DRO)))NE OVER TAMPERE, torstai

Baxter Stockman- ja Fun-jäsenistöstä koostuva Loins on virkistävä uutuus, ja aivan muuta kuin vain osiensa summa. Tutut noiserock-venkoilut ovat väistämätön ja tervetullut osa bändin luonnetta, mutta kikkapussista löytyy paljon muutakin. Mikä tärkeintä, kolmikon siisti, napakka ja valveutunut olemus on omanlaisensa eikä näin ollen tunnu samalla tavalla jatkoluvulta 90-luvun sotkurockille kuin jäsenten aikaisemmat touhut. Captain Beefheart -cover alleviivatkoon sitä pointtia.

Ponnekas, vakaasti asialleen omistautunut soitanta herätti myös oudon mielleyhtymän Presidents of the U.S.A -yhtyeen suuntaan. Loins on näin roimasti räiskiväksi bändiksi omalla tavallaan paljon hienovaraisempi, eikä mitenkään velvoitettu viihdyttämään yleisöään… mutta kappaleisiin on etsiytynyt juuri sopivasti hilpeää vinksahtaneisuutta ja persoonallista koomista ajoitusta, jotta vähänkään keskivertoa avoinmielisempi taho siitä myös viihdearvoja löytää. Todettakoon myös, että likimain 45 minuuttia kellottanut keikka ei ollut ennenkuulemattomasta materiaalista huolimatta pitkästyttävä tai aivoja hyydyttävä kokemus alkuunkaan.

Devastating Light on lavan ulkopuolella yhden miehen yhtye, joten bändikokoonpanon ensimmäinen ulkoilu oli kiinnostava kokemus useammallakin tasolla. Vailla parempaa tietoa olisi voinut uskoa kyseessä olleen jo jokusen kivuliaankin kilometrin nielleen orkesterin. Juuri kivuliaisuutta ei näet bändin ilmaisusta puuttunut. Ankeasti laahaavat, mutta kiinnostavasti kirjavat sludgen ja doomin piiriin lueteltavat sävelmät puskevat reikiä parkkiintuneempaankin ihoon.

Tiukat raamit ja laveat kappaleet loivat keikalle sopivan ristiriitaisesti kireän ja kiireettömän tunnelman. Bändi annosteli tuskaa, kurjuutta ja henkisen sietokyvyn rajoilla käymisen teettämää euforiaa yhtäläisellä annostuksella. Vähäeleisyys, olemuksellinen minimalismi ja hyvin kokonaisvaltainen olennaiseen uppoutuminen viimeistelivät Devastating Lightin vakuuttavan ensiesiintymisen.

Hiljattain eteerisesti leijailevan, omaperäisyydellään kutkuttavan ja aihepiirinsä ikiaikaisuudella liikuttavan Lauluja laaksoista -albumin julkaissut Absolute Key ei ollut ambientin asialla Vastavirran keikallaan. Veri kielellä rähjääminen (kirjaimellisesti), lofisti tuhisevat rumpukonevinkuroinnit, rakeiset samplet ja diy-noisevempaimet määräsivät intensiivistä esitystä. Parin perinteisemmin keinoin operoineen bändin jälkeen yhden miehen kaoottinen ryöpytys oli enemmän kuin paikallaan.

Äänekkäästä räkäisyydestä huolimatta nimikkeen takaa löytyvän Antti Klemin esiintymistapa ei ole black metal / noise / industrial-reunamilla operoivalle artistille tavanmukaisen sisäänpäinkääntynyt. Yleisöstä herpaantumaton tuijotus naulitsee äänivallista riippumatta. Tuijotusten välittämä ja siitä uudelleen lukemattomia kertoja yhtä monessa päässä syntyvä tunnekirjo on sekä ravisteleva että vapauttava. Absolute Key tempaa mukaansa kuin tuonpuoleisesta palanneen aarteenmetsästäjän ihon vereslihalle repivä, kaiken ja enemmän kokenut ruoska.

Aiemmin laajemmalla kokoonpanolla toiminut Gangrened laittoi kuvainnolliset pillit pussiin ja sitä myötä piuhat kiinni toisenlaisiin vempeleisiin. Kaksihenkinen kokoonpano sukeltaa dronen syvään päätyyn – tässä kohtaa tapahtuman nimen kirjoitusasu toimikoot asianmukaisena vihjeenä.

Arvaamattomasti äänivallin kudelmissa piehtaroiva signaaliketjun salaisuus voisi helposti olla hyvinkin dramaattinen esitys, mutta kaikessa mitä Jon Imbernon (kitara) ja Olli Wikström (synatiski kaikilla herkuilla) loihtivat laitteistaan esiin on läsnä huima määrä kärsivällisyyttä, uteliaisuutta ja keskittynyttä hetkessä olemista. Massojen alta pilkottavat melodiat, ideat, tunteet ja sävelkulut ovat alisteisia näille periaatteille, joita kunnioittaen kaikkea perinteistä laulunkirjoittamista hyljeksiviin pyörteisiin syöksytään. Kokemus oli kuumottava sekä kaunis.

Aviopari Aidan Bakerin ja Leah Buckareffin Nadja sattui viimeksi vastaan kymmenkunta vuotta sitten. Duo jätti tuolloin vaikutelman hieman liiankin itsetietoisesti sisäänpäinkääntyneestä yksiköstä, eikä onnistunut varsin säväyttämään. Uusi kohtaaminen oli siis jo hyvinkin perusteltu, ja kokemuksena varsin mielekäs!

Sinisen valon hehkussa meditatiivinen elämys nousi vähintään toivotulle tasolle. Lukemattomia kertoja toistuneen rumpuloopin varassa pikkuruisin elein valtavaa rakennelmaa kasanneet ja muovanneet Baker ja Buckareff omistautuivat asialleen. Loputtomasti uusia piirteitä kudokseensa muodostanut luomus seisoi yleisön edessä kuin jokin tuntematon, miltei hahmotettavissa ollut olento. Se liikutteli raskasta olemustaan höyhenen keveydellä, jotain toistuvasti itsestään poistaen ja sitten taas lisäten. Nadja on ehkä yhden asian yhtye, mutta se asia on luonteeltaan sellainen, ettei sitä moisella herkkyydellä ja hartaudella monet näpit tällä planeetalla taida.

Linkki keskiviikon rientoihin


Teksti: Aleksi Leskinen
Kuvat: Teemu Nordlund (Linkki avaa kuvagallerian)