Pienet

Sinkut III - Maaliskuu 2023

29.03.2023

Anu Marin: Äiti
Texicalli Records

Musiikinkin saralla on hyvä tiedostaa, että kuka oikeastaan on, mitä tekee, miksi ja minne on menossa. Anu Marin on omien sanojensa mukaan helsinkiläinen masennusfolk lauluntekijä, eikä debyyttisinkku Äiti jätä paljoa tulkinnanvaraa. Aiemmin kirjailijanakin kunnostautunut Marin toteaa toisaalta kurjuuden maksimoinnin toimivan myös parantavana voimana, musiikin saralla siis. Ja kun pohdin suomalaista musiikkikenttää, niin vaikea tuotakaan on kumota.

Äiti ei kellota edes kolmea täyttä minuuttia, mutta näihin hetkiin on ladattu melkoinen määrä negatiivisia tuntoja, joita kuitenkin käsitellään somin melodioin, viehättävin nuotein. Kertoja ei tunnu oikein tietävän miksi häntä masentaa ja mihin suuntaan pitäisi seuraavaksi mennä. Tämä heijastuu sovituksen kiertävään kehään, folkahtavan ja hiljaiseksi jätetyn biisin kysyessä, että oliko tässä jo kaikki. Ja vain kaiku vastaa uudelleen ja uudelleen. Ukulelea ja vähäeleisiä vokaaleja suosiva äänimaisema nousee hetkellisesti hiukan äänekkäämmäksi lopun lähestyessä, mutta sekään ei tuo muassaan vastauksia. Äiti saattaisi tietää, ehkä.

Mika Roth

Arcade Boys Club: Sateenkaarisaaret
3rd Rail Music

Nyt ironiafiltterit herkiksi ja korniusmittarit esiin. Arcade Boys Club näet julistaa olevansa uusi aikuisten poikabändi, jonka ensimmäinen sinkku on kunnianosoitus kasarin arcade-klassikkolle. Kuinka siis käy näiden saarten Bubbyn ja Bobbyn? Nimien/hahmojen takaa paljastuvat tutut ketut, vokalisti Silkinpehmee ja tuotannosta vastaava Äänet käskee -duo, mutta mennään nyt roolit päällä loppuun asti.

Elämä saattaa toisinaan näyttäytyä puoliabsurdina tasohyppelynä, jossa toivoisi voivansa voittaa ongelmat omilla supervoimilla. Modernissa yhteiskunnassa pitää tuottaa, sopeutua ja soveltaa, äppien pursutessa korvista, joten voisivatko asiat olla toisin? Entä kuinka monella tasolla tuo kysymys edes kysytään? Biisi on superretroinen synapop-helmi, jonka kevytgroovaava basso ja näppäilty kitara vievät sateenkaaren tuolle puolen. Ihan kirjaimellisesti. Arcade Boys Club on nostalgia-losaus, eikä muuta haluakaan olla. Suljetaan siis hetkeksi silmät, ammutaan pilvien päältä sateenkaaria ja löydetään niiden kautta tie parempaan huomiseen.

Mika Roth

Atlases: Singulars
Lifeforce Records

Siitä onkin kulunut jo muutama vuosi, kun post metalista superraskaista äänivalleja kasaava Atlases oli viimeksi esillä Desibeli.netin sivuilla. Tässä välissä kuusihenkiseltä yhtyeeltä ehti ilmestyä myös jo toinen pitkäsoitto, sekä iso nippu sinkkuja. Sinkuista uusin, eli Singulars, pohjustaa puolestaan tietä tulevalle kolmannelle albumille. Between The Day & I tulee ilmestymään kesäkuun alussa ja albumin ensimmäinen sinkku onkin melkoinen kasapanos metallia.

Singulars jysähtää metallin tiukkaan ja syvään päähän voimalla. Kolmeen ja puoleen minuuttiin tiivistynyt biisi jyrää satunnaisen kuulijan yli samaan aikaan valtaisana ja kohottavana. Kolmen jäsenen osallistuessa vokaalien ulosantiin on lopputulos kirjaimellisestikin moniääninen, perinteistä kitara-basso-rummut -kolmikantaa kasvatetaan puolestaan koskettimilla sekä sampleilla. Lopputulema on massiivinen, valtaisa ja silti riittävän selkeäksi jäsentyvä, mistä iso kiitos värikkäälle sovitukselle sekä sen suomille yllättäville kurveille. 210 sekuntiin on saatu ahdettua huumaava määrä materiaalia ilman pienintäkään ähkyn varjoa.

Mika Roth

Helmi Valkee: Pieni lusikka
Soundhill

Helmi Valkee ei juuri iloisissa aiheissa liikkunut Lasinukke debyyttisinkullaan. Tumma indiepop on kovin pitkiä varjoja omaavaa myös nyt, vaikka soundimaisema näennäisen kevyt ja heleä onkin. Pieni lusikka jatkaa siis tavallaan esikoisen viitoittamalla tiellä, mutta samalla alakuloinen tarinointi on siirtynyt mielestäni ulkokehältä sisäradalle, huomattavasti lähemmäs sitä kohtaa, jossa sydämen tulisi lyödä.

Ja sydämen asioista Pieni lusikka nimenomaan kertoo. Missä kulkevat ns. aidon rakkauden rajat, ja miten ne ensinnäkään määrittelemme? Onko silkka seksisuhde irti rakkaudesta – ja toisin päin? Kertomus kahdesta ihmisestä esitetään kuulaan enkelimäisen laulun ja ukulelen avulla, mitä nyt pientä huminaa ja taustatapettia on taaempana. Alakuloinen runotyttö on ajanut lempensä purren aika selvästi kiville, mutta ei kuitenkaan tahdo luovuttaa ja tunnustaa, että rakkaus saattaa sittenkin löytyä toisilta vesiltä, toisista paikoista. Tuo kivulias oivallusvyyhti tekee biisistä sydäntä särkevän, sillä kukapa meistä ei haluaisi olla rakastettu?

Mika Roth

J. Länsimäki & Karu maa: Tummuvaan maisemaan

J. Länsimäki & Karu maa on saatesanoja lainatakseni viiden eteläpohjalaismiehen muodostama yhtye, jolta löytyy vankkaa kokemusta niin biisinteko- kuin keikkarintamaltakin. Virallisten julkaisujen ketju käynnistyi ennen pandemiaa ja vokalisti/kitaristi J. Länsimäen säveltämä kappale osaa kiistatta juottaa suomirockin, iskelmäisen kaihon sekä bluesvivahteisen angloamerikkalaisen kitararockin toisiinsa. Juho Rintarunsalan teksti pelaa myös sinisen sävyillä, kuinkas muutenkaan maan ollessa ympärillä karua.

Neljän minuutin mittainen Tummuvaan maisemaan pohtii elon kulkua ja horisontissa siintävää viimeistä auringonlaskua, joka tulee koittamaan jokaiselle tänne saapuneelle ennemmin tai myöhemmin. Mahtiballadiksikin laskettava biisi pyörii hetken ainutlaatuisuuden oivaltamisen ympärillä verkkaisesti vaan väkevästi, urkujen valaessa taustaan jykevyyttä. Yhtye on itsekin oivaltanut karhean herkkyytensä, jota joku kutsuisi myös suomalaiseksi jäyhyydeksi, mutta näkisin vaakakuppien kääntyvän suosiolliseen asentoon.

Mika Roth

Kaksonen: Kaukana kaikesta

Jokainen itseään kunnioittava rock/metalliyhtye haluaa soittaa omaa juttuaan, omaa versiotaan tutuista ryminästä. Sekametalliyhtye Kaksonen paukuttaa siis kissansilitysheviä, joka ulkoistetaan ensimmäisellä kotimaisella. Kuuleman mukaan bändi julkaisi alkuhistoriassaan peräti neljä EP-levyä, mutta on ottanut vuosikymmenen happea. Nyt on kuitenkin palattu, eikä vain sinkun voimin, sillä Kaukana kaikesta on ensimmäinen välähdys tulevasta albumista.

Eikä mirrin silittely kuulosta lainkaan hullummalta, sillä bändin raskas mutta melodinen rockmetalli ei oikeastaan soundaa miltään suoraan aiemmin kuullulta. Äänivallissa on omanlaistaan melankoliaa, avaruuden valtaisien mittasuhteiden puristaessa pienoisen planeettamme kosmoksen pölyhiukkaseksi. Tätä korostetaan numeroilla ja tyhjyyden huomioimisella, sekä ääneen lausutulla tosiasialla, että olemme kaikki samoista tähdistä syntynyttä materiaa. Kaavassa ovat elämän tavanomaisuus, elämän ainutlaatuisuus ja elämän arvokkuus, jonka liian helposti unohdamme. Tästä kaikesta kertova kappale on kauniskin tavallaan, eikä melankolian sallita valloittaa kaikkea tieltään, koska nyt valitaan uskoa myös huomiseen, jopa rauhaan.

Mika Roth

Kolorado: Ihana elämä

Joidenkin bändien musiikki vain tempaisee mukaansa silkalla energiallaan. Yksi tällainen on ehdottomasti Kolorado, jonka AOR-henkinen urheilurock pamahtaa kenttään hilpeän tennispallon voimalla. Mikä nostaa pirtsakan bändin kilpailijoidensa rinnalle ja ohi on kuitenkin se, että lyriikat kiskotaan suomeksi. Tuosta syntyy kummaa kontrastia ja pienet nyökkäykset Cheap Trickin legendaariseen Mighty Wings -siivuun eivät ainakaan vahingoita menoa.

Siispä jaksa jaksaa ja pumppaa pumppaa! Ei jäädä sinne tunkkaiseen sohvapoteroon pyörimään, vaan ponnahdetaan ylös, ulos ja makoisaa elämää ihastelemaan. Hikinauhan verran alle neljään minuuttiin puristettu biisi ärsyttää taatusti joitain ylipositiivisella asenteellaan ja pastillinvärisillä auringonlaskuillaan. Vaan he jotka näkevät Top Gunin loputtomissa auringonnousuissa ja -laskuissa jotain suurempaa, tulevat taatusti laulamaan mukana. Saatan olla yksi heistä, ainakin suihkussa ja yksin autossa kulkiessani.

Mika Roth

Krissi: Ikitalvi

Krissi on sitten loppuvuoden 2020 julkaissut vain kaksi singleä, tämä on niistä toinen ja ensimmäinen sitten joulukuussa 2021 ilmestyneen Onnen salaisuus -raidan. Eikä kaikki ole kuten ennen, sillä Krissin poprock on nyt bändimäisempää ja täyteläisempää. Vaan mistä Ikitalvi kertoo ja kuinka loputtomalta hyisestä kaudesta voi selvitä?

Ikitalvi on samaan aikaan hyvinkin surumielinen ja apea kappale, mutta myös rakkauden voimaa ylistävä teos. Kertoja kaipaa apua pitkittyneen, vähävaloisen ja loputtomalta vaikuttavan talven kourissa, kun viimeinenkin toivo on jo hautautumassa kinosten alle. Vaan yksi pieni ele, halaus ja suukko voisivat muuttaa kaiken, murtaa talven ylivallan ja tuoda muassaan toivon kevään lämmöstä. Itse biisi on kuin unelias karhu, jonka näennäisessä rauhallisuudessa lepää sisäistä voimaa. Minä uskon kevääseen ja hehkuvaan lämpöön, ja niin tekee taatusti jokainen, joka pystyy aistimaan tämän kumpuilevan biisin sisäisen voimakentän.

Mika Roth

Marius Elding: Niistä on naiseni tehty

Parkano ei ole poprockin universaaleja risteyksiä, mutta Marius Elding aikoo vakavissaan muuttaa tilannetta. Ensimmäiseksi siirroksi on valittu rakkaudesta melko leikkisästä sanaileva poprock-kappale, jossa unelmien kumppanin ainesosia listataan hymy huulilla ja vailla pienintäkään ilkeyden pistelyä. Nyt ollaan haaveiden unelmapilvissä ja rakkauden sokaisemien silmien tuikkeessa, joten lähdetään pohtimaan asiaa Weird Science -leffan hengessä.

Eldingin kappale keikkuu ja keinuu aurinkoisesti, kitarapopin taittuessa kasaristi kadun valoisammalle puolelle. Bassolinja vinkkaa tanssilattioiden läheisyydestä, mistä ei ole koskaan haittaa rakkauden pinkeissä yläpilvistöissä seilatessa. Innoituksena on toiminut kuuleman mukaan oikean elämän rakkaustarina, mikä on myös helppoa uskoa kuullun perusteella. Taas viedään miestä kuin litran mittaa, eikä mikään elämässä ole oikeasti yhtä mahtavaa kuin tuo kokemus. Tietysti pumpulipilvistäkin tipahtaa joskus vettä sekä salamaa niskaan, mutta sekin on vai osa kokemusta. Mikään ei ole klassisempaa kuin rakkaus, kaikilla mausteilla.

Mika Roth

Micke Björklöf & Blue Strip: Colors of Jealousy
Hokahey! Records

Micke Björklöf & Blue Strip on palkittu suomalainen blues- ja bluesrock-bändi, joka poikkaisee pitkäksi venähtäneen julkaisutaukonsa. Seitsemän hiljaisemman vuoden päätteeksi sopivasti 30-vuotisjuhliaan viettävä orkesteri on pistänyt narulle kitaristinsa Lefty Leppäsen kirjoittaman biisin, jossa mustasukkaisuuden myrkylliset värit ovat erittäin pahasti tummuuteen taipuvaisia. Rakkaus tekee ihmisille monia asioita, joskus niitä huonoimpiakin.

Hidas ja vaaniva bluessiivu hieroo ystävyyttä countryn kanssa ja tarinoi rakkaudesta, kertojan tutkaillessa mustaksi käristyneen sielunsa tuntoja, sekä syitä tapahtuneeseen. Tarinaa avataan synkän elokuvamaisin siirroin, kun taas kertosäkeissä taivaatkin (tai helvetit) aukenevat ison soundin edessä. Sähkökitara valittaa, urut humisevat ja kaiken yllä on väistämättömän tragedian raskaan painostava henki. Saatesanoissa myydään jopa spagettiwesternien fiiliksiä ja superkaihoisassa siivussa blues lepääkin syvällä sydämessä.

Mika Roth

Miss Vain: All the Same

Miss Vain on orkesterin kolmannen sinkun saatesanoja lainaillakseni, metallin kurimuksessa luoviva viisihenkinen rock-yhtye Tampereelta. All the Same on lohkaistu myöhemmin tänä vuonna ilmestyvältä EP-levyltä, jonka tarkemmat tiedot ja päivämäärät ovat tätä kirjoitettaessa vielä hämärän peitossa. Selvää sen sijaan on se, että rockin voima on sysännyt metallin tällä erää tylysti takapenkille. Kartturin paikalle tässä kaarassa on sen sijaan tunkeutunut popin tarttuvuus, josta on valjastettu paljon energiaa biisin eri osasiin.

Eikä bändin energisestä ja isosti soivasta mäiskeestä jää todellakaan tarttumapinnat vähäisiksi. All the Same esittelee pääaseensa jo hyvissä ajoin ensimmäisen minuutin aikana, kun säkeistöjen piilot ja kertosäkeen jykevät lekat käydään lävitse. Miss Vain onkin samaan aikaan rankan rosoinen ja melodisen koukuttava, mikä on aina haastava piste saavuttaa. Mikäli tulevalta EP:ltä löytyy muitakin tämän kokoluokan jysäyksiä, niin sittenhän tässä on jo tulevaisuuskortteja lyötävä pöytään tosissaan. Nimi mieleen ja EP:tä odottamaan.

Mika Roth

Mournful Lines: Enemy

Mournful Lines on kulkenut pitkän matkan vajaan kymmenen vuoden takaisen My Sweet Serpentine -sinkun haparoivista askeleista. Yhtye on julkaissut komean pinon sinkkuja sitten vuoden 2018 Versatility-albumin, joten jokohan isommin soivaa metallia työstävä yhtye julkaisisi seuraavan pidemmän kokonaisuuden tekemisistään?

20-luvun seitsemäs sinkku on saanut alkukipinänsä vokalisti/kitaristi Markus Jussilan kipeistä lapsuuskokemuksista. Koulukiusaushelvetin läpikäynyt herra on sittemmin löytänyt tiensä, mutta nuoruuden arvet eivät luultavasti koskaan umpeudu täysin. Tuo energia on kääntynyt nyt sinfoniseksi metalliksi, joka räiskyy ja tihkuu voimaa. Vihollinen voi vahingoittaa, vaan ei koskaan murtaa vahvaa sielua. Biisi äityy etenkin loppuaan kohden jo melkoiseksi metallipyörteeksi, joka ottaa aikansa jäsentyäkseen, mutta kunnianhimoinen sovitus kantaa ja kahden vokalistin käyttö tuo hienoa moniäänisyyttä kokonaisuuteen.

Mika Roth

Mukavat kengät: Ikuisesti keski-ikäinen

Mukavat kengät on suomenkielistä poprockia esittävä keski-ikäisten soittajien yhtye, jonka musiikkia on vaivatonta kutsua suomirockiksi. Ja kun jäsenet ovat ihka oikeasti keski-ikäisiä, niin nyt myös tiedetään mistä puhutaan. Biisin otsikon mukaan keski-ikäisyys koetaan vieläpä niin ihanaksi olotilaksi, että siinä voisi pysytellä ikuisesti. Kuka enää tahtoo olla ikuisesti nuori, kun voit olla ikuisesti keski-ikäinen? Ja samalla voi aina etsiä itselleen mukavia kenkiä.

Pääkaupunkiseudulta ponnistava yhtye ei suuntaa keikoille, sillä moisille keski-ikäisiltä ei yksinkertaisesti löydy aikaa, kun nuo vuorotyötkin ovat niin hankalia. Levyllinen hittejä on kuitenkin kuuleman mukaan työn alla, sillä pelkkiä biisejä keski-ikäiset eivät enää tee, vain hitit kelpaavat. Muutaman sinkun mittainen ketju käynnistyy ihan kivalla numerolla, joka määrittelee samalla keski-ikäisyyden, sen monet mahdollisuudet ja harvat rajoitukset. Melodia pyörähtelee muikeasti, kiipparit istuvat kuin puvun takki ja kaiken kruunaa hiottu tuotantojälki. Eppu Normaalin ja iskelmäcombojen välissä on kyllä vähintäänkin tämän verran tilaa.

Mika Roth

Saimaa Palaa!: Satutat
Sick Boogie Recordings

Saimaa Palaa! julkaisi vuosi sitten Spektroliitti-pitkäsoiton, joka summasi pandemian vuodet ansiokkaasti. Viime vuoden loppumetreillä ilmestynyt Uuteen maailmaan sinkku starttasi puolestaan uuden syklin, jonka uusimmalla lenkillä helsinkiläinen duo leikkii jälleen musiikillisella hiekkalaatikollaan. Ja kun kerran siellä boksilla ollaan avoimin mielin, saa Henry "Lance" Raatikaisen ja Teemu Huukin mielikuvitus laukata vapaana.

Satutat on ohuista syntetisaattoripilvistä syöksyvä tarina kahden ihmisen tulehtuneesta suhteesta. Sanat käyvät keihäistä ja lauseet raketeista, kun pistetään ja viilletään – vaikka samaan aikaan alla vaikuttavat yhä välittämisen muinaiset voimat. Konfliktista on syntynyt tanssittava kaunokainen, jonka viehättävyys kuitenkin kylmää ja biitti kuiskii myrkyllisiä sanoja. Eikä tarinaa suljeta lopussa, ei ainakaan siten, että kukaan voi kävellä taistelukentältä pois voittajana. Voi rakkauden liekkejä, kuinka ne polttavatkaan kaiken tuhkaksi.

Mika Roth

Sandra: Piirtelen pilvii

Sandra-nimellä on aiemmin musiikin historiassa esiintynyt jokunen artisti, joista osa on saavuttanut isomminkin suosiota ja mainetta. Tässä tapauksessa kyseessä on artisti, joka omien sanojensa mukaan luo suomipoppia indie-fiiliksellä. Aiemmin ruotsinkielistä musiikkia julkaissut Sandra ei kuitenkaan kalpene kovassa seurassa, eikä toisillekin musiikkia kirjoittanut artisti tarvitse nostoapua omalle uralleen. Suomenkielinen debyyttisinkku näet seisoo tukevasti jaloillaan.

Piirtelen pilvii on tarina rakastumisesta, tai oikeammin siitä pinkin ruusunpunaisesta pilvestä, johon päätä pahkaa ihastuminen saattaa johtaa. Musiikilliseksi kehykseksi moiseen sopii tietysti kevyen synainen pop, jossa on kuitenkin pientä salaterää ja maustetta. Mukaan livautettu yksinäinen laatusana rikkoo turhankin kovin peilipintoja, mutta eivätpä ne ihastumisetkaan aina johda vuosisadan rakkaustarinoihin. Pilviin voi piirrellä vaikka minkälaisia skenaarioita, vaan mitä niistä lopulta kehkeytyy – jos ensinnäkään mitään.

Mika Roth

Selma Savolainen: A Flower Is A Lovesome Thing
Whirlwind Recordings

Selma Savolainen on palkittu laulaja, jonka säveltämä ja esittämä musiikki on modernin jazzin lisäksi uuttanut vaikutteita vaihtoehtoisesta singer-songwriter -tyylistä. Selma Juudit Alessandra ja Signe –yhtyeistä tuttu artisti julkaisee toukokuussa debyyttisooloalbuminsa. Tulevan Horror Vacui -kiekon ensimmäinen singlelohkaisu on peräti lähemmäs seitsemää minuuttia kellottava raita, joka on samalla yksi levyn kolmesta lainakappaleesta.

Keskiöön nousee luonnollisesti Savolaisen taipuileva ja moneen kääntyvä vokalisointi, joka kuitenkin on sovitettu isossa kuvassa tasaveroiseksi muiden soitinten kanssa. Jazzahtavan biisin hämyinen tunnelma huokuu raukeaa lepoa ja sen alla kytevää levottomuutta, kenties jopa mahdollista vaaraa. Alussa aallot ovat seesteisempiä, käännökset huoliteltuja, mutta puolivälin jälkeen sävy muuntuu ja kääntyy levottomammaksi. Laulu kohoaa, rytmipuolen iskut ja iskusarjat kuumottavat, puhaltimienkin innostuessa sooloilemaan. Yhtä nopeasti kuin kuume on noussut, se myös laskee. Viimeiset pari minuuttia vietetäänkin tyyntyvien vetten yllä, mutta mielen perukoille jää puolilevoton olo.

Mika Roth

Taikavuori: Kevään rautasaapas

Messevästi ja ajankohtaisesti nimetty Kevään rautasaapas on suomenlinnalaiseksi identifioituvan Taikavuori-yhtyeen debyyttisinkku, mutta ainakin osalla tekijöistä on jo mukavasti kokemusta musiikin saralta. Kevät pistää luonnon sopivasti sekaisin, tosin kappaleen kertojan sisäinen kello on lipsunut täysin pois raiteiltaan. Unettomuus vaivaa ja jokainen uusi aamu on vain askel lisää ikävän portaissa. Kevät on heräämisen aikaa, vaan pitääkö sitä aina olla hereillä?

Hieman poikkeuksellisen lähestymiskulma kevään riemuihin on saanut muodokseen semiprogehtavan kitararockin, jossa 70-lukulaisen poprockin läsnäolo on kiistaton tosiasia. Ei siis periaatteessa mitään uutta keväisen auringon alla, mutta kappaleen kehässä kiertävä melodia ja kuvio vangitsee kuin varkain huomion. Insomnian usvaiset verhot saavat pään tuntumaan Ötzin vastaavalta, mutta tuska ja ikävä esitetään niin raukean leppoisasti, että biisihän on suorastaan positiivinen, pyöreän melodinen ja tavallaan kauniskin.

Mika Roth

The Bad Tequila: On My Way

The Bad Tequila on vahvasti blueshenkistä rockia soittava bändi, joka perustettiin muutama vuosi sitten Vaasassa. Alkujaan yhtye tyytyi vetämään vain toisten jo aiemmin säveltämiä siivuja, mutta bluesrock-covereista siirryttiin lopulta luontevasti oman musiikin pariin. Eikä ensimmäiseksi sinkuksi nostettu On My Way tule kuuleman mukaan jäämään trion ainokaiseksi, vaan lisää luvataan saapuvan tulevaisuudessa.

On My Way kulkee kiistatta sangen tutuilla bluesrockin linjoilla, mutta trion terhakka soitto pitää kiesin liikkeessä ja junan raiteillaan. Reilusti alle kolmeen minuuttiin puristunut sinkku nojaakin vahvasti eteenpäin, mutta osaa myös soololla rikastetussa väliosassaan nostaa hetkeksi jalkaa kaasulta. Biisin todellinen voima löytyykin sovituksesta, joka istuu ylle kuin parhaiten leikattu puku. Juurevat koskettimet antavat siinä määrin lisäpotkua, että rummut-basso-kitara -kolmikantaa kannattaisi näillä näytöillä laventaa pysyvästi. Toimii!

Mika Roth

The Orphan: Mathilda (part 2)

The Orphan on sama asia kuin Ossian Marttala ilman bändikavereita. The Orphan kokee kirjaimellisesti jääneensä orvoksi, kun Zacharius Carls Group on toistaiseksi telakalla, mutta eteenpäin tässä kylmässä maailmassa on hiihdettävä, vaikka sitten itsekseen. Pohjoisen ’salskea rajaseudun kasvatti’ ei julistaudu vielä sooloartistiksi, sen verran tiukassa bändihenkisyys hänessä kuitenkin yhä on. Kaverina studiossa on häärinyt muista yhteyksistä tuttu Roku Rousu, jonka rummut ja taustalaulut tukevat The Orphanin kertomaa tarinaa.

Mathilda (part 2) on kaihoisa kertomus kaukorakkaudesta. Sen hiljaisissa kudoksissa kaikuu kaipuu toisen luokse, jota mikään vesi ei voi täysin erottaa. Olkoon välissä sitten vaikka kokonainen valtameri tyrskyineen ja myrskyineen. Kaiho kumisee halki plus kuuden minuutin mitan, kaikkea rakennellaan maltilla, eikä biisi koskaan räsähdä hauraasta kuorestaan ulos. Moinen ei ole tarpeen, sillä tarinankertojamme pystyy vangitsemaan kaiken olennaisen niukalla laululla, vaimeasti soitetulla kitaralla, sekä pienen pienillä lisillä.

Mika Roth

Uudet kujeet: Rituaali

Uudet kujeet on nimenä sitä luokkaa, että päähän suorastaan sattui, kun kukaan ei näemmä ollut aiemmin keksinyt napata sitä itselleen. Eikä tämä nähtävästi ole edes mikään uusi idea, sillä verkon kaikkitietävistä syövereistä löytyi bändin neljä muutakin sinkkua armonvuodelta 2014. Rituaali on kuitenkin ensimmäinen julkaistu biisi sitten kevään 2014, joten eiköhän tässä voida puhua ihan rehdisti jo uudesta kierroksesta ja uusista kujeista.

Vaan mistä Rituaali kertoo, mihin tämän pässilauman johdannaisen riitit ja seremoniat osoittavat? Rock, suomenkielinen rock, vimmainen ja siekkareilta maistuva cityshamanistinen rock. Basso svengaa kuin ilmastoon tottunut saksanhirvi ostarin trendikahvilassa ja edes elektroniset härpäkkeet eivät peitä alkuidean alkuvoimaisuutta. Biisi takoo tasan kaksi minuuttia, eikä 120 sekunnin aikana selviä rituaalin idea, sen perimmäinen tarkoitus ja mahdollinen jalompi tahi korkeampi tavoite. Vai oliko kaiken tarkoitus vain rock, tai ehkä 42? Tiedä häntä, tarvittaneen lisää kujeita, niin uusia kuin uudistettuja.

Mika Roth

Lukukertoja: 2894