Raskaampi albumikooste – Syyskuu 2023
Ceased Sunfire: The Divide
Omakustanne
Helsinkiläinen stoner metal partio Ceased Sunfire osoitti viimevuotisella Sleepless EP:llään hallitsevansa metallintyöstön. Soundien sotkuisuus ja lievä haparointi viimeistelyssä söivät hieman voimaa, vaan eivät sittenkään ratkaisevalla tavalla. Kolmen tuoreen sinkun perään kosahtaa nyt kokonainen pitkäsoitto, jolla sinkkujen rinnalla kuullaan kuusi muutakin numeroa ja em. EP:n raidat on jätetty rauhaan.
Noin neljästä ja puolesta minuutista viiteen ja puoleen minuuttiin kellottava kipalejoukko on rullaavan soiton juhlaa, sludgehtavan ja groovaavan viban potkiessa lisävauhtia kelkkaan. Avausveto Looked Back But Couldn’t See kirjataan vielä tolppalaukausten sarakkeeseen, mutta rouheammin louhiva Running Away From Myself nostaa häijyyspitoisuudet jo kutkuttavalle tasolle. Raskaus on olennainen osa menestyksen kaavaa, mutta notkeus etenkin melodian lähistöllä ja selvästi kohdilleen osuva kitarasoolo yllättävine soundeineen tuo vasta todellisen voiton.
Heti perään kuullaan kaksi levyn ensimmäistä sinkkua, joista jo helmikuussa maailmalle mellastamaan päässyt The Bridge lunastaa metallin osuuden ja Friend Illusion rokkaa suurin mahdollinen jytävaihde silmässä. Ollaanhan sitä jo rujouden rajoilla, mutta hittoako näistä narisemaan, kun lohkareet sinkoutuvat näin komeasti pitkin maisemaa. Aivan omille linjoilleen lähtevä Sunny In Your Head tuntui alkuun töksähtävän alati korvaan, mutta jalkaa kaasulta hetkellisesti nostava numero on sittemmin kasvanut albumin jälkimmäisen puoliskon avaimeksi.
Pörisevää, rahisevaa ja savuista on vääntö edelleen, eikä yhtye tee kompromisseja ainakaan kaupalliseen suuntaan kumartaakseen. Ehdottomuus ja omanlaisensa ’puhtaus’ ovat tiettyyn pisteeseen asti voimavaroja, mutten ole aivan varma vieläkään soundipaketin kaikista väreistä – ja osittaisesta värittömyydestä.
Mika Roth
Damnation Plan: The New Horizon
Inverse
Progehtavaa ja asteen pari isompia lekoja suosivaa metallia. Osapuilleen noin reseptiään muokannut
Damnation Plan on käynyt läpi muitakin muutoksia sitten edellisen kierroksen. Poissa on nyt vokalisteista toinen ja samalla soundia on muokattu uuteen uskoon. Vaan eipä komeat palkeet omaavalla laulaja
Asim Searahilla ole hädän päivää, sillä puhtaammat vokaalit istuvat mielestäni luontevammin bändin klassisempaa soundia suosivaan musiikkiin.
Moni asia on muuttunut sitten vuoden 2017
Reality Illusion, mutta jo alkuvuodesta ilmestynyt
Under the Veil of Sea -sinkku osoitti myös tiettyjen keskeisten palasten pysyneen visusti paikoillaan. Kyseinen kahdeksanminuuttinen jätti on samalla albumin pisin luku ja jos raitoja kiekolla ei olekaan viittä enempää, niin kiteytetympi paketti on vastaavasti tiiviimpi kokonaisuus vailla harha-askeleita. Viisi lukua, viisi erilaista näkymää, viisi onnistumista.
Rosoisten vokaalien jäätyä kyydistä myös metalcore ja death ovat painuneet termeinä melko tarkkaan menneisyyden horisontin taa, kun taas eeppisemmät, koukeroisemmat ja melodisemmat elementit kasvattavat merkitystään. Sinkuksikin valittu
Dreamdead on joukon ainoa alle viisiminuuttinen lekan heilautus, jolla silläkin ehditään avata eeppisiä, väittäisin että osin jopa sinfonisia sfäärejä. Isompi, muhkeampi ja lämpimämpi soundipakki ei kuitenkaan sorruta bändiä pompöösin paisuttelun puolelle, vaan kaikkea yhteen sitova avainsana on mielestäni voima. Näissä raidoissa on metallin voimaa, soundin väkevyys pusertaa mukavasti ja tuo voima on ehdottomasti positiivinen tekijä.
The New Horizon lunastaa siis otsikkonsa ja vie Damnation Planin vahvalle 20-luvulle liput liehuen. Albumille ei tarvitse tunkea väkisin kahtatoista tai edes kymmentä raitaa, kun tarkoin valitut ja jalostetut harvemmat numerot toimivat yhdessä huomattavasti tehokkaammin. Tästäpä siis aarretta muhkean ja rahdun raskaammin soivan progemetallin ystäville.
Mika Roth
Dark The Suns: Raven And The Nightsky
Inverse
Kauneuden ja julmaksikin kasvavan kolhouden voi yhdistää metallilla toisiinsa sangen onnistuneesti, minkä pitkän taipaleen taittanut
Dark The Suns on osoittanut kerran toisensa jälkeen. Välillä jokusen vuoden telakallakin viettänyt dark metal -orkesteri aloitti uusimman albuminsa sinkkupohjustuksen jo puolitoista vuotta sitten, alle vuosi edellisen pitkäsoiton ilmestymisen jälkeen. Pitkäjänteistä on siis työ, joka kantaa taas öisen makoista hedelmää.
Avausraita
Adamantine tyhjentää varmoin ottein pajatson heti startissa ja lyö samalla tulevien numeroiden kulmamerkit maahan. Tumman melodinen metalli yhdistää kauniit pianonuotit tuhdimpaan metallimättöön, joka ei kuitenkaan puserra melodisuutta edestään kuoliaaksi. Elementtien huima kontrasti onkin juuri se voima ja jännite, joka antaa
Inkan,
Juhan ja
Markuksen musiikille omaleimaisen sävynsä. Runsaat murinat, örinät ja kärinät ovat kuin upottava suo, jota kuitenkin katselee ilokseen ja jonka ylle nousee kauniita, kohottaviakin osasia.
Heti avauksen jälkeen kuullaan neljä albumin peräti viidestä sinkusta, eli jos kyseessä olisi EP-levy, niin oikeiden oppien mukaisesti parhaat voimat heitetään peliin jo alkurytinöissä. Supermelankolinen
Kun Aallot Kallioihin Murtuu yltää mydyingbridemaiseen maalailuun, joka näissä yhteyksissä on korkein mahdollinen kehu. Nopeinta ja aggressiivisinta laitaa edustava
Raven liihottaa siivillään komeasti,
Paavo Laapottin avittaessa kolmikkoa ja melodisten vokaalien rikastava voima nostaa melodiallaan hanakasti tarttuvan siivun kärkikahinoihin.
Sinkkujen ulkopuolelta kajahtava
The Sea of Sorrow on syvä kuin nimensä ja nostaa muuten ehkä aavistuksenomaisesti notkahtavaa albumin jälkipuoliskoa. Eihän Raven And The Nightsky varsinaisesti mitään totaaliromahdusta koe viimeisellä kolmanneksellaan, mutta täydet kymmenen raitaa näinkin kapealla pelikentällä pistävät kovankin orkesterin armottomaan testiin.
Mika Roth
Omnivortex: Circulate
Inverse
Teknisen ja parhaimmillaan suorastaan äkkiväärän death metalin parissa ahkeroiva
Omnivortex kävi aikoinaan tutuksi debyyttisinkkunsa myötä.
Barren oli, ja on tietysti edelleen, melkoinen käärmenippu kulmistaan mustuvaa death metalia. Samaisena vuonna 2020 bändi ehti pistämään ulos debyyttialbuminsakin, mutta ajathan olivat musiikille – tai ainakin sen esittämiselle livetilanteissa – sangen haastavia.
Seuraavaksi julkaisurintamalla tapahtuikin vasta tänä kesänä, kun
Dwells katkaisi pitkäksi venähtäneen hiljaisuuden. Muutama viikko sitten ilmestyi vielä
Of Aeons Past -sinkku ja nyt on koko toinen albumi saapunut kaiken kansan ihailtavaksi. Kahdeksan raitaa, joiden seasta löytyvät kaksi em. sinkuraa, sekä noin kolme varttia metallia, jossa lajitunnistus on toistuvasti haastavaa tiedettä.
Dwells on mainion energinen alkupamaus, mutta pitkiä suoria kiihdytyksiä tälle kiekolle ei ole juuri siunaantunut. Eikä niitä toisaalta jäädä kaipaamaankaan, sillä myös vokaalivastuun jakava
Severi Saarioja ja
Mikko Pylkkö pitävät kitaransa kiireisinä. Materiaalia on paljon, riffien, melodioiden, väliosien ja yllättävien mutkien seuratessa toisiaan nopeissa solmunipuissa, vaan äänimaisemaa ei sittenkään tukita, eivätkä biisit tukahdu massiivisuuden alle. Itse asiassa sovituksissa on suoranaista ilmavuutta, jota tulee harvemmin yhdistettyä näin äärimmäiseen metallimyrskyyn.
Paljon vartijana ovat vokaaleihinkin panoksensa antavan
Aaro Östermanin tiukka rummutus ja bassotaitelija
Mikael Reinikkan urakointi. Ei ole helppoa soittaa, mutta eipä toisaalta unohdukaan helposti, joten työvoitto on tosiasia. Teknisesti työstetyistä paasista on vaikea nostaa eteen toisia, kun kaikkea leimaa vahva teosmaisuus, mutta
Mechanical Motionsin tunnelmallinen syvyys ja
Endlessin hyökyaallot nousevat em. sinkkujen rinnalle – erityisesti bändin rikasta soundia korostaen.
Mika Roth
Orbiter: Hollow World
Argonauta Records
Orbiter osui mielestäni täsmälleen naulan kantaan alkuvuodesta 2020 ilmestyneellä
The Deluge EP-levyllään. Pandemia kiskaisi tältäkin yhtyeeltä maton jalkojen alta, joten doom metalin sorvin ääreen palattiin vasta alkuvuodesta ilmestyneellä
Raven Bones -sinkulla.
Perinteinen ja toisinaan psykedeeliseksikin innostuva doom on siis lähtöpiste, mutta jo toisena kuultava
Beneath rokkaa niin vauhdikkaasti, että tutut sludge ja stoner kävisivät myös reunamerkeistä. Intromainen
Kolibri koettelee siipiään hauraan kauniisti silkan melodisen kitaran toimiessa kaiken kertovana kaikujen lähteenä ja kaukaisen laulun piirtäessä horisonttiin viivaansa. Tämä kaikki johtaa lähes seitsenminuuttisen
Hollow Worldin syliin ja kyseessä onkin yksi albumin doomeimmista numeroista, joka yhdessä perään soivan Raven Bonesin kanssa muodostaa kiekon jykevän keskiharjanteen.
Paljon vartijana Orbiterin ilmaisussa on vokalisti
Carolin Koss, jonka repertuaari ulottuu valtaisalle alalle. Hiljaisesta lausunnasta noustaan korkealle, vaikka ylimmät nuotit jäävätkin suosista toisille. Vokaalien ja kitaran keskinäinen kemia pelaa sanalla sanoen upeasti, mitä tuotannon puolella on ymmärretty vielä kirkkain äänimaisemin ja oikein valituin soundein korostaa. Rytmipuolella basso ja rummut tekevät tukevaa pohjatyötä, kuten doomin parissa kuuluukin ja myös näillä saroilla työn korkea taso ansaitsee hatunnoston.
Orbiter on jalostanut metalliaan yllättävän rikkaaksi ja värikkääksi, ottamatta kuitenkaan mitään dramaattista irtiottoa omaan tai koko genren historiaan.
Transmissionsin särisevät lähetykset ovat aivan puhdasta 70-luvun avaruusvärkkäilyä ja hipahtavan
Silence Breaksin aaltoilevat rakenteet toistavat ikuisia jälkiä, mutta silti monet pienen pienet asiat ja valinnat tekevät Hollow World -albumista samaan aikaan modernin kuuloisen. Melkoinen saavutus ja siirto, joten kiertorata on selvästi muuttumassa optimaaliseksi.
Mika Roth
Radux: It's Going to Be a Great Day
GoldenCore Records
En voi sille mitään:
Raduxin häpeilemättömän retroinen speed metal tuo hymyn huulilleni. Eikä se ole mikään ivaava virnistys, vaan suoraan sydämestä kumpuavaa iloa. Bändillä on ikää mittarissa kymmenen vuotta, mutta meno on kuin suoraan neljän täyden vuosikymmenen takaa. Kesähelteillä ilmestynyt
War of the Few / Ceasing to Exist -tuplasinkku osui kohdilleen, mutta kantaako idea kokonaista albumia?
Yritys on ainakin kova ja ponnistus osuu hyppyrin nokilla kohdilleen. Kasarin aikoja kunnioittaen albumilla on myös ajankohdan hengessä selkeä teema, joka on tietysti suhteellisen suorasukainen. Ihmiskunta ryhtyy suuressa tarinassa loputtoman typeryyden myötä vihoviimeisiin päähänlyönnin MM-kisoihin, aseinaan mitkäs muutkaan kuin ydinpommit. Voittajia ei ole, eikä koko touhusta sukeudu muuta kuin aurinkoaan yhä kiertävä kuollut kivi avaruudessa, sekä maan vähäisen populaation evakuointi. Vaan eihän elo voi enää jatkua pitkään ja ehkä parempikin niin, sillä ihmisten kaltaiset syöpäläiset olivat alun alkaen evoluution suuri virhe.
Karua on siis tekstien vyörytys, eivätkä raidat anna musiikin puolella sen enempää armoa. Terhakan alkuexodusmainen
Last Ones to Survive puristaa tiukkaakin tiukemmin, kun taas
Evacuate Earth luottaa huimaan huippunopeuteen jokaisella rintamalla. Alle neljään minuuttiin pusertuva valioyksilö huokuu yhtäältä tylyä,
Slayerilta omaksuttua vääntöä, mutta nousee kuin nouseekin taivaalle. Hieman myöhemmin soiva Ceasing to Exist herättää edelleen melodisemmalla muodollaan mm.
Savatage-yhteyksiä, vaan onko siitä muka haittaa näissä koitoksissa?
Kylmiä viestejä pursuileva It's Going to Be a Great Day -debyyttialbumi on tietysti suurelta osin aikamatka menneeseen, mutta etenkin näin vaikeina aikoina synkimpiäkään tuomiopäivän profetioita ei voi ottaa enää silkkana höyrypäiden höpinänä. Kaikki muuttuu, eikä sitten kuitenkaan, ja Radux osoittaa speed metalinkin elävän yhä sitkeästi, kuin ydinsodan kokenut torakkapopulaatio konsanaan.
Mika Roth
Shrapnel Storm: Silo
Great Dane
Nyt ollaan hiukan etuajassa, sillä
Shrapnel Stormin kolmas pitkäsoitto ilmestyy vasta lokakuun alussa, mutta tamperelaisten death metal -paketti osui vain komeasti kohdilleen. Samalla tulee tasoitettua tilannetta, sillä yhtye oli edellisen kerran esillä Desibeli.netissä vuoden 2014 alussa, kun
We Come in Peace… EP julmisteli vanhan liiton death metalillaan.
Tässä välissä bändiltä on ilmestynyt paljon kaikenlaista, ihan pari pitkäsoittoakin ja nyt olisi kolmatta täysipitkää tarjolla. Deathista tamperelaiset eivät ole vuosien saatossa luopuneet ja nyt ollaan vieläkin vanhemman koulukunnan jäljillä, sillä vuoden 2023 Shrapnel Storm oivaltaa jo melodisuudenkin arvon – rankasta mätkeestä silti tippaakaan tinkimättä. Näin iskuihin saadaan mielestäni samalla enemmän voimaa, kun kirjo on laveampi ja työkalupakista löytyy monen kokoisia vasaroita, sahoja ja lekoja eri tarpeisiin.
Klassisempaa ja thrashin kanssa raja-aitaa jakavaa metallia edustaa kunnialla
Bring Me the War, jonka nykivässä vedossa sora narskuu hampaissa ja ruosteen maku hiipii suuhun. Hädin tuskin kolmen minuutin viivan ylittävä sinkkuraita
The Only Snake Here Is You edustaa taas sitä
Cannibal Corpsen henkeä, jota saatesanoissa ehditäänkin jo manailemaan. Rankkaa on, musertavaa ja murisevaa, mutta niin vain rämeistä nousee herkkua pitopöytään. Täsmälleen vastapäisessä päädyssä
Icon of Destruction ja
Alive Ammunition hierovat puolestaan hetkittäin kilpiään jo doominkin sotakirveitä vasten, noin henkiseltä kantilta nyt ainakin.
Silo on retroa metallia, sitä en lähde kiistämään, mutta Shrapnel Storm ei ole jäänyt menneisyyden kahleisiin jumiin, vaan ottaa menneistä ajoista itselleen sopivat lenkit, pultit ja piikit. Silon flirttailu groovaavamman ja rullaavamman pohjoisamerikkalaisen metallin kanssa on mielenkiintoinen siirto, joka voi vallan mainiosti poikia vielä vaikka mitä. Toimii kuin tankki puutarhassa.
Mika Roth
Wake Up Frankie: Thrashrockin’ Beats
Ranka Kustannus
Wake Up Frankie on jälleen yksi osoitus siitä, kuinka metallinkin saralla moni kivi on edelleen kääntämättä ja monet mahdollisuudet vain odottavat riittävän rohkeita visionäärejä luokseen saapuviksi. Otetaanpa tässä tapauksessa thrashin ja deathin kiukkuisia käärmeitä ja viskataan ne samaan pataan supermenevän rock’n’roll paukutuksen kanssa. Kertosäkeet ovat tolkuttoman isoja ja melodiakulut törmäilevät mättömetalliin, eli thrashrock on syntynyt ja tuo kummajainen kampeaakin itsensä saman tien padasta maailmalle kaiken mahdollisen valloittamaan.
Törmäsin ensi kertaa bändin übermenevään möykkään vasta keväisellä
Killbeat-sinkulla, mutta lyhyt oppimäärä tuli otettua haltuun nopeasti. Debyyttialbumi summaa kymmeneen raitaansa viimeiset neljä sinkkua ja niitä aiemmat pienjulkaisut on jätetty visusti rauhaan, mitä voi pitää oikeana siirtona. Mainiona ohjelmanjulistajana toimiva starttiraita
Total Thrashrock tarttuu välittömästi härkää sarvista, eikä vajaan neljän minuutin jälkeen ole tarvetta kysellä enää mitään: nyt mennään eikä meinata. Heti tämän perään kuullaan kolme sinkkuvetoa, eli alkuvyörytys on ehdottomuudessaan äärimmäistä ja tartunta-alttius huitoo kriittisiä lukemia.
Vaarana on tietysti se, että satunnainen kuulija päätyy iskuhumalaan, eikä mikään enää tunnu hetken päästä miltään. Onneksi
Traitorous antaa tovin aikaa haukkoa happea, vaikka kaikkea muuta kuin rauhaisa siivu onkin – se on vain rauhaisa nykyisessä ympäristössä, mikä riittää tänään. Toisen keitaankaltaisen välistopin tarjoaa lopun kurveissa uusin sinkku
Seize The Day, jolla Wake Up Frankie saattaa olla melodisimmillaan. Ehkäpä tämän kokoluokan kertsejä kannattaisi suosia useamminkin vastaisuudessa…
Thrashrockin’ Beats on fyysinen kokemus, modernin metallin pirstoessa menneisyyden peilitaloja, sirpaleista täysin uusia asioita rakennellen. Jos haluat testata itseäsi yhdellä biisillä, niin kannattaa aloittaa
RATATATAn runtasta, tai mahdollisesti
Bloodlustin metallinmakuisemmasta jyrästä. Huh!
Mika Roth
Lukukertoja: 1741
