Pienet

Pienet - Maaliskuu 2023

06.03.2023

Aaron Koskelainen Stampede: Stampede

Aaron Koskelainen Stampede on Aaron Koskelaisen ympärille syntynyt viisihenkinen jazz-kokoonpano, joka esittää Koskelaisen säveltämiä instrumentaalikappaleita. Stampede EP ilmestyi itse asiassa jo viime vuoden puolella, mutta esikois-EP ansaitsee paikkansa jazz-auringossa.

Kaavassa on hyvät määrät vapaata jazzia, rockin puolelta perittyä asennetta sekä avointa mieltä, joka ulottuu niin sävellyksiin, sovituksiin kuin etenkin soittoon. Näillä eväillä on kasattu kolme toisistaan selvästi eroavaa raitaa, jotka eivät jätä ainakaan kylmäksi. Helpointa lienee aloittaa purkutyö keskimmäiseksi sijoitetusta Waterspout-raidasta, jonka hämärät kitara(?)soundit ja herkeämättömän kiivas rytmiravi pistävät muurahaiset vipeltämään pitkin selkää. Riemullisessa sooloparaatissa kitara ja saksofoni pääsevät vuorollaan revittelemään, eikä hilpeän matkan soisi loppuvan kesken.

Mittaa sitten saadaankin koko rahan edestä, kun ankkuriraita Strikes and Gutters, Ups and Downs ottaa plus 10 minuutin lohkonsa ja käyttää aikansa viisaasti. Vetovoimaista kauneutta ja rauhallisempia näkymiä osaakin arvostaa, kun rinnalla on kiihkeämpiä sisaruksia. Tässä seurassa tunnelmallisuutta suosiva Tøv saattaa jäädä helposti vähemmälle huomiolle, mutta joka raidalla on ansionsa.

Mika Roth

Human Target: Human Target

Human Target ei jätä lyöntejään puolittaisiksi, eikä iskujaan vaille täyttä voimaa. Brutaalia death metalia suoraan Suomen Tampereelta tuuttaava orkesteri tappaakin esikois-EP:llä niin talossa kuin puutarhassa.

Vuonna 2021 perustettu yhtye matkaa kuuden biisin kiekollaan mielestäni melko suoraan kohti Floridan rämeitä ja 90-luvun vanhan koulukunnan death metal -pioneereja. Eikä tätä matkaa tehdä ryöstömielessä, vaan puhtaasti kunnioituksesta muinaisia pilkkojamestareita kohtaan. Otetaan siis Necromutilation (Methamphetamine Fueled Werewolf) -raidan julman synkät soundit ja veriset tekstit avosylin vastaan, eikä edes ns. hyvän maun päällä pomppiva sinkkusiivu Frankenstein's Fuckdoll ole nyt liikaa, koska korkeimpiakaan mailoja ei vihelletä. Kokkareita voisi antaa primitiivisestä soundimaisemasta, mutta sekin istuu kokonaisuuteen kuin kirves lihaan, joten mitäpä tuosta enempää murisemaan.

Soiton groove ruuvautuu kohdilleen jo em. herkkupaloilla, mutta materiaalin epätasaisuus yhdistettynä vielä muotoaan hakevaan soittoon ei aina tuota täysosumia. Pinnat on kuitenkin annettava vokalistin möreästä vaan selkeästä murinasta, sekä suoraan sanottuna julman brutaalista yleissoundista. Osin kiitos lienee matalateknisyyden asettamien rajojen, joten ohjeeni kuuluukin: pitäkää juuristanne kiinni tulevaisuudessakin.

Mika Roth

Imjudas: People of the Blame
Spleen+

Imjudas on italialainen gootahtavaa elektropoppia luova projekti, joka on syntynyt Maxx Maryanin ympärille. Siinä missä Maryan on esittänyt metallisempaa elektroa Helalyn Flowersin toisena osapuolena ja postpunkkia Black Shine Fever -yhtyeessä, on Imjudas tanssittavampaa klubeille tähdättyä materiaalia.

Eivätkä mustiin pukeutuneiden tanssijalat jää varmasti lepoon näistä kaikista versioista, esitetäänhän nimikappaleesta peräti neljä eri näkemystä plus vielä demo. Näistä alkuperäinen yhdellä tapaa on People of the Blame (Canned Anger), jonka uuden aallon goottidisko osuu keskelle musiikillisen kartaston Beneluxia. Rytmillään piiskaavampi Alfa Edit 2017 ja sirpaloituneempi Octolab Remix auttavat kartoittamaan tehokkaasti niin mahdollisuuksia kuin soundeja. Muista herkuista Ritual (Neikka RPM Remix) induilee saksalaisemmin ja Tulpa (demo 2016) on aika turha lisä muuten menevässä koosteessa.

Matka dancesta goottielektron kautta industrialin puolelle käy jouhevasti, eikä komean lauluäänen omaava Maryan hautaudu konekuoriensa alle. Versioiden kanssa on myös taatusti hauskaa ja luovaa puuhailla, etenkin kun eri numeroille on oikeasti löydetty tuoreita kulmia ja yllättäviä jekkuja. Mielenkiintoista.

Mika Roth

Isännät: Cybertruck

Isännät ottaa tilanteen haltuunsa todellisten isäntien elkein. Vuonna 2020 pääkaupunkiseudulla perustettu heviduo esitteleekin meille metallinsa yksinkertaisen kaavan: kolmannes isosti soivaa superheviä, kolmasosa kitkerää nihilismiä ja viimeinen kolmannes sarjakuvamaista väkivaltaa. Cybertruck on otsikkonsa kieliasusta huolimatta täysin suomenkielinen pläjäys, vaan mihin riittää bensa, vääntö ja vauhti?

Raskasta metallia on monenlaista ja Isännät takovat neljä lukuaan eri puoliskoja suosien. Cybertruckin liiskaillessa kaikkea alleen on taustalla aistittavissa ripaus indumpaa otetta, Kahisevaa tankkaa tahollaan death’n’rollia raketin ruoaksi. Tuoreempi sinkkukiskaisu Kolossi saa puolestaan kipakalla laskettelullaan varmasti monet pohtimaan Stam1nan panosta kotoiselle metallille, kun taas julkaisuhistorian korkannut Herkuleksen pää revitään menee kaikessa liian pitkälle – tietysti. Verta ja suolenpätkiähän tässä roiskuu, mutta kaksikko ei unohda superhurttia huumoria, eikä Gojiralle ominaista jyräystä. Puristaa ja kiristää, tehden niin ihanaa.

Isännät on äärimmäinen trippi, eikä se jätä vaihtoehtoja. Se on kuulkaas nyt joko tai, ota tai jätä. Eli sitä mitä kotoiset metallimarkkinat ovat kaivanneetkin jo jonkin aikaa. Täytyyhän uutta verta saada kiertoon ja seinille.

Mika Roth

Juhani Loiste: Valkoista kohinaa
Record Union

Ei liene tuskaisempaa olentoa kuin suomalainen mies, eikä Juhani Loiste lähde muuttamaan vanhaa totuutta miksikään uudella EP-levyllään. Neljä viimeistä sinkkua niputtava pikkulevy kerää yhteen kaiken, mitä pitkä ja synkkä talvi on niskaan kaatanut.

Rohtoina toimivat suomenkielinen rock, kaiho, toivo, usko, rakkaus, sekä toistuvasti päätään nostava epäilys tulevasta. Vanhin biisi, Kotiin, on silti suorastaan toiveikas ja menevämpi veto kohoaakin kiekon yhdeksi pinaakkeliksi. Rakkauden hiilillä hitaasti kypsyvä Ruoki mua kaipaa apua, melodian napatessa salakavalasti kainaloonsa ja kitarasoolon kirjaimellisesti tuskaillessa lemmen liekeissä. Helppoa ei ole myöskään silloin, kun Itkit meille joen, mutta menikö se nyt niin, että ilman helvettiä ei olisi taivastakaan? Loiste painii ikuisten kysymysten äärellä, ja kun musiikki kuulostaa usein suomalaisen kaihorockin sekä amerikkalaisen punkrockmätön sekoitukselta, saattavat karttojen reitit ristetä yllättävästi.

Valkoista kohinaa on siitä kumma EP, ettei se pelaa kumpaakaan valttiaan loppuun. Kaihosta jää vielä paljon kaihertamatta, eikä jenkkihenkinen supertarttuvuus myöskään pääse isännän penkille istumaan. Vaan onko tuossa kummassa yhdistelmässä juuri kaiken tarkoitus, Loisteen mahdollisuus murtautua aivan omalle tontilleen? Kenties, ja ainahan voi jättää filosofoinnin toisille ja vain nauttia menevästä kaihokitararockista.

Mika Roth

Korax Mvd: Humo y Espejos

Korax Mvd on tietääkseni ensimmäinen uruguaylainen yhtye, jota olen arvioinut Desibeli.nettiin. Enkä oikeastaan osaa nimetä muutakaan bändiä noilta seuduin, joten tässä ollaan tuntemattoman äärellä monellakin tapaa. Humo y Espejos on duon toinen EP-levy, jonka soundia on helpointa kuvata industrial rockin, kolkon postpunkin ja indie rockin sekoitukseksi.

Espanjan kielen taitoni rajoittuu lähinnä sarjakuvamaisiin tokaisuihin, mutta musiikkihan on rajaton kieli ja verkon käännöskoneet antavat jotain osviittaa asioista. Kolmesta neljään minuuttia kellottavista neljästä raidasta Más allá siirtyy selvästi sivummalle ns. normaalin rockin virrasta, naisvokalistin melodisen laulun ja taustan raaston synnyttäessä toimivan kontrastin. Huomattavasti postpunkimpi Lo que eras takoo myös itseään vasten laulumelodiaansa, ja menneitä pohtiva siivu heittää kehään pieniä goottirockin vihjeitä. Tuttuja osasia ja palasia siis pyöritellään, vain kielen muodostaessa minkäänlaista reuna-aitaa.

EP on hivenen demomainen, enkä oikein ymmärrä elektronisemmilla soundeilla siunatun Artificialin nostoa sinkuksi, sillä biisi vaikuttaa lähinnä sisarustensa vähäisemmältä versiolta. Jopa kolho ankkuriraita Cielo Gris toimii mielestäni paremmin, mutta ehkäpä tämä on sitä kulttuurillista eroa, ken tietää.

Mika Roth

Kostamus: Trilogia osa I

Kostamus julkaisi loppuvuodesta 2020 ristiriitaisia tuntoja herättäneen Toisella puolella -albumin, jolla rockin raskaampaa laitaa kolisteltiin monin eri tavoin. Kiistattomia osumia oli seassa, samoin tolppalaukauksia sekä suoranaisia kummajaisia. Trilogia osa I on EP:n otsikkona jo paljon tulevaa paljastava, joten runsaasti uutta materiaalia tässä välissä kirjoittanut yhtye on valmis ottamaan 20-luvun haltuunsa.

Annoin viimeksi palautettu soundin sekavuudesta ja etenkin tuolla saralla on tapahtunut positiivista virtaviivaistumista. Neljän biisin joukko on samaan aikaan värikäs ja yhteneväinen, vokalisti Kaisan ulottaessa jo avausraita Varjolla ilmaisunsa kirjaimellisesti ääripäihin. Melodisuus ja jyrkkä rankkuus käyvätkin jälleen piirileikkiä, joka saavuttaa yhden huippunsa Suljettu-raidan kohtalokkuudessa. Kappaleessa melodisen kaunis laulu, kaihoisa kitaravyörytys ja iso sovitus pelaavat napakasti yhteen, eikä suorastaan raa’aksi äityvä soitto puske vokaaleja nurkkaan.

Uusi aika on kirjaimellisesti alkanut ja ehkäpä Kostamus pääsee viimein lunastamaan ne lupaukset, joita jokunen vuosi sitten jo annettiin. Suomenkielisen raskaamman rockin saralla on aina tilaa näin väkevälle ja ilmeikkäälle musiikille.

Mika Roth

Pavel: Hypnos
3rd Rail Music

Takuuvarma rap-mies Pavel ei anna rautansa jäähtyä, se on ainakin varmaa. Viime vuoden lopulla Tykopaatin kanssa Kintsugi-albumin julkaissut taituri pistää näet jo uutta EP:tä markkinoille. Hypnos on, saatesanoja lainatakseni, unimaailma jonka kappaleet ovat omanlaisiaan unia. Todellisuus ja unimaailma sekoittuvat toisiinsa, samoin aikalinjat.

Kuka on siis unien Pavel, mistä hän tulee, missä seikkailee ja minne mahdollisesti matkaa? Viimeisimpänä sinkkuna ilmestyneen Hasapaten hahmo ei ole parhaassa kuosissa, kertojan/kohteen pyöriessä limbossa puolihypnoottisessa syöverissään. Röökiäkin poltellaan, välillä biitti junttaa, mutta painajainen tämä taitaa ennemminkin olla. Ykkössinkku ja avausraita Huihai muistelee menneitä hurjia aikoja, soundienkin vihjaillessa nostalgiasta. Joukon tanssittavin siivu on kuitenkin keskelle sijoitettu Liittymät kunnos, joka juottaa congat elektrobiitin kylkeen, tai toisinpäin. Liittymäsiivun trapahtava ote onkin kuin menneitä jälleen muistelevan VHS:n vastapari, tai vastakkainen napa. Jälleen jokin on nyrjähtänyt pieleen, melankolian loistaessa rikkaissa värissä.

Hypnos on askarruttava EP, eikä mikään vaivattomin sanojen pikajunaketju. Olemme menneisyytemme summia jokainen, mutta ehkäpä on jo aika nauhoittaa tosiaan uusia muistoja vanhojen tallenteiden päälle. EP lienee tärkeä terapiaprojekti, mutta se voi myös antaa paljon joillekin kuulijoilleen.

Mika Roth

Real Friends: There's Nothing Worse Than Too Late
Pure Noise Records

Real Friends on yhdysvaltalainen melodista punkrockia sangen amerikkalaisella otteella soittava orkesteri. Bändin uutta EP-levyä on pohjustettu sinkkuraidoilla, jotka nyt kootaan yhteen ja mausteeksi viskataan pari akustista versiota jo kuulluista biiseistä.

Melodisuus on kaikki kaikessa näissä kappaleissa, joiden sovitukselliset ratkaisut seuraavat tarpeettomankin uskollisesti genren tuttuja sekä turvallisia suuntaviivoja. Puolentoista vuoden aikana kirjoitettu materiaali on tietysti yhtäältä luonnollista reagointia poikkeuksellisiin aikoihin. Lyriikat voi kokea osin jopa synkkinä, mutta amerikkalaiseen tapaan toivo pilkahtelee toistuvasti varjojen takaa, valaen uskoa tulevaan. Rauhallisempi I Don’t Have To Do That Anymore on sydämestä purkautuva julistus, joka toimii akustistenkin kitaroiden avulla. Niin ikään kahtena versiona kuultava Always Lose toimii kummallakin kattauksella, enkä lähde arvottamaan asiaansa täysin eri kulmista lähestyviä näkemyksiä keskenään.

Real Friendsin kitararockin potentiaalista kertonee jo se, että periaatteessa kaikki raidat ovat mielestäni sinkkukelpoista materiaalia. Tuotannon puolella jälki on myös niin huippuluokkaa, että ehkäpä hivenen yllätyksetöntä levyä voi kuitenkin pitää genrensä oppikirjaesimerkkinä.

Mika Roth

Sami & Greta: Ruusutarha
Emsalö

Sami & Greta hurmasivat aurinkoisella poprockillaan vajaa vuosi sitten, kun Voitko olla -sinkku kyseli suurimman mahdollisen rakkauden perään. Sami Jones ja Greta Carbon ovat saatetekstin mukaan lähteneet ristiretkelle romantiikan tielle, vaan mihin kaikki johtaakaan?

Yksinkertaisen tanssiinkutsun mitä viehättävimmässä muodossa esittävä Saanko luvan jatkaa tarinaa, päiväpopiin soidessa ja askelkuvioiden siirtyessä tanssilattialta mahdollisesti kohti yhdessä vietettävää loppuelämää. Rakkaus ei toisaalta aina kestä kaikkea, minkä Kyyhkyset huomioivat ja jota toisesta tarinasta vaihtoehtoiseen maailmaan kaipaileva Puuterilunta sanoillaan todistaa. Haaveitahan nämä vain, mutta rakkauden fortunassa kuulat saattavat joskus singahtaa niin yllättäviin suuntiin, että kauneimmatkin unelmat voivat toteutua – ja samalla toisten sydämet taas särkyvät. Sami & Greta lunastavatkin sanansa ja etsivät rakkauden mahdollisuuksia jopa mahdottomista paikoista, tehden tämän kaiken mitä viehättävimmin ja ristiretkeillen pehmeitä arvoja korostaen.

Suuren biisinsä mukaan nimetty EP ei siis ole yhden hitin ihme, eikä yhdelle rakkaustarinalle alisteinen kokonaisuus. Suomenkielisen, aurinkoisen ja murehtiessaankin huolettomalta vaikuttavan poprockin rinnalla onkin helppoa viipyä, koska jopa melankolisin Jos pyydät on täynnä mahdollisuuksia.

Mika Roth

Sami Antero Nygrén: Murokulhojen valoissa

Sami Antero Nygrén on poprockin tutkimattomilla kentillä operoiva kitaristi/säveltäjä, joka kuuluu myös Väliaikainen morsian -yhtyeeseen. Soolona soundi on rosoisempaa ja rockimpaa, ainakin näiden kolmen raidan perusteella.

Kahden vierailevan laulajan avustuksella ikuistetut numerot ovatkin poprockin progemmalta puolelta valaistuja kummia teoksia, joiden levottomat rakenteet osaavat hiipiä ihon alle. EP:n keskimmäinen numero, Ahdistus sai uudet kengät, intoutuu jopa hyvinkin psykedeeliseksi ja usvaiseksi progerokkailuksi. Ankkuriksi sysätty nimibiisi esittelee puolestaan folkimpaa otetta, jota kannattaisi ehdottomasti kehittää eteenpäin vaikkapa seuraavilla julkaisuilla. Kolmikon pienoinen tähti on kuitenkin tahallisen (?) huojuvasti esitetty Bardi omasta tahdostaan, jonka puolikömpelössä äänimaisemassa ja lähes hajoamispisteeseen sysätyssä rakenteessa on jotain taianomaista. Melodian äärelle kunnolla päästyään biisi ei päästäkään enää otteestaan, jääden sitkeästi kummittelemaan takaraivoon.

Nygrén ei juuri tekemisiään taustoita, eikä sen kummemmin tarjoa saatesanoja kappaleilleen. Näin musiikki joutuu/saa hoitaa kaiken viestinnän, ja omasta mielestäni tämä voisi olla mittavammankin puheenvuoron alku. Ainahan soundeja voisi hinkata ja siistiä, mutta oikeasti olennaiset asiat ovat jo nyt kuosissa.

Mika Roth

Suonuotio: Polut, osa 1
Luova Records

Suonuotio, eli jyväskyläläinen Ville Puronaho, julkaisi reilu kolme vuotta sitten täydellisen albumin. Neljän raidan mittainen Suonuotio kiteytti tuntiin osapuilleen kaiken hyvän ja kehityskelpoisen suomalaisen krautrockin, ambientin ja folkahtavan progerockin liitosta. Niinpä kirjaimellisesti huudahdin ilosta, kun Polut, osa 1 EP tuli vastaani.

Kolmessa vuodessa maailma on muuttunut melkoisesti, mutta se ei kuulu ainakaan negatiivisella tavalla tällä kolmen raidan ja lähes puolen tunnin mittaisella EP-levyllä. Kaksiosaisen kokonaisuuden ensimmäisellä puoliskolla ilmaisua on tavallaan tiivistetty, mutta yhä on runsain mitoin aikaa ja tilaa kraut-pilvissä leijailuille. Progeinen Aurinkoon aukenee raukean leppoisasti, lämmön hehkuessa ja vokaalien viimein liittyessä mukaan kahdeksan minuutin tuolla puolen. Kevät saapuu auringon myötä, luonnon hiljalleen heräillessä ja uuden syklin käynnistyessä. Unessa on rytmivetoisempi ja rockimpi numero, jonka tuulessa hiukset hulmuavat jo täysin kesässä. Unet ovat toiveita kulkee puolestaan kuin Twin Peaksin ja Kraftwerkin onnistunein liitto, yhdistäen parhaat puolet eri maailmoistaan.

Kevät on jo aivan kulman takana, enkä voisi muuta toivoa valoisammalta puolelta vuotta kuin toista Suonuotion EP-levyä. Sitä odotellessa tulen kuuntelemaan tämän puolituntisen vielä monta, monta kertaa.

Mika Roth

The Jackets: Pie in the Sky
Wild Noise Records

Sveitsiläinen rosoisen svengaavaa garagerockia soittava The Jackets on ihailtavalla vääntövoimalla toimiva trio. Kotimaassaan tiukkaa kulttisuosiota nauttiva bändi on todellinen keikkajyrä, jonka musiikki tekee (kuuleman mukaan) gutaa etenkin tinkimättömässä livetilanteessa.

Vaan eipä se taika mihinkään studiossakaan ole haihtunut, ainakaan tämän seiskatuumaisen kahden siivun perusteella. A-puoleksi sijoitettu Pie in the Sky on häpeilemättömän retroinen beat-helmi, josta on samaan aikaan lyhyt ja suunnaton matka muinaisiin brittijätteihin. Melodia on nerokkaan simppeli ja harmonisia taustalauluja taiten hyödyntävä sovitus osoittaa, ettei kitararockia kannata suotta kuopata. Missä kulkee garagen, skifflen ja surfin rajat, sieltä voit yhä löytää ihmeitä. Peruspalikoita pinoaa myös B-puoleksi poimittu Misery of Man, joka nostaa samalla sykettä, tuo hartiat mukaan komppiin ja jyrää hellän rajusti satunnaisen kuulijansa. Kitarasoundit ja vokaalit ovat puhdasta kultaa, garagen ikiaikaista voimaa ja vaaraa unohtamatta. Simppeliä ehkä, vaan yrittäkääpä luoda perässä jotain yhtä tarttuvaa ja laadukasta.

The Jackets saikin innostumaan jälleen ronskimmasta kitaran roiskeesta, joten kannattaa tutustua myös visuaalisen puolen tiukasti haltuun ottaneeseen sveitsiläisbändiin. Saatat tosin menettää prosessissa sydämesi vikkelään Alppien garagetaitureille.

Mika Roth

Wesley Joseph: GLOW
Secretly Canadian

Wesley Josephin neosoulia on helppo kutsua soundeiltaan elokuvamaiseksi, mutta ihmekös tuo: opiskelihan Joseph alkujaan juuri elokuvien tekemistä. Lontooseen muuttaneen miehen sydämen vei kuitenkin musiikki, joten leffamaailma odottakoon ainakin toistaiseksi. 20-luvulla ahkerasti materiaalia julkaissut artisti niputtaa nyt sinkkujaan reilun vuoden ajalta, eikä uravalintaa voi pitää kuullun perusteella vikatikkinä.

Vanhin julkaistu raita on peräti yli vuoden takainen sinkkusiivu Cold Summer, jonka unenomaisella tavalla venyneet soundit ovat oikeastaan hiukan ahdistaviakin. Albumin ainoan virallisen vierailun suorittava DEAN antaa puolestaan vetoapua sinkuista uusimmalle, eikä rytmikkäämpi Sugar Dive ole numeroista ainakaan heppoisin. Klubien tanssilattioille tähdätyt urbaania yötä huokuvat täsmäpommit saavatkin hileet posahtelemaan, mutta asianmukaisen hillitysti. Erityismaininnan tarttuvuudestaan ansaitsee myös Monsoon, jonka pilvien alla voima saattaa löytää tiensä sieluusi aivan huomaamatta.

Joseph ei hypi pöydille, tuskin hän hytkyy edes paikallaan, vaan nojailee kansikuvan mukaisesti taaemmas ja antaa soundeilleen tilaa. Avaukseksi sijoitettu pistääkin tavallaan kaiken peliin jo heti alussa, kattaen tilan superrauhalliselle uussoulille ja antaen soundeille niin aikaa, tilaa kuin avaruuttakin.

Mika Roth

Woundstripe: Primis

Joskus perusasioissa on vain hyvä pysyä ja luottaa omiin kykyihin, minkä myös kuopiolainen heavy metal -yhtye Woundstripe on selvästikin huomannut. Debyytti-EP:nsä julkaissut bändi ei näet lähde sen kummemmin luokittelemaan tanakkaa ilmaisuaan, eikä näin rajaa tarpeettomasti sekä itseään että mahdollisuuksiaan.

Toki saatekirjeessä mainitaan mahdollisia soundillisia verrokkeja, mutta ehkäpä tuottajina toimineet Sakari Hietala ja Euge Valovirta ovat vain tähdänneet suoraan kohti perusasioita – aivan kuten herrojen omatkin bändit tahoillaan tekevät. Retrosilla palikoilla leikittelevät Madness ja Name on The Shell kutittelevat vanhoja thrash-hermoja, runtan kulkiessa metallin rytmikkäämpää laitaa tuiki tärkeitä tarttumapintoja unohtamatta. Murder Room hyppää puolestaan menevämmän ja melodisemman taonnan puolelle, kitarakuvioiden taittuessa kuten genren suurilta ja mahtavilta konsanaan. Tutultahan tämä toistuvasti kuulostaa, vaan ei missään nimessä varastelulta.

Perusasiat ovat siis kaikin puolin kunnossa, eikä pohjatöistä löydy moittimisen sijaa. Woundstripen tärkein voima tässä vaiheessa on mielestäni kuitenkin musiikillinen monipuolisuus, sillä EP:n viisi oikeaa raitaa ovat jokainen omilla jaloillaan seisovia näytteitä kaikesta tähän mennessä opitusta.

Mika Roth

Lukukertoja: 2635