Tulvafestin lauantai

Lauantain esiintyjien olisin kuvitellut houkuttelevan enemmänkin väkeä paikalle, etenkin kun Sister Flo on viettänyt kesän studiossa ja sooloesiintyjäksi oli saatu Ville Leinosen kaltainen karismaattinen taiteilija. Flon ohella myös toinen Han Soo Voice -musiikkikollektiivin jäsen oli saatu paikalle, nimittäin psykedelian ja huumorin loistavasti samaan keitokseen risteyttävä Laidun. Yleisöä oli kuitenkin siinä mielessä riittävästi, että esiintyjille riitti hurraajia, ei tullut kylmä eivätkä Tulvan järjestäjätkään (toivon mukaan) ihan tappiolle jääneet. Ehkäpä se kotikenttäetu eli tässä tapauksessa Porilaisuus kantaa yleisömäärissä yllättävän pitkälle... Jos olikin perjantaita väljempää, voisin kyllä kehua esityksiä vielä edellistäkin iltaa kovatasoisimmiksi. Oikea sana illan musiikkiesityksien annille olisi ehkä intensiivinen, sillä heti Laitumen poikien alkutahdeista aina Sister Flon ytimekkääseen encoreen nähtävää ja kuultavaa riitti, ilmassa oli sähköä (PA siis toimi, heh), ja tunnelma oli parhaimmillaan jopa harras.



Nelimiehinen Laidun aloitti illan kaihoisasta hilpeään vaihtelevalla popillaan, jossa kuuli vahvasti psykedeelisiä juoksutuksia ja junnausta, mutta myös hilpeää bossanovaa ja heti aloitusbiisissä yhtyeen soundeihin uutena tuttavuutena mukaan tulleita rumpukonetaustoja. Jannen suomenkieliset ja Velin englanniksi esittämät lauluosuudet yhdessä ja yksittäin toimivat johtotähtenä, koskettimia, bassoa ja kitaraa vaihdeltiin luovasti soittajalta toiselle aina tarpeen mukaan. Janne ja Veli innostuivat siinä määrin välispiikeissään tarinoimaan, että välillä kuulija oli pudota kokonaan kärryiltä: Mitä hittoa ne nyt oikeen höpöttävät? Laitumen monipuolisesti rajkennetusta setistä ei puuttunut ainakaan huumoria taikka rentoa otetta touhuun, kohtalokkaasti päättyvät raidatkin kuitattiin tyyliin: No niin, eiköhän se jo tullut selväksi. Erittäin mainio keikka, hauska, mutta silti syvällinen.

Ville Leinonen... Voisin melkein sanoa, että jos olisin miehistä kiinnostunut, niin Villen keikoilla housut kastuisivat. Tunnelataus, jonka mies saa luotua itsensä ja yleisönsä välille, on niin tiheä että sitä voisi melkein veitsellä leikata. Intohimo ja flamenco-henkiset kitarataustat, siinä Leinosen mallia soolosoittoon. Illan setti koostui lähinnä muun muassa Annikin Tähtimusiikkifestivaaleilta tutusta julkaisemattomasta materiaalista, jota Ville mainitussa mainiossa tapahtumassa esitti Unilehtonsa kanssa. Myös taidolla valittujen lainabiisien joukossa kuuli tuttua tavaraa, kuten encoressa soitettu Emmanuelle. Osuvasti valittu Jaakko Löytty -tulkinta sekä Pikku Prinssin tarinaa kertova tuttu kaunokainen vanhasta koulukirjasta (jota on itsekin tullut joskus hartaasti veisattua) olivat Villen tulkitsemina kertakaikkiaan upeaa kuultavaa, mutta eivät miehen omat biisitkään juuri jäkeen jääneet. Julkaisemattomista kuultiin ainakin Taiwanin kuu ja vähiin jääneestä Valumo -materiaalista mielestäni Yön viita- ja Aurinkoa päin -biisit tuoreimmalta Uuden aamun lauluja -levyltä. Enemmänkin oltaisiin ehkä kuultu, mutta Villen kuusikielisen kielirikko pakotti miehen ohjelmistonmuutokseen, koska 12-kielinen ei ehkä olisi ollut paras väline ihan kaikkeen ajateltuun materiaaliin. Ei siis Enkeliä, mutta kaikin puolin loistava keikka näinkin.

Kuten jo totesin, on Sister Flo viritellyt viime ajat tulevaa materiaaliaan, jota toivon mukaan saadaan kuulla alkuvuodesta. Livetaidot eivät kuitenkaan olleet ehtineet ruostua, pikemminkin tuntui, että bändi suorastaan janosi päästä välillä kellareista livesoiton hurmaan. Melko rauhallisella otteella aloitettu keikka repesi todelliseen vauhtiin yhtenä putkena esitettyjen Landcrabs -eepeen hittien Magicin ja Honey Lustin sekä Photo Is A Transformerin riehakkailla sovituksilla. Uutta materiaalia kuultiin ainakin biisit Four Souls ja mielikuvituksekkaasti nimetty Tina Turner Shitting Position, eikä Flo ole näiden näytteiden perusteella menettänyt yhtään biisinluomisotettaan, päinvastoin. Raivokkaalla otteella loppuun saateltu Brother Lee todisti taas, etteivät kaunis ja pehmeä pop (joskin melko juokseva sellainen) ja rokkimaneerit ole suinkaan toisensa poissulkevia tekijöitä. Ihme silti, että Samaen kitara hajosi, vaikka Petri oli se, joka venkoili kitaransa kanssa lattialla selällään kuin kohtauksen saaneena. Loppuun viisikko soitti vielä hiukan Ramonesia ja musiikkitrippi oli ohi.

Tulvafest 2003 oli näkemäni kahden illan perusteella todella toimiva ja hyvillä esiintyjillä rakennettu sympaattinen tapahtuma, joka toivon mukaan saa myös jatkoa. Järjestäjillä olikin paikan päällä esitteillä suunnitelma järjestäytyneemmän keikkapaikan luomiseksi tiloihin. Ohessa olleeseen kannatusadressiin kirjoitti ilomielin nimensä myös...

Ilkka Valpasvuo