Annikin Tähtimusiikkifestivaali

Kolmatta kertaa Asukasyhdistys Annikin Tähti ry:n järjestämä sympaattinen talkoofestivaali saatiin viettää pitkään jatkuneen helteen lämpimissä ja auringonpaisteisissa tunnelmissa. Puolesta päivästä aina iltakymmeneen ohjelmaa tarjonneen tapahtuman esiintyjät olivat liikkeellä soppapalkalla ja samassa hengessä yleisöllekin oli tarjolla soppaa tykistä, sämpylöitä ja muita virvokkeita halpaan hintaan. Edellisvuonna Annikilla oli käynyt päivän mittaan yli puolitoista tuhatta persoonaa, tänä vuonna ei kyllä minun arvioni mukaan päästy aivan samoihin lukemiin, tosin sisäpihaalueella riitti vilinää koko iltapäivän ja illan ajan.
Mikäs sitä on mukavampaa, kuin viettää lauantaipäivää vuonna 1908 rakennetun puutalokorttelin pihalla auringon ja hyvän musiikin kera, ympärillä valtava joukko tuttuja ja tuntemattomia mukavia ihmisiä. Kukaan ei kysele juomisistasi, enkä nähnyt yhtä ainoaa järjestyshäiriötä koko illan aikana. Lämminhenkistä, musiikillisesti melko monipuolista ja rentoa, juuri sitä, mitä kesäfestarilta sietää odottaa. Niin, ja vielä ilmaiseksi.

Pelimanneilun aloitti etukäteen yksi kovimmista esiintyjistä Ville Leinosen Unilehto. Kun nokkamies Leinonen keskitttyy Valumonsa kanssa rokkailemaan ja myymään levyjä, toimii Unilehto nimensä mukaisesti rauhallisemmissa tunnelmissa. Jo soitinarsenaalin perusteella neljän hengen kokoonpanolla liikkeellä olleen bändin mieltää enemmän folk -maisemiin viuluineen ja kontrabassoineen. Villen ja Valumossakin soittavan Tuomaksen akustiset kitarat täydentävät pelivälineistön ja meininki liikkuu niin suomalaisen kuin venäläisenkin iskelmän kimpussa, toki välillä revitellen ja sillä karismalla tulkittuna, minkä vain Ville hallitsee. Onnistuneiden lainojen, kuten jo edellisvuoden Aisti- festivaalista tuttu Emmanuelle -elokuvan tunnarin lisäksi Villen omaa materiaalia kuultiin ainakin tuore Taiwanin kuu sekä kansanopistoaikoina seitsemän vuotta takaperin luotu Raastin, joka vakuutti setissä riehakkaine, Sielun veljet mieleennostavine tykityksineen.

Korttelin sisäpihan lava oli melko pieni, toki sinne hyvin Unilehdon nelikko sopi. Lavan edestä paistanut aurinko jätti soittajien kasvot katon tuomaan varjoon, silti Ville kehui istuen soittaessa tulevan kuumemman kuin seisaaltaan. Eikä tuntunut haittaavan, vaikka jonkun uuden biisin sanat olivat jääneet kotiin, hyvin tuntui kulkevan ihan lonkaltakin. Ensimmäisenä aloittanut yhtye onnistui houkuttelemaan jo pihan täyteen, mutta ajoissa olo kyllä kannatti. Herkkää, kaunista ja perskuleen tarttuvaa settiä, Laura Jaatisen viulusoolot olivat se kermavaahto maukkaan täytekakun päällä. Niin minä neitonen sinulle laulan, kuin omalle kullalleni...

Kati Pellisen irkkuhenkinen trubaduurisetti ei mitenkään kummemmin hätkäyttänyt, kauniita kitarapoppeja neliapilamaan aksentilla ja hivenen bonuksia. Unilehdon jälkeen toimi hyvänä taustamusiikkina tuttujen moikkailun, puffetin tarjontaan tutustumisen ja letkeän kesäisen hengailun ohessa.

Les Original Skiffle Combo aus Suomi asteli kolmen miehen voimin seuraavana lavalle Werner Bros:in muusikoista koostuva orkka soitti pääasiassa kootuilla soittimilla eli skiffle -tyylillä, ainoastaan akustinen kitara vaikutti siltä perinteiseltä kauppamallilta. Narubasso ja vispilöillä soitettu pyykkilauta täydensivät pelivehkeet ja ohjelmassa kuultiin 50 –lukuista koti- ja ulkomaista iskelmää Elviksestä aina moniosaiseen kavalkaadiin tuttuja kotimaisia hittejä. Kihvelimuusikot tarjosivat ihan viihdyttävän keikan, narubasson pikaiset huoltotoimet eivät paljon menoa haitanneet. Myös moninainen vokaaliakrobatia kuului combon ohjelmistoon, mistä ansaittuja ablodeja kyllä jaeltiinkin.

Nelihenkinen Modular Moon rakentui paljolti koskettimiakin soittaneen laulaja Anne Tarvaisen uneliaan soul –tulkinnan varaan. Jazz –pohjaa ja leijuvaa yökerhotunnelmointia, joka kärsi hivenen auringonpaisteesta.



Uneliaan tunnelman herättelijänä toimi mansehiphopin iso mies Seremoniamestari eli nykyään lyhyesti Sere, joka liikutti yleisöä yhdessä Silkinpehmeen ja deejii Infekton kanssa. Parikymmentä innokasta riehaantui ihan tanssimaan asti herrojen tarinoinnin tahtiin, Infekton letkeän kesäiset taustat vetosivat myös meikäläisen tanssijalkaan. Vaikka Chillaa meiän kanssa ja Ihana päivä ovatkin sitä tutuinta Sere –materiaalia, toimivat myös Silkinpehmeen tulevan pitkäsoiton materiaali ja hivenen tuntemattomammat Sere –huudatukset ihan mallikelpoisesti. Hiukan pitää motkottaa, kun Sere tarvitsi hetkittäin lunttilappuja eivätkä kaikki riimit tuntuneet menevän kohdalleen edes hiteissä. Joka tapauksessa, hoppiosasto toi sitä tarvittavaa liikettä muuten melko rauhalliseen musiikkitarjontaan.

Johnny Erikson & His Vulgarians, Tampereen indie-skenen superkokoonpano, kuten paikallislehdessä mainostettiin, koostui pääasiassa seuraavana soittaneen Aloha Junktion jäsenistä ja materiaali oli melko maistuvaa. Rauhallisista leijuvista popituksista aina 11 hengen porukalla esitettyyn taistelulauluun, josta nousi mieleen 60 –luvun puolivälin opiskelijaradikalismin nousu amerikan maalla. Aikakoneella New Yorkiin tai San Franciscoon... Viulu maustoi mukavasti ja kaiken kaikkiaan tämä kokoomabändi oli illan positiivisimpia tuttavuuksia.

Kun kerran peräkkäin soittaneet bändit kulkivat samoilla tekijöillä, sattui saippuakuplia puhalleelle juontajaherralle erehdys. Hän buukkasi Aloha Junktionin sisään jo Johnny Eriksonin soittovuorolla, korjaili onnistuneesti erehdyksen ja pääsi siten toivottamaan Junktionin lavalle kahteen otteeseen. Junktionin keikkaa tuli seurattua kuukausi takaperin Hämeenlinnan Ämyrockissa, jolloin meininki yltyi melkoiseen kaaosulvontaan ja psykedeeliseen tanssihurmokseen. Annikilla keikka kulki täysin eri maailmoissa. Matin kitara ja rauhallinen laulutulkinta sai tukea vain kontrabassosta ja hyvin riisutusta rumpusetistä, eli bändi esiintyi hyvin supistetussa kolmen hengen kokoonpanossa. Ei siis taustalaulua eikä saksofonia ja sitä myöten keikka jäikin melko lailla jopa turhan munattomaksi.

Tuomas Palonen, laulaja Cosmobile -yhtyeestä, jonka soolokeikkaa on tullut seurattua aiemmin Mental Alaskan Folk Festissä Telakalla, oli tuolloin yksi positiivisimmista trubaduureista akustisen kitaran varressa. Tasainen kitarajunnaus ja karhean vino laulutulkinta hetkittäisinä karjahduksineen toisi varmasti mukavasti lisäväriä kaikenmaailman trubaduurikisoihin, jos Tuomas saisi päähänsä joskus moisiin osallistua. Myös katusoittajana Tuomaksen omaperäinen materiaali varmasti elättäisi miehen. Omilla vahvuuksilla vahvistetut lainat niin Tears For Fearsiltä kuin Hawkwindiltä sekä huvittivat että vakuuttivat. Miehen melko kyyninen suhtautuminen keikkaan kertoo miehestä paljon, tosin moinen flegmaattinen asennoituminen saattaa liian pitkälle vietynä alkaa ärsyttämäänkin.

Annikinpihan tunnelmia


Tuhatkieli koostui neljästä muusikosta, tosin laulaja-kitaristi viihtyi lavalle huomattavasti muuta yhtyettä kauemmin. Ensivaikutelmaksi jäi melko ärsyttävä, joka ainakin minun kohdallani johtui laulusta ja jotenkin melko mitäänsanomattomasta menosta. Kun esimerkiksi Ville Leinonen saa molempien bändiensä kanssa yhteyden yleisöönsä ja karismaa riittää, en nyt kokenut minkäänlaista linkkiä bändiin. Jäi siis vähän hohhoijaa –osastoon tällä kertaa.

Es, eli Sami Sänpäkkilän sooloprojekti, esitti illan päätteeksi melkoisen äänisinfonian kaiutetuilla sahanvingutuksilla erinäisine äänimausteineen. Trippiä yömyöhän pohdintoihin. Taisin itse olla melko väärässä vireystilassa sahalle, joten juuri tähän saumaan ei Samin maalailu oikein pudonnut. Tuli kyllä mieleen, että jonkinlaisena meditointimusiikkina sahasykleistä voisi saada paljonkin irti. Päätin kuitenkin tässä vaiheessa suorittaa poistumisen, koska alkoi pikkuhiljaa tulla musiikki korvista ulos. En tiedä, onko kyseessä vain oma pääni, mutta kymmenen esiintyjää putkeen on hiukan liikaa, ei enää tunnu jaksavan kiinnostua eikä innostua. Suodatin tukkeutuu. Muilta osin voikin todeta Annikin sympaattisen lauantaipäivän olleen kesän ehdottomasti mukavinta musiikkiantia. Eli ensi vuonna uudelleen.

Ilkka Valpasvuo