Raskaampi albumikooste – Elokuu 2023
Arto Tissari: Basistin vulgaari voimannäyttö
Omakustanne
Tamperelainen bassotaiteilija Arto Tissari vaikuttaa monissa yhtyeissä, mutta soolona herra takoo kasaan groovaavalla tavalla kulmikasta raskasmetallia. Basistin vulgaari voimannäyttö viittaa niin nimellään kuin kansikuvallaankin tietysti siihen yhteen tiettyyn suuntaan alleviivaavasti, joten ydinkysymys kuuluu: mihin vulgaari voima lopulta riittää?
Alkuperäisenä ideana on ollut kuuleman mukaan luoda bassopainotteista ja koneavustettua induinstrumentaalimusiikkia, mutta sittemmin suunnitelmat menivät komeasti uusiksi. Koneistusta voi yhä kuulla biisien alta ja taustoilta, eikä basso pysy sivussa tietenkään, mutta roisin metallimätkeen lisäys kaavaan on ollut todellinen neronleimaus. Vielä kun vokaalien puolella kaikki on mahdollista, niin pakkaa on sekoitettu herkullisesti. Toki ylitsepursuavan runsas kattaus saa pohtimaan, että josko ideoita olisi voinut jyvittää parille muullekin projektille, etenkin kun salaatin maku on lievästi sillinen. Vulgaarius on ainakin jo näissä kohdin taattua, eikä voimakaan tunnu loppuvan kesken.
Sinkkubiisi Corpset viskataan ensimmäisenä kuulijan naamalle, siivun ollessa kiistatta ’ota tai jätä’ -tyyppinen testi. Tissari vetää homman niin pitkälle, överiksi, takalaittomaksi ja survokseksi, että taatusti syntyy mielipiteitä. Itse pidin meuhkasta, etenkin kun hieman myöhemmin sävyjä tuova Musta sunnuntai rikastaa menoa ja itsensä Miljoonasateen (kyllä, luit oikein) Piru ja sen isoäiti päästetään irti. Vulgaaria on ja jäljet jäävät muistoiksi, jos ei muualle niin mielen arpisille pinnoille.
Edellä mainittujen väliin mahtuu hirtehinen Haulikkoblues, jonka musiikissa on niukasti bluesia, mutta teksti onkin sitten toinen juttu. Naapurin ladulle lipsahtelee myös Johanna Ruton laulama Unhola, joka on mielestäni melankolisesta ja melodisesta upeudestaan huolimatta täysin vääriin juhliin/hautajaisiin eksynyt numero. Ainakin jos pohditaan jotain albumikokonaisuuksien tapaisia asioita.
Mika Roth
Atlases: Between The Day & I
Lifeforce Records
Post metalin superraskaassa sarjassa
Atlases on yksi niistä kotimaisista nimistä, joiden tekemisiä tulee seurattua tarkoin. Lopputalvesta ilmestynyt ykkössinkku
Singulars oli mitä lupaavin alku ja sitä seuranneet
Earthshine sekä
Save Room -sinkut vihjailivat entistä suoremmin tulevan kolmannen pitkäsoiton ison kuvan huimasta laajuudesta.
Between The Day & I julkaistiin itse asiassa jo kesäkuun alussa, mutta tästä(kään) albumista ei tullut sitten koskaan fyysistä kappaletta toimitukseen. En ole katkera, mutta kuitenkin… päätin nostaa levyn silti koosteeseen. Vaan tärkeintähän on musiikki ja Atlasesin merkittävin voima on mielestäni suuren ja pienen taianomaisessa yhdistämisessä. Albumin kymmenessä raidassa on Earthshinen ja
Imperial Darkin kaltaisia mammutteja, joiden jaloissa tunnet helposti itsesi pieneksi ja mitättömäksi. Vaan biisien sisuksiin ja väleihin on sujauteltu suvantokohtia, suorastaan kauniin elokuvamaisia tuokioita, jolloin syntetisaattorit saavat luvan maalailla pienin siveltimin. Rytmityksen ansiosta mutkan takana odottavat kitaravallit ja peräti kolmen laulajan mureat vokaalit puraisevat entistäkin voimallisemmin.
Sinkut ovat viisaasti poimittuja osia kokonaisuudesta ja etenkin albumin keskivaiheilta löytyvä Save Room puskee kokeellisen, modernin metallin viisareita kohti kaakkoa kaikilla merkittävillä osa-alueilla. Massiivisuus ei kuitenkaan tukahduta äänimaisemaa, tai synkennä sitä tarpeettomasti, mikä on melkoista metallialkemiaa. Heti edellisen perään kuultava
Intermission on mitä kaunein kosketinmattohaaveilu rauhallisuuden kuulaissa puutarhoissa, mikä sekin istuu lopulta ongelmitta paikalleen.
Tuntemukset ovat moninaiset, kun suorastaan brutaalista avausraidasta
Eyelids Of The New Dawn on kuljettu vajaan kolmen vartin mittainen matka päälle seitsenminuuttisen
Ties To Distance -ankkurin tuolle puolen. Äänten kadotessa hiljaisuuteen olo on vakaa ja metallin rajattomuus tuntuu konkretisoituneen jälleen hieman eri tavoin.
Mika Roth
Irrational Cause: When The Lies Have Taken Control
Omakustanne
Helsinkiläinen metalcore-yhtye
Irrational Cause on tehnyt hidasta läpimurtoa kotoisilla metallimarkkinoilla. Kesän isommilla metallijuhlilla nimi on käynyt jo tutuksi, eikä kuluvana vuonna jo neljä uutta lenkkiä jatkokseen saanut sinkkuketju ainakaan heikennä bändin tilannetta. Viidakkorumpu jytisee, nimen tullessa siellä täällä vastaan.
Debyyttialbumi When The Lies Have Taken Control niputtaa neljä viimeisintä sinkkua, joten aiempien pienjulkaisujen materiaali on jätetty suosiolla rauhaan. Päätöstä on pidettävä onnistuneena, sillä albumi muodostaa mielestäni napakan ja tiukan paketin. Yhdeksän raidan ja välisoittomaisen
Respiren joukosta onkin vaikeaa osoittaa heikkoa kohtaa tai löysää ratkaisua, sillä Irrational Cause hallitsee tonttinsa joka kulman. Modernius ottaa niskalenkkiä, mutta albumi ei silti ole alleviivaavan 20-lukulainen.
Ensimmäiseksi sinkuksi helmikuun pakkasilla nostettu
Suffocate puristaa rintaa juuri sopivasti, kevään korvalla sinkkuna ilmestynyt
Dying Ligth osaa puolestaan leikkiä modernin melodisuuden ja äärimetallin ainesten kanssa. Lankoja ja palloja on paljon ilmassa, mutta niin vain yhtye luovii kaikesta lävitse. Ankkurina kuultava nimiraita on toinen neljän minuutin tuolle puolen yltävä siivu, sekä ainoa päälle viisiminuuttinen numero. Päätös kristallisoi kuitenkin mielestäni kaiken kuullun, kun
When The Lies Have Taken Control ajaa yhtyeen massiivisen ilmaisun aivan äärilaidoilleen.
Irrational Cause kruunaa jo tässä vaiheessa vuotensa, sillä debyyttipitkäsoitto pystyy välttelemään osapuilleen kaikki esikoisia yleisimmin vaivaavat ongelmat. Toki persoonallisuuspisteitä voisi kasvattaa ja sovitusten puolella luotetaan usein turvallisempiin linjoihin, mutta debyytiksi levy on silti tiukka tapaus.
Mika Roth
KYPCK: Prestuplenija protiv tšelovetšestva
Ranka Kustannus
Kaikella on aikansa ja
KYPCKin kohdalla aika tuli täyteen helmikuun 24. päivä vuonna 2022. Venäjäksi laulava suomalainen raskasmetallin legeda summaa kaiken Prestuplenija protiv tšelovetšestva -albumillaan, jonka otsikko suomeksi käännettynä kuuluu: Rikokset ihmisyyttä vastaan. Levy tulee jäämään yhtyeen viimeiseksi, koska tämän jälkeen on aika tehdä jotain muuta. Arviossa venäjänkieliset nimet on käännetty englanniksi.
Maailma muuttui ja kahtiajako repii jälleen vanhan mantereen poikki rajoja, jotka syntyvät veripisaroista, kyynelistä ja kranaattien räjäyttämistä kraattereista. Eikä yhtyeen mustanpuhuva musiikkikaan ole enää niin hidasta ja raskasta kuin ennen, sillä kiukku kihisee pinnan alla ja modernimmat tuulet puhaltavat bändin leirin halki. Luvuista pisin,
Now I Hate The Light, valuu kuin tuskainen terva ja murskaavan eeppinen numero on myös nopeampi
The Sea Of Dreams Has Frozen. Surumielisyys sekoittuu aggressioon, menetettyjen mahdollisuuksien ja hukattujen haaveiden painaessa niskaan betonisen sirpin ja vasaran tavoin.
Kolossaalisuus on alati läsnä, mutta osaa orkesteri myös yllättää.
Red Stains kulkee jouhevasti raakojen maisemiensa halki vokalisti
Erkki Seppäsen ilmaisun taipuessa eri äänten vaatimuksiin. Orkesterille ominainen slaavilainen melodisuus kulkee yhtenä pohjavirtana halki levyn, mistä mm.
A Simple Tale / All by Myself on malliesimerkki. Moni metalliyhtye, ja miksei moni muukin, saattaisi himoita myös
Epiphany in Novosibirsk tarttuvaa sydäntä. Siinä määrin vahvasti yhtye jälleen musiikkiaan jalostaa ja kehittää.
Viides levy lyö pisteet lauseiden ja kappaleiden perään. Se kertoo asiansa, julistaa sanansa ja piirtää omat karttansa, mutten silti koe albumia kitkeränä, kostonhimoisena tai katkeroituneena. Ihmisen typeryys on rajatonta, mutta kaiken mikä alkaa täytyy myös lopulta päättyä. Kuinka monia veripisaroita ja kyyneliä vaan tullaan vielä vuodattamaan ennen sitä… KYPCK on poissa, mutta musiikki jäi muistuttamaan meitä toisista ajoista ja mahdollisuuksista.
Mika Roth
Rootbrain: Breakwater
Omakustanne
Debyyttialbuminsa jo kesäkuun puolivälissä julkaissut
Rootbrain ilmoittaa olevansa suomalais-saksalainen black grunge -partio. 90-luku mainitaan saatesanoissa nopeasti yhdeksi reunamerkiksi, eikä bändi lähde sen kummemmin piilottelemaan vaikutteitaan. Todellista nimitiputtelua edustaa soittajien kollektiivinen CV, mutta jätetään historia rauhaan ja keskitytään tähän päivään. Eli mistä tässä nyt on oikein kyse?
Ysäri on kunkin kuulijan korvissa, enkä itse ole sitä ainakaan haitallisissa määrin mittaillut tältä kiekolta. Vokalisti
Jules Näveri nyt omaa niin vahvan ja monipuolisen metalliäänen, että herra voisi puolestani laulaa vaikka uppopumpun käyttöohjetta ja hyvälle kuulostaisi. No, onneksi asiaa on tuota enemmän ja Näverin tuskaisista riveistä voikin tuntea sielun reunojen kärventymisen.
Vuonna 2021 julkaistut kolme sinkkua ovat kaikki mukana joukossa, eikä kymmenen raidan ryhmästä löydy huteja – jos ei nyt niitä täydellisiä päänräjäyttäjiäkään. Rennon raskaasti rullaava ja death’n’rollaileva
Life in a Grave on osuma, samoin rauhallisempaa grungen laitaa sivakoiva sinkkuveto
Floating Feathers. Ykkösnyrkki huomion kerääjänä ja suiden jauhoittajana taitaa kuitenkin olla äärimmäisemmän metallin kanssa kilpiään kolisutteleva
Gone by the Waves, joka yhdessä sinkkutoveri
Lion Tamerin kanssa tyhjentää heti alussa pajatson.
Rootbrain on tätä kirjoitettaessa jo työstämässä studion puolella uutta materiaalia, josta toivottavasti löytyy hiukan tätä selvemmin erottuvia laaksoja ja kukkuloita. Eihän Breakwater missään nimessä heikko kiekko ole raskaan rockmetallin saralla, mutta kovin tasainen ja asettunut kylläkin. Grungesoundien rikastava vaikutus ei mielestäni pääse riittävästi esiin ja vain ankkuriksi tuupattu Floating Feathers rikkoo selvimmin rajoja. Black grungen kuvassa olisikin puolestani runsaasti tilaa lisämustuudelle, sekä rikkaammalle grungelle, koska keskivahvoja kiekkoja maailmassa kyllä piisaa.
Mika Roth
Sixgun Renegades: Fuel For Life
V.R. Label Finland
Kasarin hard rock on se kaivo, josta
Sixgun Renegades on kantanut menovetensä alusta saakka. Vuonna 2018 mainion
debyyyttialbuminsa julkaissut yhtye ei saanut aivan samaa latausta
Push-kiekolle, jolla bändi tuntui jo vähän tarpeettomankin tyytyväiseltä itseensä sekä luomaansa maailmaan. Ydinkysymys kuuluukin: sanooko kolmas kerta toden?
Kasari on tiukasti kiinni kuin purkka tukassa, eikä sitä toisaalta kannata irti lähteä repimään. Parhaimmillaan espoolaisryhmä onkin vetäessään omaa versiotaan
Van Halenin,
Dokkenin ja ehkä hiukan kasarisen
Whitesnakenkin tekemisistä. Melodiat ovat laveita, kertsit nousevat niiden harteille ja kitara saa kukkoilla vokaalien rinnalla kärjessä. Tuotannon puolella soundiin on haettu pientä lisärosoa, jota kakkoskiekolta jäinkin kaipailemaan. Muutokset eivät ole massiivisia, mutta suunta on selvästi oikea.
Levyltä lohkottiin ennakkoon peräti neljä sinkkua, jotka kaikki löytyvät peräjälkeen albumin keskitienoilta. Ratkaisua voi pitää kasarin sääntöjä rikkovana, sillä
Death Racen kaltainen menopala àla
Thin Lizzy olisi ollut loistava korkkaaja kiekolle. Eikä defleppardmaisen
Rock the Night Awayn hautaaminen viimeiselle kolmannekselle ainakaan helpota sen kuulemista, kun merkittävä osa nykyisistä kuulijakandidaateista ei jaksa soittaa levyltä kolmea tai neljää raitaa enempää. Ehkäpä kumma albumin muoto selittyy myös kasarilla: olisiko tässä haettu tasaisen vahvaa levykokonaisuutta? Sellainen on ainakin saatu kasaan ja moisesta nostan hattua mukisematta.
Fuel For Life hätistää ’vaikean kolmannen levyn’ haamut niskastaan ja porskuttaa eteenpäin elämänsä voimissa. Sixgun Renegades tuntuukin löytäneen pandemian hiljaisuudesta itselleen loistavan työympäristön, jossa siivuja on selvästi hiottu ja hiottu, kuluttamatta niitä kuitenkin puhki.
Mika Roth
TakaLaiton: Mindfection
Rockshots
Lappeenrantalainen
TakaLaiton kolautti alkukesästä kenttään niin kovan sinkun, että jäin mielenkiinnolla odottelemaan sille jatkoa. Yhtyeen julkaisuhistoriasta löytyy jokunen EP-levy, mutta nyt kasaan on saatu ihka oikea debyyttipitkäsoitto. Mindfection antaa ihmeteltäväksi ja ihailtavaksi kymmenen hyvinkin eri tavoin metallin tiluksia mittailevaa numeroa, eikä tästä kaikesta tahdo parhaalla tahdollakaan saada lopullista selkoa.
Jos lähdetään liikkeelle ihan peruslajintunnistuksesta, niin perinteiseksi ymmärretyn thrashin kanssahan yhtye selvimmin värkkäilee ja siitä kaikkea jännää rakentelee. Etenkin englanninkielisillä ralleilla, kuten
Rip ’n Burn -sinkulla ja
Ambassadors of Revenge -vetäisyllä bändi osaa ruksata kaikki oleelliset boksit epävirallisista kaavakkeista. Edes seitsenminuuttinen thrashjätti
Mindfection ei riko rajojaan, sillä yhtye on soundien puolella uskollinen visiolleen. Kimuranttius on sitä paitsi yksi osa perinteisen rässin laskettelussa, joten jäteille on näissäkin juhlissa kyllä tilaa.
Suomeksi esitetyt numerot sen sijaan antavat muutakin kuin kielellistä vaihtelua. Olosuhteet huomioon ottaen suorastaan eeppiseksi intoutuva
Hopeareunus on kiistattoman komea melankoliametallin annos, jonka puhtaat vokaalit saavat liput taatusti liehumaan metallifestivaaleilla Keski-Euroopassa. Groovaavasti paaluttava
Mies miestä vastaan rämpii puolestaan klonksubassoineen rämemäisemmissä jenkkimaisemissa, paitsi että pohjoinen uho huu-haa -huutoinen sotkee pakkaa.
Metallin kenttä on siis lappeenrantalaisten lyöntivuorossa lavea kuin preeria, mutta toisaalta: yhteen nimi on TakaLaiton. Annetaan siis mailojen paukkua vastaisuudessakin vailla rajoituksia, koska vain siten voi syntyä sinkkusiivu
Get What You Asked Forin kaltaisia alkuvoimaisia metallikunnareita.
Mika Roth
Wooden Shadow: Eternal Land Of Wrath And Mourn
Inverse Records
Miltei sooloprojektiksi laskettava
Wooden Shadow on vielä debyyttialbumillaan pitkälti sama asia kuin vokalisti/multi-instrumentalisti
Jeremia Ponto. Herran itsensä kirjoittamat ja soittamat raidat on ikuistettu kotistudion uumenissa, joten äänityksissä ei ole ainakaan painanut kalliin studion taksamittari niskassa. Aiemmin muutaman sinkun ja yhden EP:n hartiapankin voimin julkaissut Wooden Shadow onkin päässyt kelpo vauhtiin.
Tyylillisesti Wooden Shadow liikkuu hyvinkin pohjoisilla suunnilla ja omaa eksoottisuuttaan kannattaakin hyödyntää merkkinoita etsiessä. Tuiki tärkeä eeppisyys ei ole missään nimessä poissuljettu vaihtoehto, kun deathin melodisuutta on tarpeen piristää, vaan ennemminkin kaikki portit pidetään avoimina. Sinkkusiivu
Chaosreign tuo taustalle jopa jylhät kuorot ja blackahtavan rytmimäiskeen, eikä viisi minuuttia useimmiten riitäkään vielä biisin mitaksi. Eipä se puoleen, alle neljään minuuttiin puristuva
Shadows In Wintertime tempaisee mukaansa sen verran vahvasti, ettei edes väiskistä ehdi kiinni pitämään.
Nopeiden ja jopa osin kepeiksi laskettavien metallirallien keskelle nousee myös tummia paasia, mutta murskaavaan lohduttomuuteen Wooden Shadow ei mielestäni missään vaiheessa syyllisty. Instrumentaaliraita
Murhe puristaa tietysti rintaa, mutta onhan biisi kaikessa kohottavuudessaan puhdasta kultaa. Hattua on nostettava myös ankkuriraita
Colourfaden kyvylle kauneuden ja kovuuden yhdistämisessä, Ponton viedessä tämänkin instrumentaaliraidan aivan äärilinjoilleen saakka.
Eternal Land Of Wrath And Mourn on pohjoisuuttaan kunnioittava metallialbumi, jonka tarkoitus on mitä selvimmin yhdistää pimeyden elementit melodisuuden valoa tuottaviin voimiin. Lopputulema ei aina ehkä loista kaikkein persoonallisimmalla tavalla, mutta melodisen deathin ja alkuvoimaisen blackin ennakkoluuloton yhdistely tuottaa ainakin voimakkaita sekä tarttuvia palasia. Enemmän on nyt enemmän.
Mika Roth
Lukukertoja: 1359
