The Blassics: Sounding Times (10 years at Odd Funk)

Musiikki on aina matka. Tällä kertaa matkamme suuntautuu afrotyylisen funkin ja jazzin reheviin laaksoihin. Kitaristi Juha Sarkkolan ja trumpetisti Tuure Tammen luotsaama The Blassics juhlistaa kymmenvuotista taivaltaan komealla kokoelmalla, jolla kuullaan arkistojen helmiä ja ohittamattomia onnistumia. Orgaanisuus olkoon siis hyve, sielukkuus itsestäänselvyys ja groovaava rentous: no siitähän kaikki lähtee.

Old Funk Records

Paljon on siis ehditty tekemään ja kokoelman viisitoista raitaa ovat noin 70 minuutin mittainen annos musiikin värikkyyttä, yllätyksellisyyttä, sekä kulttuurista yhteistyön ilotulitusta. Kahdella perkussionistilla ja basistilla päästään jo niin pitkälle, että varsinaisia isommin paukuttavia "stadion"-rumpuja ei juuri kuulla. Seitsemän ennen julkaisematonta raitaa ja tasainen poiminta uran varrelta takaavat, ettei satunnaisella kuulijalla pääse mieli tylsistymään, kunhan vain pitää aistit sekä mielen avoimena.

Toisinaan hyvinkin pitkiksi intoutuvilla siivuilla ei juuri laulua kuulla, mutta puhaltimet ja kitara hoitavat kyllä kommunikoinnin. Mikko Veijosen baritonisaksofoni ja Hanna Lottin huilu edustavat spektrin päitä, jota trumpetti, tuhti rytmipuoli, urut, kitara ja kertaalleen jopa microkorg täydentävät. Täytteitä kakussa on näin jumalaisen runsaasti, vaan onneksi ison poppoon joukosta löytyy myös asiansa hallitsevia sovittajia, jolloin mopo ei karkaa lapasesta – paitsi silloin kun niin erityisesti halutaan.

Toistaiseksi uusin albumi, Togetherings, ei ole saanut ylivertaista asemaa itselleen, vaan levyltä on napsaistu mukaan vain kaksi raitaa. Tosin jättimäinen Hagerun Geleba lohkaisee itselleen yli 11 minuutin osuuden koko potista, joten uusin albumi on sittenkin lievästi yliedustettuna. Itse biisi on kuitenkin puhdasta kultaa ja vain tällä, sekä aiemmin julkaisemattomalla Yeketema Sétilla, kuultava MikiMacin laulu tuo kummasti väriä muuten täysin instrumentaaliseen kokonaisuuteen. Se toinen Togetheringsin siivu on reippaan hilpeä Block hipat, joka rusauttaa täyden bilevaihteen päälle.

Vuoden 2013 esikoisalbumin Afrohustler soi nyt hitaana versiona, eikä turha kiirus raidalle mitään hyvää toisikaan. Vahvan elokuvamainen raita on ainut debyytin maistiainen ja sama kohtalo on kohdannut kahta vuotta myöhemmin ilmestyneen We Call It Real -kiekon. Tuhti musiikkiannos kun on edustettuna vain yhdellä raidalla, mutta esikoisen avausnumero Maximal Roaching pitää lippuaan ylpeästi korkealla. Tämä on tummempi, hitaampi, ehkä rahdun häijympikin numero, jolla yön sini levittäytyy hitaasti kaiken ylle. Biisi rytmittääkin kokoelman loppupuolta onnistuneesti ja täyttää näin tarkoituksensa.

Kokoelman kärki-iskupariksi kaiken muun ohitse on nostettu kevään 2017 Becoming Waves -albumin aarteita. Swazifunkin kuohkean raukeaa soundia ja rakennetta ei voikaan kuin ihailla, sillä tämän kaliiberin onnistumisia ei aivan joka yhtyeeltä löydy katalogista edes kymmenen vuoden taipaleen jälkeen. Life is Great, Yeah! ei ehkä pysty täysin lunastamaan otsikkonsa huutomerkkiä, mutta on kuitenkin mukana juhlissa.



Tämän vuoden puolella äänitetty ja ennen tätä julkaisematon West Side Glory nappaa kapulan kouraansa jo aivan toisenlaisella asenteella ja pinkoo kohti horisonttia antiloopin lailla. Rytmi, torvet, kerroksellisuus, kuuma syke – samaan aikaan peruskauraa ja silkkaa alkemiaa, eikä The Blassics päästä otettaan lipeämään hetkeksikään. Parhaat saavat kaiken tuntumaan niin kovin, kovin vaivattomalta.

Muista aiemmin julkaisemattomista herkuista, joita ei ole vielä nostettu esiin, tulee mainita myös funkimpi ja svengaavampi 70-lukulainen Wanna Have Some Delicacies sekä oivan nimen itselleen saanut Special Occasion, joka alle kahden ja puolen minuutin mitassaan on tosin lievästi tynkämäinen luonnos. Kokoelman sulkeva Sizzling sihisee sen sijaan herkullisesti kuin sunnuntaiaamun pekoni pannulla, leivänpaahtimen juuri naksahtaessa ja lämpimän kahvikupin löytyessä aivan käsien ulottuvilta.

The Blassics on soundinsa ja sielunsa löytänyt orkesteri, jolle soisi löytyvän enemmän yleisöä sekä kuuluisuutta. Hattua on kuitenkin nostettava poppoon tinkimättömyydelle ja suoranaiselle kulttuurityölle.

Mika Roth