Al Di Meola: All Your Life – A Tribute to the Beatles

Joidenkin mielestä kaikki on jaettavissa kyllä/ei ja joko/tai tapaan. Oletko rokkari vai poppari, modernisti vai nostalgikko. Musiikin saralla esitetään usein perustavanlaatuinen kysymys: The Beatles vai The Rolling Stones? Pakon edessä vastaisin itse The Beatles ja ehkäpä Jersey Cityssä vuonna 1954 syntynyt Al Di Meola joutui lapsena vastaamaan samaiseen kysymykseen samalla tavoin. Vuonna 2013 Di Meola julkaisi ainoan suoran tribuuttilevynsä, josta on nyt otettu uusintapainos.

Ear Music

Liverpoolin suurin ja kaunein on kiistatta jättänyt jälkensä maailmaan ja Di Meolan tribuuttilevylle löytyy edelleen tilausta, jopa siinä määrin, että kiekon hankkiminen itselleen fyysisenä kopiona on haastavaa. Uudelleenjulkaisun myötä levy on saatavilla tuplavinyylinä tai CD-laitoksena, jollainen myös Desibeli.netin toimitukseen kaikkien suureksi riemuksi saapui.

Di Meola on armoitettu kitaristi, jonka ote etenkin akustiseen kitaraan on sanalla sanoen maaginen. Enemmänkin fuusiojazzin saralla kunnostautunut herra lähestyy materiaalia jo luonnostaan persoonallisesta kulmasta, mikä on tietysti loistava asia tribuuttilevyllä. Tai ainakin itse olen kuullut jo riittävän monta tribuuttilevyä, jolla alkuperäinen materiaali esitetään yksi yhteen vain soundeja hiukan ruuvaten. Di Meola ei ole kuitenkaan päästänyt itseään noin helpolla ja All Your Life -albumin totaalinen arvo ja syvyys paljastuukin hitaasti kiekkoon tutustuessa.

Esimerkiksi fab fourin valkoiselta albumilta löytyvä I Will on muuntunut Di Meolan hyppysissä siinä määrin, että tunnistaminen voi olla haastavaa. Armon artisti kun on löytänyt biisin leikkisyyden, nostanut sen uudelle tasolle – ja lisännyt samalla mittaa yli minuutin verran. Toinen loistava osoitus hivenen ’unohtuneen’ raidan nostosta on If I Fell. A Hard Day’s Nigthin A-puolen slovarista uutetaan nyt jotain uutta ja erilaista, eläväisempää ja näin hiukan täytteeltä maistunut veto onkin eturivin kamaa.

Di Meolan tapaa valita siivuja voi vain arvailla, koska Hello, Goodbye -sinkun B-puoli on selättänyt kisassa huomattavasti kuuluisamman ja helpomman A-puolen. Eikä siinä mitään, sillä I Am the Walrus sattuu olemaan myös allekirjoittaneen lempisiivuja muuten sangen epätasaiselta (ja leffana suorastaan järkyttävän heikolta) Magical Mystery Tour -paketilta. Päämelodia välkkyy hienosti Di Meolan rikastaessa äänikenttää pienellä lattariviballa, joka kääntää koko biisin tavallaan päälaelleen – mutta hellin ja rakastavin käsin.

Eikä rakkaus lopu ainakaan kesken, kun siirrytään huomaamatta seuraavan raidan pariin. A Day in the Life sulki aikanaan täydellisyyttä hipovan Sgt. Pepper's Lonely Hearts Club Band -albumin mitä upeimmalla tavalla. Sama majesteetillinen ja samaan aikaan pienuuteen perustuva herkkyys välittyy myös Di Meolan sormista, nuoteista ja lyhyistä juoksutuksista, melodian ydinlangan pysyessä alati keskellä. Herkkyys ja alkuperäisten ainesten rikastaminenhan on toki läsnä jo avauksena kuultavassa In My Life -kappaleessa, josta on kehkeytynyt elämän iloa julistava kaunokainen, mutta A Day in the Life vain nostaa tuon kaiken vielä seuraavalle tasolle.

Levyn selvimpiä tärppejä ovat kuitenkin keskitienoilta löytyvät Eleanor Ribgy ja heti edellisen perään kuultava Penny Lane. Siinä missä jotkin yesterdayt ja shelovesyout olisivat olleet helppoja paloja, on Di Meola kunnianhimoisempi – tietysti. Eleanor Ribgyn kaunis jousiteema on viisaasti pidetty paikoillaan, mutta kuinka paljon suorastaan barokkimaista rönsyilyä teeman ympärille onkaan saatu luotua, ilman pienintäkään tukahtumisen uhkaa. Penny Lane vie puolestaan tunnelman täysin vastakkaiseen päähän, yhden kitaran ja kuuliaisesti laulumelodiaan kiinnittyneen rakenteen osoittaessa jälleen yksinkertaisuuden kauneuden kaiken runsauden keskellä.



Kappaleiden peräkkäisyys levyllä ei liene sattumaa, eikä albumin rakenteesta jää muutenkaan huomauttamisen varaa. Nämä ovat kiistatta klassikoita, jotka ovat vain saaneet uudet vaatteet, lavasteet ja suorastaan uuden elämän. Kiitos siis, Al Di Meola, tästäkin kauniista aarteesta.

Mika Roth