Pienet

Pienet II - Toukokuu 2023

15.05.2023


Arcade Stories: High Score Diploma Arcade Stories: High Score Diploma

Arcade Stories on australialainen modernin rockin syövereitä melodisuus edellä tutkiva yhtye, joka ei emmi edes nu-metalin osasten mukaan ottoa, jos musiikki vain moista vaatii. High Score Diploma on bändin debyytti-EP, jolle ei ole löytynyt ulkopuolista julkaisijaa. Kolmen biisin paketti onkin päädytty julkaisemaan yhtyeen omin rahoin.

Hattua on nostettava omiin voimiin uskomisesta ja musiikillisesta rohkeudesta, sillä mm. Kornin nimeäminen musiikilliseksi esikuvaksi ei ole kovinkaan muodikasta näinä päivinä. Näiltä pohjilta onkin ilo huomata, kuinka tuoreeksi bändi on soundinsa saanut ruuvattua, eikä mukaan ole kelpuutettu ainuttakaan aiemmin julkaistua sinkkua. Ykkösbiisi New Game on päivänselvä kärkiveto, jonka melodinen piilokoukku on ovela ja biisin sisäisiä tunnelmamuutoksia osataan hyödyntää. Näillä eväillä luulisi myös Pohjois-Amerikan markkinoiden olevan saavutettavissa, niin tarttuvasta siivusta tässä on puhe.

Kiukkuisempi You Are Dead käyttää isompaa lekaa ja rosoisempaa soundipakkia, mutta ei oikein saa jysähdyksiään irtoamaan. Sisaruksiaan selvästi rauhallisempi Continue tuo kuvaan mukaan kaivattua melodisuutta, ja kyseistä korttia bändin kannattaisikin pelata tulevaisuudessa rohkeammin.

Mika Roth


Avaruusjoonas: Nää ajat ei oo meitä varten Avaruusjoonas: Nää ajat ei oo meitä varten
PUSKISTA

Mielestäni tarvitsemme aina tuntoja kohottavaa musiikkia, jotta tavallisuus ja kaiken toistuvuus ei tekisi elosta niin harmaata. Avaruusjoonas jos kuka pystyy aina ravistelemaan pölyt pois harteilta elektronisella popillaan, eikä uusi EP petä siihen kohdistuneita odotuksia. Reilu vuosi sitten Haikara pyyhkäisi yön unettomuuden vasten kasvoja ja nyt kaksi muutakin sinkkua on haalittu samoihin kansiin.

Avaruusjoonas liukuu kasarin synapopista moderneihin elektrotähtiusviin valonnopeudella rapin ja melodisen laulun sekoittuessa. Maailmanlopun huulet ohentaa äänimaisemat lähes läpikuultaviksi, vaan biisin jännite ei haivu. Vähemmän on enemmän myös silloin, kun kovin pohtiva Forever luotaa epävarmaa sielua armottomilla lasersilmillään. EP:n menevää laitaa edustava Ziggy saa sentään avata levyn ja Bowielle kunniaa tekevä raita onkin tanssittavaa jytkettä, josta nokitetaan vielä pari astetta psy-trancen puolelle, kun Aika loppu puskee kadonneen yön seinään juhlien jälkeisessä tokkurassa.

Avaruusjoonas puntaroi aikaa monesta kulmasta EP:n viidellä raidalla, jotka näkevät maailman toisinaan hosuvien kiiruhtajien ja omaa epävarmuuttaan pohtivien muurahaisten pesänä. Siellä on toki tilaa myös rakkaudelle, ihmeille ja mahdollisuuksille, mutta mistä me oikeastaan tulemme, minne menemme ja onko tässä kaikessa yhtään järjen hiventäkään? Kysymyksiä, ajatuksia, heräämisiä, toivoakin. Avaruusjoonas ei istu kaikkitietävänä guruna vuoren laella, vaan antaa musiikin ilahduttaa ja kuulijan luoda omia ratkaisujaan.

Mika Roth


Fearout: Resistenza Fearout: Resistenza
Inverse Records

Viimeksi kun kuulin Fearoutin musiikkia, se oli metalliin päin kallellaan olevaa rosoisen raskasta rockia. Taisin mainita Sentencedinkin The End of the Beginning EP:n tiimoilla, tosin helsinkiläisten ilmaisussa oli vielä muutama tippa enemmän verta ja hikeä. Uusi EP pitää kuuleman mukaan sisällään punkimpaa kamaa, vaan mikä on totuus PR-sanojen takana?

Resistenza niputtaa materiaalia peräti 14 vuoden mittaiselta aikajaksolta, vanhimpien kipaleiden periytyessä jo vuodelta 2008. Rumia puskusaumoja tai hassuja liitoksia on kuitenkin mahdotonta havaita, sillä kaikesta on taottu yhdenmukainen EP. Toki pari biisin viittaukset naapurin isännän keulivaan mosseen antavat viitteitä syntyhetkistä, mutta sodatkin ovat toisaalta ihmiskunnan ikuinen riesa. Alle kolmeen minuuttiin litistyvä What’s the Matter With You hakkaa itsensä korvista sisään voimalla, eikä huippunopea melopunkin laskettelu The End of the World jätä mitään epäselväksi. Nyt tullaan punkilla lasista sisään ja jatketaan siitä raskaalla rockilla suoraan kohti seuraavaa ikkunaa.

Meno on siis hivenen muuttunut, mutta peruselementit ovat pinnan alla samoja. Hanoi Rocks tuo melodisuudessaan kiistatta mieleen nimikaimansa ja Hey Stringer, Where’s Wallace? posahtaa kohdilleen jo silkalla kertsin melodiavoimalla. Kiistatonta voimaa ja tinkimättömyyttä, mutta myös imuisaa groovea ja joustavuutta, vieläpä osapuilleen täydellisellä suhteella.

Mika Roth


Harha.: Sirpaleet Harha.: Sirpaleet

Harha. on niitä kitararockyhtyeitä, joiden EP:t ovat haastavia arvioitavia. 10-luvun lopulla Oulussa perutettu bändi nojaa vahvasti teksteihin, joiden monitulkintaisuus tahtoo toisinaan peittyä menevän rockin alle. Ahdistus on tietysti läsnä, kun pohjoisessa ollaan, vaan ruikuttamiseen ei syyllistytä. Tyylisuunta on ’alternative’, joka ei nyt oikeasti kerro vielä mitään.

Kitarat eivät surise eivätkä murise, vaan ennemminkin raastavat kuin hybridi grungesta ja suomirockista. Soundi on jykevä, tukeva ja silti rapean ilmava, mikä on jo silkkana saavutuksena hatunnoston arvoinen. Eikä laadukkuus jää soundien puolelle, sillä bändin itsensäkin arvokkaiksi huomaamat kertosäkeet vievät kuin pässiä narusta. Järki sanoo, että Parvet on vain saman jutun uusi luenta, mutta kuinka tehokkaasti hiljaisemman säkeistön perään kajahtava kertsi puraiseekaan. Jenkkisoundisempi Palat nostaa ja laskee pinojaan mitä tutuimmin elein ja silti palat vain loksahtelevat paikoilleen. En ole aivan varma Vuori-biisin pidosta, vaan siinäkin potentiaali on huippukorkeaa luokkaa.

Puhuin alussa teksteistä, jotka ovat usein elon solmukohtien purkua ja itsensä tutkiskelua. Kertoja on kaikkea muuta kuin täydellinen, mutta hän tiedostaa omat umpisolmunsa ja ainakin yrittää löytää tietään elon labyrintissa kohti jotain vähemmän konstikasta paikkaa. Sirpaleista syntyykin oivia mosaiikkikuvia.

Mika Roth


Heathen Hearts: No Light Left to Chase Heathen Hearts: No Light Left to Chase

Heathen Hearts rysäytti hardcoren ja metallin rajoilta syntyneen esikoisensa peliin vuosi sitten. Metalcoreakin tuli pohdittua, kun Heathen Hearts EP ampui kolme ralliaan maisemaan. Kevään korvalla yhtye on julkaissut pari uutta sinkkua, jotka löytyvätkin toiselta EP-levyltä.

Uudemmalla Starve the Machine -sinkulla liikkeelle lähtevä levy saa lentävän lähdön, vaikka mittaa avausvedolle kertyykin karvan päälle neljä minuuttia. Ryhmähuutoa ja asenteikasta vokalisointia, kiemurtelua ja junttaa, käännöksiä ja kiihdytyksiä, melodista kulmaa kaikessa kiireessä toki unohtamatta. Hieman myöhemmin Doombreather hönkäisee lisää myrkkyä silmille, jauhannan herätellessä thrashahtavia aatoksia. Heathen Hearts onkin laventanut pihaansa hiukan sieltä ja täältä, vaikka ykkössinkku Ignite perinteistä hc-kaahausta tuossa välissä edustaakin. The Wound kosahtaa ankkurina myös lähemmäs neljän minuutin rajaa, vaan biisistä ei ole oikein sisaruksiaan haastamaan.

Kotkalaisten pieksentä on kiistatta kovaa ja tuimaa, mutta riffeillä ryyditetty muhennos ei kärvähdä missään vaiheessa pohjaan. Coreisempaa ja yllätyksellisempää laitaa kannattaisi kehittää entisestään, sillä jälleen keran toimivimpia iskuja ovat ne yllättävimmät.

Mika Roth


Juutine: Goes räp Juutine: Goes räp

Tämä sattui, tämä todella sattui. Juutine Goes räp kun kertoo kaiken jo otsikossaan, minkä lisäksi ykkösbiisiksi on valjastettu Raptorin muinainen suomiräpin klassikko. Vaan onko Oi Beibi jo riittävän vanha biisi versioitavaksi? Otetaan selvää…

Enemmänkin suomirockin kanssa aiemmin puuhaillut Juutine on aikansa lapsi, joten räpätessä taustan soundit ysäridancehtavat niin että synapseissa rätisee. Raptorin biisiä onkin jalostettu soundien saralla siinä määrin, ettei nekrofiliasta pääse syyttämään. Omaa tuotantoa oleva Änkytän on suoraa jatkoa raptoroinnille ja Räppijuutine pistää kielensä kannat koville säkeistön sanasarjatulella. Muovi narisee sohvissa ja soundeissa, mutta se nyt on osa kokemusta. On/Off on taas inhorealistinen vilkaisu kotimaiseen puolituntiseen, kun lentävät lautaset on tähdätty suoraan seinään ja lusikat menevät joka toinen hetki jakoon. Mikään ei ole niin karmeaa/ihanaa, kuin rakkauden taistelukenttien mittelöinti.

Lähtökohtaisesti Juutine on rohkea ja pellepelotonmainen musiikin ihmemaan kokeilija, jolle väärää genreä ei ole edes olemassa. Metallin, punkin ja rockin jälkeen tanssittavampi materiaali tuo osumia, mutta myös huteja. Ehkäpä kaavoja pitäisi hioa tällä sektorilla, eikä aikamatka nykypäiväänkään kai vahingoksi olisi.

Mika Roth


Mars Red Sky & Queen of the Meadow Mars Red Sky & Queen of the Meadow: Mars Red Sky & Queen of the Meadow
Mrs Red Sound / Vicious Circle

Mars Red Sky on psykedeelistä ja stonerin katkuista rockia soittava ranskalainen yhtye. Queen of the Meadow on puolestaan niin ikään ranskalainen artisti, mutta hänen ominta alaansa on tummasävytteinen folk. Näiden kahden maailman kohtaamisesta on syntynyt EP, joka lupaa myös pitkäsoittoa saapuvaksi jossain vaiheessa.

Avauksena kuullaan plus 7 minuuttinen Maps of Inferno, jonka simppelin nerokas kitarakuvio jauhaa melodiaansa huolella. Tietysti psykedeelisyyden sankat usvat nousevat puolivälin jälkeen koittavassa pitkässä soolo-osuudessa huippukorkealle, mutta muinaista voimaa uhkuva kulku ei moisesta horju. Vokaalit pitävät lopusta huolen, joten kun isommilla radoilla svengaava Out at Large päästetään irti, on pohja jo valmiina. Samoista kaavoista leikataan nyt pari piirua rokimpi ja ronskimpi numero, jolta jää tosin samalla puuttumaan avaajan mystisyyttä. Kiekon sulkeva Maps of Inferno (shortcut) on puolestaan vain typistetty versio avaajasta, joten moinen tilantäyttäjä olisi kannattanut korvata ihka oikealla lisäbiisillä.

Rouheaa on ja raskasta, mutta Queen of the Meadow’n panos saa luotua kappaleisiin silti taianomaista kosketusta. Tuota mahdollisuutta kannattaisi hyödyntää rohkeamminkin, koska tällaisenaan kokonaisuus on aika puhtaasti stonerin perinteisistä osista tehtyä – ja eikö ideana ollut yhdistäminen, sulauttaminen?

Mika Roth


Ruuhkavuodet: Esikoinen Ruuhkavuodet: Esikoinen

Ruuhkavuodet on sähköisiä ja akustisia soittimia luovasti käyttävä poprock-yhtye, jonka viiden biisin mittainen EP pisti allekirjoittaneen testiin. Tyylillinen analysointi kun osoittautui haastavaksi, kiitos mm. viulujen sekä säästeliäästi käytetyn banjon.

Eiväthän viulut ja muut folkahtavat soittimet tietysti poprockin saralla uusia juttuja ole. Arcade Fire nousi maailmanluokkaan yhdistämällä osapuilleen kaikkea kaikkeen, eikä Ruuhkavuodet ole moni tavoin niinkään kaukana kanadalaisista. Kansanmusiikin kosketus ei rajoitu vain soittimiin, sillä lauluharmonioissa ja melodiakuluissa on perinteiden kerrostumia, mutta samalla modernimpi laulaja/lauluntekijä -ote sekoittaa mukavasti vesiä. Tunnelissa tutkii pilkettä silmäkulmissaan ahdistuksen historiaa vailla maailman murheita ja tuskia, kertojan viimein oivallettua jotain oleellista. Feeniks kertaa myös elossa saatuja kolhuja folkrockin kovempien pintojen pystyttäessä isompaa äänivallia, eikä hiljaisempi Kahlaaja juuri parempia kortteja ole kohtalon isossa jaossa saanut.

Kaihoisaa siis on, toisinaan jopa surumielistä, mutta kaikkea leimaa kuitenkin toisaalta energisyys ja voimaantuminen. Turpaan on tullut, välillä lujaakin, mutta se ei tarkoita luovuttamista tai hanskojen tiskiin lyömistä. Edes Yö on menetetty ei kurista itseään hengiltä, vaan vihjaa sittenkin jostain paremmasta. Matka saattaa olla muhkurainen, mutta yhtä kaikki se on tehtävissä – kuten kaikki elämässä.

Mika Roth


Satu Lii: Sellaisena kuin silloin Satu Lii: Sellaisena kuin silloin
Young Diamond

Laulaja/lauluntekijä Satu Lii julkaisi syksyllä 2019 hienon Maailman laidalla -debyyttialbuminsa, joka esitteli helsinkiläisen folkpopparin herkkää sekä rempseämpää puolta. Sittemmin Lii on tehnyt toisenkin pitkäsoiton, mutta nyt on muutoksen aika. Uusi neljän raidan EP kun luo pohjaa syksyllä keikkailun aloittavalle livebändille.

Soundi on kiistatta muuntunut, minkä alkuvuoden sinkku Enemmän kuin koskaan onnistuneesti osoittaa. Bändin folkpoprock on korvia hivelevää ja raukean orgaanista, sähköä on mukana hitunen, mutta huomio on akustisissa soittimissa ja hengessä. Vankkurit eivät tyhjyyttään kumise, vaan vievät vakaasti eteenpäin. Avaukseksi sijoitettu Sellaisena kuin silloin kuroo kuilua umpeen menneen ja nykyisen välillä niin tekstissä kuin musiikissakin. Mennyttä haikaillaan ja samalla Liin taustalle liittyy soitin toisensa jälkeen, kunnes laulaja/lauluntekijän ympärillä soittaa kokonainen orkesteri. Kerran oli pelkkä laulu ja kitara, mutta nytpä onkin niin kovin paljon enemmän, ja uskallammeko sanoa: jopa parempaa.

Satu Lii on tarinankertoja ja sinisten tuntojen tulkki, jonka kynästä irtoaa muutakin kuin mustinta mustetta. Kauneus on olemassa, vaikka Sitä ei täällä tunneta näkeekin maailman huonolla tolallaan. Vaan kysymysten esittäminen ei ole maailmanlopun saarnausta, itse koen nämä laulut herättävinä, ravistelevina. Ja näin juurevan muodon ansiosta tärkeät sanat saavat huimasti enemmän voimaa.

Mika Roth


Savage Hands: Rock Bottom EP Savage Hands: Rock Bottom EP
Sharptone Records

Yhdysvaltalainen Savage Hands pisti kaiken peliin, kun yhtyeen The Truth in Your Eyes ilmestyi tammikuussa 2020. Tuon levyn piti nostaa jykevää sekä menevää rockmetallia soittava bändi seuraavalle tasolla, ja kenties jopa sitäkin seuraavalle, mutta kesken nousujohteisen kiertueen maailma pysähtyi pandemiaan ja se oli sitten siinä.

Tuoreen EP:n nimi heijastelee varmasti osin tuota tilannetta, jossa valoisa tulevaisuus vetäistiin pytystä alas, mutta katkeruuteen ryhmä ei ole sortunut. Päinvastoin iskuista ja potkuista on vain ammennettu lisää pyörimisvoimaa moottoriin, jonka kierrokset ulvovat ja vääntö tuntuu iholla asti. Levyn nimibiisi Rock Bottom kiteyttääkin kaiken kahteen ja puoleen minuuttiin, ison kertosäkeen, taustahuutojen ja jatkuvan pinojen korottelun posauttaessa potin kotiin. Ykkössinkuksi alkuvuodesta nostettu Angel Dust on puolestaan se huipputiukka hittibiisi, jonka tarkoitus on avata peli kaikki aseet laulaen.

Yritys on kovaa, suorastaan maanista, mutta onneksi puristusta hellitetään sinkkujen takana. Halo pystyy kolmeen minuuttiin rakentamaan kunnon draaman kaarta ja Black Cloudsin mutaisemmista kitaroista on havaittavissa siltaa niin grugen kuin jopa nu-metalin suuntiin, vaikka moderniudesta kiinni pidetäänkin loppuun asti. Tiukkaa asiaa, terävää soundia ja melodisuutta hyödyntävää vokalisointia, sekä tietysti supertarttuvia ja hitikkäitä muotoja. Tämä bändi on matkalla ylöspäin.

Mika Roth


Tessa Virta: Elämä on tässä Tessa Virta: Elämä on tässä
Kumina Music

Tessa Virta jatkaa uudella kolmen raidan maxisinkullaan aika pitkälti siitä, mihin niin ikään kolmen kappaleen mittainen Kipua ja kipinää -julkaisu viime vuonna jäi. Balladia, bossanovaa ja lattarimeiningillä rikastettua melankoliaa puolipohjoiseen tapaan.

Avauksena soiva Elämä on tässä julistaa elon riemua ja hetkestä tärkeiden asioiden löytämistä. Kuinka helposti ohitammekaan jokapäiväiset ilot, kun ei tarvitsisi muuta kuin hetkeksi pysähtyä ja aistia asiat. Virran sävellyksen menevä rytmi ja polveileva melodia uhkuvatkin energiaa, Sinikka Svärdin tekstien osuessa kerran toisensa jälkeen naulan kantaan. Valmis onneen vie suomalaisen ’haikeaa onnea’ -käsitteen huippuunsa, kun suurimmat riemun ja rakkaudenkin taivaat voidaan esittää näin kaihoisasti. Kevään rinnastaminen rakastumiseen on kiistatta ovela siirto, joka tuo luonnon kuin huomaamatta keskiöön.

Ylpee ja haikee tarkastelee puolestaan nuoreksi muuntuvan lapsen elämän kevättä vanhemman näkökulmasta. Eli irti päästämisen aikaa, kun linnunpoikasten on lähdettävä kotoa ja ajan rattaat naksahtavat väistämättä eteenpäin. Ilo, ylpeys ja menetyksen suru kietoutuvat jälleen toisiinsa, mutta tummat pilvet pysyvät poissa tälläkin raidalla em. lattarivaikutteiden ansiosta.

Mika Roth


Toni Lähteenmäki: Kissankehto / Näe minut nyt Toni Lähteenmäki: Kissankehto / Näe minut nyt
Recovery Records

Toni Lähteenmäki on 80-luvulta suomalaisessa musiikissa mukana ollut tekijä, joka tunnetaan monista eri yhtyeistä ja yhteyksistä. Monenlaista on tullut tehtyä, mutta tuore sinkku pääsi silti yllättämään ainakin allekirjoittaneen. Odotin tulevaksi menevää ja muhevaa suomirockia, jota B-puoli kiistatta edustaakin. Vaan se on vasta puoli tarinaa.

A-puoleksi valittu Kissankehto on taidepopilta kuulostava balladi, jonka hiljainen ja akustisuutta suosiva muoto, sekä suorastaan runomainen teksti ovat rohkea loikka ’jotain muuta’ -sektorin tuntemattomuuteen. Alkujaan tyystin toiselle artistille kirjoitettu biisi saa kuitenkin Lähteenmäestä itselleen loistavan tulkitsijan, vaikken lyriikoiden kaikkia aspekteja tainnut täysin ymmärtääkään. B-puolen Näe minut onkin sitten tutumpaa rutistelua, juurevan hard rockin kaikuessa koskettimien ryydittämänä maisemaan. Hiukan raiteilleen juuttuva siivu olisi ehkä hyötynyt vaihteen vaihtumisesta jossain vaiheessa, mutta ainakin juna puksuttaa kelpo tempolla loppuun saakka.

Tuplasinkun antia voi sanoa yllättäväksi ja hämmentäväksi, etenkin kun osasten välille jää niin kovasti tilaa. Kumpikin kipale esittelee niin eri puolia, että voisi näitä enemmänkin kuunnella – jos vaikka väliin löytyisi muutama palanen lisää.

Mika Roth


Too Much Said The Nature: Grey part 2 Too Much Said The Nature: Grey part 2

Too Much Said The Nature on kotimainen yhden miehen äärimetalliyhtye, joka kierrättää vierailevia vokalisteja. Grey part 2 on nimensä mukaisesti projektin toinen EP, jolla metallin äärimmäisyys ja kova ehdottomuus työnnetään puskutraktorilla aina äärimmäisimpään laitaansa saakka. Nyt tuntuu ja kovaa.

TMSTN ei päästäkään kuulijoitaan helpolla, koska nyt on aika osoittaa ihmisen paikka planeetan kokoisessa järjestelmässä. Me saastutamme meret, myrkytämme ilman ja tukahdutamme muita elämänmuotoja, joten on aika antaa takaisin vastapalloon. Mustaa blackin voimaa tihkuva Drowned Amphora on brutaalia, raakaa ja hellittämätöntä raastoa, joka ei kaipaa niinkään supernopeaa kulkua vaan nimenomaan soundien liittoa. Kitarat, synapuoli (?) ja syljetyt sekä sihistyt vokaalit vievät kohti Forestin vieläkin äärettömämpiä syvyyksiä. Toki välissä puristusta hellitetään, ukkospilvet saavat jyristä ja vesi peittää maat, mutta helpotusta ei tule, lataus ei purkaantunut ilmasta. Eikä se ole tietysti tarkoituskaan.

Näin äärimmäinen kokemus pakottaa tietysti pohtimaan sanomaa, sekä sille valittua muotoa. Mitä otsikon harmaus tahtoo sanoa ja mitä se edustaa? Onko jo liian myöhäistä, onko koskaan liian myöhäistä? TMSTN puskee laidalle ja sen yli, mutta äärimetallin ystäville tämä saattaa olla juurikin oikeaa ukkosta. Huh, huh.

Mika Roth


Toolmarket: Oh My, Little Willow Toolmarket: Oh My, Little Willow

Kitararockyhtye Toolmarket katsoo sijaitsevansa tyylillisesti jossain Suiciden ja CCR:n välissä. Siinähän sitä tonttia riittää noiden rajapaalujen välillä tutkittavaksi, eikä neljän raidan mittainen Oh My, Little Willow -EP ainakaan arastele harppoa pitkin mittavia tiluksiaan.

Raidoista jokainen ylittää kahden ja alittaa kolmen minuutin rajan, hetkeen hillitysti heittäytymisen ollessa avain. Rauhallisesti starttaava EP päästää Dog’s Balloonin leijailemaan huolettomalle ja pilvettömälle taivaalle, jolta aurinkoiset tienoot näkyvät horisonttiin asti. Toisessa päädyssä White Dress rokkaa klassisella soundilla hameen helmojen heilahdellessa menneiden vuosikymmenten soundeissa ja saksofonin yllättäen kruunatessa niin biisin kuin EP:nkin. Välissä instrumentaaliraita Linked Out chillailee rautaisilla langoillaan ja revittelee lopussa niin, ettei räväkämpää ja häijympää soundia tarjoilevan Guinea Pigin tarvitse tuntea oloaan oudoksi. Pistepirkkomainen garagen pala sujahtaakin näppärästi taskuunsa ja EP:n nelikanta on valmis.

Ymmärtääkseni Oh My, Little Willow on Toolmarketin esikoisjulkaisu, eikä virallisia sinkkujakaan ole pistetty aiemmin kentälle. Ikää julkaisulla on kieltämättä jo reilummin, mutta näin leppoisissa fiiliksissä sekään ei hilaa pilven pilveä taivaalle.

Mika Roth


Trio Plaanaoja: Mereksi muutin Trio Plaanaoja: Mereksi muutin

Trio Plaanaoja on perustettu vasta viime vuoden lopulla, mutta kolmikon jokaiselta jäseneltä löytyy jo aiempaa kokemusta esiintymisen eri aloilta. Folkahtavaa poprockia soittava trio korostaa ilmaisussaan akustisuutta sekä runollisuutta, joita EP:n kuusi raitaa kukin tavallaan toistavat.

Poikkihuilu ja akustinen kitara ovat oivia tuntojen tulkkeja, eikä niiden tukena kuulla kuin bassoa ja pieniä rytmejä. Painopiste on kuitenkin huilun, kitaran ja laulun kolmikannassa, jota kelpaakin kuunnella ajalla sekä ajatuksella. Oikeissa töissä näyttelijänä Oulun kaupunginteatterissa oleva Tuula Väänänen tulkitsee runomaisia tekstejä tunteella ja Jonna Konttisen poikkihuilu tekee sitä, mitä poikkihuilut toisinaan meille ihmisille tekevät: liikuttaa syvältä ja lujaa. Kitarakin koristelee seutuja kuvioillaan, mutta trio ei anna biisiensä rönsyillä tarpeettomasti laitojen yli, vaan työtä leimaa omanlaisensa vähäeleisyys.

Suoruus ja yksinkertaisuus täydentävät monivivahteisia rakenteita, mikä saa Sinisuohaukan liitämään ja polveilevalla kulullaan hurmaavan Mereksi muutin -raidan todella kuuntelemaan outoa tarinaansa. Tummasävyisempi Satelliitti ja lyhyemmät instrumentaalit puhkovat puolestaan uusia reittejä yhtyeelle, jonka ilmaisun väkevyys sekä rikkaus vakuuttavat jo näin varhaisessa vaiheessa.

Mika Roth




Lukukertoja: 1632
Facebook
Artistihaku
Pieniss� my�s