vaikutekarttojaan tuskaisuuden purskahdellessa pintaan niin Turn Yourself Inin näennäisen rauhallisen pinnan kuin Get Backin levottomamman kolistelunkin alta. Biisien keskimitan painuessa lähemmäs viittä minuuttia paino vain kasvaa ja kasvaa, vaikka totaalinen mustuus osataankin viisaasti välttää.

Toinen juonne ryhmän musiikissa tuntuu löytävän tiensä Keski-Euroopan ja Benelux-maiden suuntaan. Belgialainen Front 242 ja saksalainen Deutsch Amerikanische Freundschaft, eli tuttavallisemmin D.A.F., kun saattavat kaikua muidenkin korvissa mm. Opeta minut hengittämään -vedon kiertävässä ja mystisen transsimaisessa pyörteessä. Tämä ei ole ensisijaisesti tanssilattioille suunnattua materiaalia, mutta bändi ei toisaalta pyri myöskään rakentamaan mitään muureja kyseisen rintaman torppaamiseksi pois kuvasta.

Synkkyys. Siitähän pohjoinen mieli kukoistaa ja sitä myös Omaha on täynnänsä. Nebraskassa sijaitseva Omahan kaupunki ei ole kuuluisa ainakaan kauneudestaan, eikä And Then You Die hae elektronisiin äänipilviinsä viehättävyyttä herkkyydestä. Jykevät ja alati myllertyvät äänivallit ovat ennemminkin taipuvaisia vanhemman ja hitaamman KMFDMn julmaan murskaavuuteen, jossa näennäiset kirkkaammatkin elementit ovat vain tummuuden eri kerrostumia.

Omahan laajennus albumiksi on toteutunut lisäämällä loppuun jo toimivan Come See Me -raidan lyhyemmän version, sekä herkullisen tummalinjaisen Bitchin. Näin kasaan on saatu reilun 31 minuutin mittainen kokonaisuus, jonka kaksi uutta huonetta kieltämättä täydentävät rakenteet komeammaksi taloksi. Come See Me lähtee nyt kuultavana alkuperäisenä versionaan selvemmin kohti Düsseldorf-soundia, jossa kolina sekä kolke saavat tehdasmaisemman roolin ja Bitch on kulmastaan kuvaa täydentävä numero, joten arkistojen kaapeista on löydetty muutakin kuin pölyä.



Omaha vaikuttaa olevan tylyssä ajattomuudessaan täysin ajan hampaiden vaikutukselta säästynyt kokonaisuus, jonka omanlaisensa klassisuus ja genren perinteisten muotojen toisto tapahtuu tämän ajan hengessä. Missä määrin kyse on remasteroinnin puhdistavasta vaikutuksesta jäänee mysteeriksi, mutta itse asia – biisit – saavat viimein ansaitsemansa huomion. Tämä on EP, josta yhtyeen kelpaa olla ylpeä ja johon uusimpiakin alan tuotoksia voi vaivatta verrata.

Mika Roth