Mothers Against Sex Association: Same Same but Different

Siitä on aikaa kun Mothers Against Sex Association oli aktiivinen yhtye. Vuonna 2002 toimintansa virallisesti lopettanut rock-bändi eli lyhyen ja suhteellisen vähän julkaisuja tuottaneen elämän, mutta sehän vain nostaa myöhempää mainetta rockin puolella. Nyt yhtyeen viimeinen julkaisematon pitkäsoitto on viimein ilmestynyt, ja tietysti vielä omakustanteena. Eli hyvä yleisö, vielä tämän kerran: Mothers Against Sex Association!

Omakustanne

Mothers Against Sex Association oli niitä yhtyeitä, joiden kelkkaan en vain koskaan ehtinyt ajoissa. Muistaisin päätyneeni turkulaisen ystäväni kanssa ja puolittain hänen pakottamanaan bändin jollekin keikalle, mutta totuuden nimissä en muista tuosta tapauksesta kovinkaan paljoa. Meteli oli paikassa kova, osa yhtyeestä rymysi enemmän, osa tuntui haluavan olla aivan muualla. Energian pystyi silti aistimaan ilmassa, eikä se ollut mitään harmonista kukkaislasten energiaa. Nämä ovat kuitenkin vain hajanaisia muistin raidoilta löydettyjä sirpaleita, joten en tiennyt oikein mitä odottaa vuosien takaa kajahtavalta albumilta.

Tummaa on, lähestulkoon synkkää, vaan ei mitään murskaavan toivotonta perislaavilaisugrilaisella tavalla, eli orkesteri ottaa etäisyyttä näin moniin muihin outorockin ryhmiin. Soundissa on vihjeitä postpunkista, noiserockista ja ehkä ripaus ysärin goottailustakin, mutta ydin on silti tumma rock. Sittemmin edesmennyt vokalisti Ville Mäntynen tulkitsee rivejä kuin transsissa, välillä mumisten toisinaan taas rahdun selvemmin itseään ilmaisten. Vaikutelma on kuitenkin se, että sanat ovat hänen omiaan ja kuulijat voivat päästä mukaan junaan niin halutessaan, mutta mitään punaisia mattoja on turha odottaa jalkojen alle.

Tylyys ja soundillinen rouheus tuovatkin mieleen New Yorkin no wave yhtyeet, sekä tietysti niin kovin moneen taipuneen Lou Reedin, joka sai aina kaiken jotenkin kukkimaan – sekä ärsyttämään. Tietoinen sumeus ja yleisön törkkiminen alati kauemmas kuvitteellisilta mukavuusvyöhykkeiltä ovatkin merkittävä osa myös tämän yhtyeen taiasta, jota ei ole lähdetty onneksi jälkikäteen silottelemaan.

Pitkäsoiton seitsemän raitaa ovat siis jo yli kahden vuosikymmenen takaa, mutta ajan hammasrattaistot ovat olleet niille pääosin ystävällisiä. Jostain syystä elokuun lopulla sinkkuna ilmestynyt ja uudelleenlämmitetty I Don’t Let You In ei ole mahtunut albumille mukaan, tosin eroaahan kyseinen noise-pläjäys toisaalta melkoisesti muusta materiaalista. Same Same but Different onkin todellisuudessa svengaavaa ja hetkittäin hyvinkin mallikkaasti lapikasta lattiaan lyövä rock-levy, joka ei häpäile Anal Beatin sanoja tai groovea. Röyhkä & Narttu olisivat nuoruutensa voimissa voineet tehdä jotain tällaista, Sielun Veljetkin ehkä, vaan silti tässä on jotain enemmän, jokin kumma X-tekijä.

Avauksena soiva Epileptic Girl toimii paljonkertovana ohjelmanjulistajana, venyessään albumin pisimpänä numerona lähemmäs kuutta minuuttia. Säröiset kitarat vaeltelevat siinä missä Mäntysen vokaalit, kaikkea leimaa tumma rauhallisuuden ja rauhattomuuden välinen köydenveto. Tuntuu kuin biisi haluaisi asettua haudan lepoon, osaamatta kuitenkaan pysähtyä. Kaikki on lievästi vinoa, poissa sijoiltaan, nyrjähtänyttä. Silti – tai oletettavasti osin tämän kaiken ansiosta – pohjalla kulkeva kuvio ja melodian puolihuolimaton koukku ottavat kiinni.

Hieman myöhemmin Change voisi muuttaa suuntaa, jos se vain antaisi mennä. Niin ei tietenkään tapahdu, sillä oletetun kitaramättövallin tilalle tuleekin kuulaampaa tunnelmointia, syvempiä vesiä. Hukattu tilaisuus kiilata korkeammalle listoilla huutavat markkinavoimat, loistava taiteellinen siirto toteaa ainakin allekirjoittanut. Tämä sama tyylillinen shakki leimaa koko levyä ja kiteyttää mielestäni jotain bändin sisimmästä olemuksesta mitä onnistuneimmin.



Vulva säätää valot entistä himmeämmälle, viiden minuutin rajan lähestyessä jälleen, vaan tämäkin numero kestää varjojensa painon, kiitos rikkaan eläväisen soundimaailman. Kitaran, basson ja rumpujen peruskolmiota osataan ensinnäkin hyödyntää halki albumin loistavasti, minkä lisäksi koskettimet tuovat draamaa ja vaihtuvuutta.

Albumin sulkeva Mothers Against Sex Association on loistava loppuluku, kaiken koetun, nähdyn ja kuullun viimeinen summaus, joka uskaltaa ja voi olla jopa tarttuva mantramaisuudessaan. Bändi on poissa, mutta musiikkihan elää ikuisesti, eikä tämä todellakaan ole sitä samaa vanhaa kuten otsikkokin jo toteaa.

Mika Roth