Tottumiskysymys – Live at Vuotalo

Tammikuussa 2023 kokeellisen ambientin parissa työskentelevä Tottumiskysymys esiintyi Akusmata Polyphonic Festivalilla. Vuotalon kulttuurikeskuksen konsertti myös äänitettiin ja julkaistiin digitaalisesti keväällä. Myöhemmin syksyllä on luvattu fyysistäkin levyä, jota odotellessa voi tietysti totuttautua astetta toisenlaiseen äänimaailmaan jo digitaalisin siivin.

NCTMMRN

Tällä erää viisihenkinen yhtye esittää instrumentaalista äänitaidettaan tavalla, joka saa pohtimaan mm. sellaisia sanoja kuin ehdoton, tinkimätön ja armoton. Esiintyminen on ainakin näin digitaalisesti pistetty vain yhden raidan ja noin 38 minuutin mittaiseksi, eikä pohjustavia sanoja tullut juuri mukana. Teoksen nimi on Live at Vuotalo ja se lienee syntynyt/luotu juuri tätä kyseistä konserttia silmällä pitäen.

Ja mikäs siinä toisaalta on asioita enempää avata, sillä aiemminkin vahvasti improvisaatioon ja hetkessä elämiseen luottanut yhtye on vahvimmalla osaamisalueellaan. Itse teoksessa on kyllä selvästi omia vaiheitaan ja teemojaan, jotka kumpuavat toisinaan hyvinkin varoittamatta brutaalin karusta ja minimalistisesta äänimaisemasta, mutta tärkeintä on kokonaisuus.

Olli Haveri, Ville Olaskari, Jukka Laine, Pekka Parviainen ja Juha Kemppainen luovatkin hidasta ääniristiaallokkoa, eikä kuulijan tarvitse kuin keskittyä äänteen hitaaseen, hitaaseen muuntumiseen, kehittymiseen ja vuorovaikutukseen, jossa improvisaation määrää lausekkeessa voi vain arvailla. Vuotalon kuulijoilla onkin ollut ainutlaatuinen mahdollisuus elää syntyvän taideteoksen sisällä ja todistaa jonkin ainutlaatuisen ilmestymistä tähän maailmaan, jota pidämme totena.

Suurin osa äänistä lienee synteettisiä, enkä voi – tai edes halua – yrittää vetää linjaa ns. oikeiden soitinten ja erilaisten efektien välillä. Se ei ensinnäkään ole tarpeen näin vahvasti taiteellisessa ilmaisussa, eikä se toisekseen palvele isoa kuvaa. Entä mikä sitten on tuo taustalle verkkaisesti syntyvä iso kuva? Mistä Live at Vuotalo ensinnäkään kertoo?

Pohdin pitkään esittämääni kysymysparia, enkä pysty antamaan siihen yksiselitteisiä vastauksia. Tuskin kukaan voi, ja oletettavasti kaikkien vastaukset ovat ainutlaatuisia – ja juuri siitä saattaa löytyä yksi vastaus kaikkeen. Äänet synnyttävät aina reaktioita, jopa niissä joita tämänkaltainen äänitaide ei voisi vähempää kiinnostaa. Valinta poistua äänten kuulumisalueelta on yksi reaktio, valinta nojautua hymyillen taaksepäin ja sulkea silmänsä on toinen reaktio, ja näiden ääripäiden väliin mahtuu kokonainen maailma.

Äänimaisema on karun karsittu suurimman osan aikaa, eikä yhtye intoudu minkäänlaisiin noisevyöryihin tai efektihelvetteihin. Rytmin voi havaita pohjalla, sen saattaa tuntea hitaana sykkeenä, mutta rytmistä ei ole keskiöön nousijaksi. Tottumiskysymys luo ennemminkin täysiä äänitiloja mahdollisimman vähin aineksin, se rakentaa tavallaan kulisseja joihin kuulija voi liittää omia palasiaan, tai ainakin itse koin teoksen jotenkin noin.



Live at Vuotalon näennäisen tyynellä pinnalla tapahtuu monenlaista pientä, aivan kuten öisen lammen verkkaisilla aalloilla. Lähes huomaamattomia ilmiöitä vilahtelee siellä täällä, tuolla on hassu pulpahdus, tuolla taas oma pikku ääniryppäänsä, joka tottelee täysin omia sääntöjään. Tuolta ponnahtaa hetkeksi pintaan viehättävä uusi asia ja tuolla lienee lymyävän jotain isompaa. Palaset ovat autonomisia, toisinaan ne pelaavat selvemmin yhteen, mutta niin vain se kuuluisa isompi kuva kehittyy taustalla. Allekirjoittaneen mielestä nyt ainakin.

Ärsykkeistä, vihjeistä ja vilahduksista muodostuu suurempia kokonaisuuksia, jotka saattavat lopulta saada entistäkin suurempia muotoja – kaikki on lopulta kiinni yksittäisestä kuulijasta. Pidän itseäni onnekkaana, kun saatoin kohdata tämänkin ihmeellisen ääniteoksen.

Mika Roth