Barlast: Live and Electric

Vuosi sitten nordic jazzin, maailmanmusiikin ja toisinaan myös kansanmusiikin kanssa operoiva kotimainen instrumentaaliyhtye Barlast osui onnekseni kohdalleni. Musik för scener -albumi näet jysäytti aidat ympäriltään päreiksi, ryhtymättä kuitenkaan tarpeettomasti rähjäämään. Vuotta aiemmin ilmestyi myös live-albumi, jolla ei kuulla muuten ainuttakaan studiolevyn kappaletta, mutta jotenkin tuo kiekko vain livahti ohitse. Yllätys oli positiivinen, kun vinyylilevy saapui aika lailla jälkijunassa postitse ja pakkohan näin uniikki teos oli nostaa vielä esille.

Omakustanne

Eli vapaat ovat musiikilliset ulapat satunnaisen kuulijan edessä, kun päälle yhdeksänminuuttinen Cs-137 avaa hellin käsin musiikkimatkamme. Useamman minuutin ajan äänet pysyvät vaimeina, kiihdytyksen ollessa lähes huomaamatonta. En edes lähde arvailemaan millä kaikilla instrumenteilla, esineillä ja efektilaitteistoilla tässä ääniä luodaan, mutta tärkeintä ei olekaan tekninen puoli vaan lopputulos, eli äänellinen anti.

Entä onko tämä sitten äänitaidetta? Ehkäpä, vaan kuka pystyy toisaalta osoittamaan rajattomaksi mieltämäni taiteenkaan rajoja. Cs-137 herättää uteliaan levottomuuden tunteen, se saa olon tuntumaan samaan aikaan levolliselta ja kiihtyneeltä, mikä on jo itsessään saavutus. Pitkät nuotit, venytetyt äänet ja surisevat taustat soivat korvaani kummina, mutta eivät missään nimessä mitenkään uhkaavina. Koen alun positiivisena, mitä suorastaan kaunis Hemlös vain korostaa. Saksofoni ja basso ovat nyt keskiössä, auringon hallitessa yllämme avautuvia taivaita.

Villin vapaana surraava Som flugors surr i mina öron tuo pörinän suoraan korviin, nopeiden puhaltimien ja rytmipuolen pistäessä jo päänkin pyörimään. Kiihtyy, kiihtyy ja kiihtyy, kunnes varoittamatta melodia jää vain leijumaan yksinäisen puhaltimen varassa ja tilanne rauhoittuu. Kuinka merkittävä tuo lumottu hetki onkaan keskellä levyä, minkä jälkeen on aika kääntää albumi puolta ja siirtyä seuraavien kolmen raidan pariin.

Maltti on nytkin valttia ja asiat saavat kehittyä ajallaan. Mierda Moderna rynnistää varoittamatta noisemaisen särovallin päälle reilun kuuden minuutin jälkeen, leikiteltyään ajatuksella oikeastaan koko alkumatkan. Tuo äänten kiehtovan outo kissa ja hiiri -leikki vain saa varoittamatta uudenlaisen muodon, joka ei kuitenkaan nollaa tai lakaise tieltään mitään aiemmin kuultua. Barlast piirtää ilmaan vapaalla kädellä poikkeuksellisen mittavia ääniympyröitä, kehiä ja ehkäpä madonreikiäkin.

Midnatt osoittaa siirtymän yön puolelle olevan pysyvämmän sorttisen, kun kahdeksan ja puolen minuutin rajapyykinkin ohittava teos kumisee tummuuttaan. Keskiyön hetket voivat manata mieleen monenlaisia kuvia, näissä tahdeissa, kaiuissa ja iskuissa voin tuntea arvaamattomuuden, ihmismielen pimeyteen jo aikojen alusta yhdistämän mahdollisen uhan. Riskin jonka kainalossa saapuva jännitys on yhtäältä ahdistavaa ja toisaalta taas kutkuttavaa. Yö on mahdollisuuksien aikaa, arvailujen ja arvoitusten valtakuntaa. Barlastin tapauksessa sanoisin yön olevan lopulta lempeän, ainakin jos sitä vertaa ankkurina kuultavaan Korttelin kollit -outoiluun.

Katithan mouruavat öisin, kun aika on sopiva – tai epäsopiva, noin näkökulman mukaan. Barlastin seurassa kisumisut pysyvät suhteellisen hyvin aisoissa, mutta olennainen taatusti välittyy hilpeän ankkurin kolahtaessa neljän minuutin jälkeen päätökseensä. Samalla en voi kuin todeta, että onneksi törmäsin tähänkin hienoon tallenteeseen. Vuoden myöhässä ehkä, mutta eipä vuosi tai kaksi ole tehnyt Barlastin musiikista/taiteesta rahtuakaan vanhentunutta.

Mika Roth