Tulvafestin perjantai

Kolmipäiväisen vaihtoehtoisempia esiintyjiä tarjoavan mainion pikkufestivaali Tulvafestin pääkallonpaikkana toimi Porin vanha kierrätyskeskus, jonka hiukan sokkeloisiin tiloihin sopi erinomaisesti juuri tämänkaltainen tapahtuma. Mieleen nousi hivenen VR:n makasiinit Helsingissä, samanlaista käytävää ja huonetta, pientä lavaa ja rokkitunnelmaa, vaikka paikka ei ihan samalla lailla olekaan perinteikäs eikä ikääkään taida olla ihan samalla tavalla päässyt kertymään. Lisäsympatiaa tapahtumaan toi, mukavan paikan ja hienojen ihmisten ohella, vapaus tintata rauhassa sisätiloissa omia juomia samalla kun hyvät esiintyjät seuraavat toinen toistaan. Yhtään järjestyshäiriötä en havainnut koko viikonlopun aikana, ihmiset olivat kuin yhtä suurta perhettä. Palauttaa uskoa hyvään festivaalimeininkiin. Valitettavasti kolmen päivän maratonin ensimmäinen etappi oli jäänyt väliin, mutta kuulemma noin viitisenkymmentä kiinnostunutta oli ollut paikalla nauttimassa paikallisen Baby Sweetcornin kauniista popituksesta, ihmettelemässä Unidentified Sound Objectsin eli USO:n omalaatuista elektroa ja hurraamassa Sergion kolmen kitaran vallitteluille. Järjestäjien ja esiintyjien kannalta onneksi perjantaina paikalle oli reilusti runsaammin väkeä, olipa soittosali Magyar Possen keikan aikaan jopa melko tarkkaan täynnä.

Perjantain livesoiton aloitti kuitenkin paikallinen lauluntekijä Janne Laine soolokeikallaan. Mies ja kitara –esitys oli yksi sieltä parhaasta päästä näkemiäni. Todella intensiivisellä otteella yleisönsä vanginnut mies loi näppäilemällä iskevää hypnoottista juoksutusta akustisestaan, johon päälle tunteella vedetty laulutulkinta vaihteli rauhallisesta leijailusta revittelyyn asti, jossa miehen ääni hetkittäin naukui syvän Etelän murteella miltei liioitteluun asti. Itselleni puri parhaiten se rauhallisempi fiilistely. Miehen antia on verrattu niin Leonard Coheniin, Nick Drakeen kuin Jello Biafraankin asti. Olipa esikuvina ketä tahansa, esitys oli persoonallinen ja ensitapaamiseksi todella vakuuttava.

Magyar Possen keikka kärsi alun äänentoistosäädöistä siinä määrin, että miekkoset alkoivat jo itsekin osoittaa selviä hermostumisen merkkejä. Eikä keikka ihan alusta saakka sitten myöskään vakuuttanut, mutta onneksi viisikon onnistui pikkuhiljaa nostaa äänimaalailuillaan meininki siihen tuttuun Posse –trippiin. Reilusti koskettimia, rumpuja, kitaroita ja bassoa. Ja juuri, kun päästään kliimaksin huipulle, katkeaa trippi kuin seinään ja yksinäinen kitaranäppäily jää jäljelle vain kohottaakseen seuraavan aallon liikkeelle ottaen taitavasti muut soittimet mukaansa. Matka jatkuu, musiikkipatsas kasvaa. Possen ihmisäänen käyttö tuntuu rajoittuvan lähinnä huutoihin ja mikrofoniin puhalteluihin, joilla maustetaan kosketintiluttelua ja kitaroiden näppäilyjunnauksilla luotua hypnoosia. Mainion ensilevyn jälkeen saadaan Posseltakin loppuvuodesta kuultavaksi uutta materiaalia. Mielenkiinto kasvaa. Ei ehkä kokonaisuudessaan parasta näkemääni Magyar Possea, mutta kunhan matkaan oltiin päästy, ei paluuta ollut. Ja encorekin saatiin.

TV-Resistori oli edelliseen seuraamaani keikkaan verrattuna saanut alavireisesti rokkaavaan, kosketinvetoiseen suomenkieliseen fiilistelyynsä annoksen yleistä hilpeyttä lisää. Laulajan vinosti tulkitsemat kappaleet olivat juuri sopivan hulvatonta ja menevää materiaalia loppuillan jamitteluun. Jostain kumman syystä yleisö oli kuitenkin Magyar –miesten keikan jälkeen harventunut koko lailla, mutta luulisin, ettei jäljelle jääneitä juuri kaduttanut, ei sentin vertaa. Todella hyvä veto, Resistori on kerta kerralta vakuuttavampi. Vaikka jamittelusta joutuikin hoitelemaan suhteellisen pieni porukka, oli meillä taatusti muidenkin edestä hauskaa. Tattis! Ja tuo keikan alussa koskettimien eteen asetettu (valtiolta lainattu?) Turku –kyltti alkaa jo selkeästi kuulua bändin kalustoon...mutta eivätkö kaikki tiet viekään Turkuun?

Ilkka Valpasvuo