Raskaampi albumikooste – Helmikuu 2023
Agarwaen: Channel - Lunacy
Dottore Della Peste
Agarwaen ei ole enää aivan uuden uutukainen orkesteri, sillä ryhmän ensimmäiset perustamissanat lausuttiin jo vuonna 2006. 10-luku kului suurimmalta osin välikuoleman kourissa, kunnes aika oli jälleen kypsä kultahtavalle sekä asianmukaisen kummalle mustemmalle metallille.
Tarkkojen genrelappusten liimailu onkin Channel: Lunacy -kiekon kohdalla haastavaa, sillä yhtye muljahtelee ja pyörähtelee yhden biisin yhdessä osassakin jo helposti parin aidan lävitse, ylitse tai alitse. Black metal käy laajempana summaavana terminä, mutta runsaat kauhuelementit ja deathin jatkuva puskeminen saumoista sotkee pasmoja. Periaatteessa monin kohdin ollaan jo lähellä ns. perinteistä metallia, kun taas toinen voi kuulla dark metalin tummuuden ja paikoitellen powerin sinfonista paukettakin.
Channel: Lunacy onkin kenties helpompaa kuvata tekstien kautta, joissa ns. hulluus ja mielenterveydelliset virhetilat lukittavat kertojia milloin minkälaisiin piirileikkeihin niin toistensa kuin itsensäkin kanssa. Arvelen eri tyylein huudettujen, möristyjen, kuiskittujen ja manattujen tekstien edustavan useampia eri persoonallisuuksia ja/tai persoonia. Seinät kaatuvat niskaan, vaan sehän ei estä hauskanpitoa ja skitsofreenikollahan ei ole koskaan yksinäistä…
Biiseistä hämmentävimpiä (ja samalla loistavimpia) on loppukahinoiden thrashblacksinfonia Death Row, sekä jo alussa powerkasapanoksiaan järjen ja logiikan telaketjuihin viskova Channel of Lunacy, joka toimii tavallaan ohjelmanjulistuksena koko kummalle kiekolle. Mustiin pukeutunut goottikansa ottanee taas avosylin vastaan Graveyard Shiftin katedraalimetallin ja onhan sinkuksi poimittu Call of the Void näyttävä syöksykierre sinfonisen metallin syvyyksiin.
Aivot narisevat kitkasta, kun kaikkea yrittää omaksua, mutta luovuttaakaan ei tahdo näin uniikin teoksen edessä. Kannattaa siis virittää päänsisäinen vastaanotin Lunacy-taajuudelle ja valmistautua johonkin muuhun, johonkin erilaiseen ja kutkuttavan kiehtovaan. Desibeli.net ei vastaa mahdollisista sivuoireista.
Mika Roth
Astral Samurai: Astral Samurai
Omakustanne
Astral Samurai -nimen takaa löytyy yksi henkilö, tarkemmin sanottuna
Fireproven-yhtyeen
Ilari Hannula. Herran sooloprojekti pyrkii rohkeasti yhdistämään itämaiset vaikutteet länsimaiseen metalliin, ja kohtaamisympäristönä toimii luonnollisesti kosketinsoittimen sisusta.
Aasialaisuus on tietysti kunkin kuulijan korvissa, mutta kun
Samurai Sword kiskaistaan esiin ovat vaikutteet mielestäni mitä ilmeisimmät. Tämähän on kuin metallista
Ninjagoa, tai konsolininjojen taustoilla usein kuultavaa mäiskettä, paitsi että seassa on myös jotain muuta.
Masked Devil soundaa kitaransa ja elokuvamaisten synalevitysten ansiosta rahdun
John Carpenterilta, mikä on siis iso kehu ja kunnia, eikä Astral Samurai jumitu kliseisiin.
Jouhevan alun jälkeen fokus siirtyy kuin huomaamatta askel askeleelta metallisempaan mätkeeseen, eikä alun veroisia osumia enää kerry, mikä on harmillista lähtökohdat huomioon ottaen.
Cold Pilgrimage leikittelee aikansa uudella soundipakilla, mutta mitään sen valmiimpaa vaihtuneista maisemistakaan ei osata saada aikaiseksi. Mihin se itä jäikään tässä kaikessa myllytyksessä?
Lotus Flower avaa sentään terälehtiään vuorostaan hieman rohkeammin kohti idästä saapuvia valonsäteitä. Ovatko ne kenties nousevasta auringosta peräisin, tai mahdollisesti mystiseltä temppelivuorelta? Ken tietää, mutta mystisyyspisteet ovat jälleen kohoamaan päin ja albumi saa kaapattua takaisin hukattua persoonallisuuttaan.
Albumin toinen napakymppi kuullaan kuitenkin vasta viimeisenä, kun osuvasti nimetty
Chinese Music Piece kääntää äänenpaineet huomattavasti pienemmälle ja antaa tunnelman kehkeytyä rauhallisemmalla tavalla. Rosoisten vallien tipahtaessa kyydistä katoaa myös suuri osa negatiivisesta muovisuudesta, joka tahtoo riivata joitain täydellä äänimassalla eteneviä sisaruksia.
Mika Roth
Brazen Forgery: Brazen Forgery
Kaptah Records
Yhden henkilön metalliprojektina edelleen jatkava
Brazen Forgery vieraili Desibeli.netin sivuilla ensi kertaa reilu vuosi sitten. Doomahtavaa ja ärhäkkää metallia edustanut
False Prophets ei varsinaisesti vakuuttanut soundeillaan, mutta vallanhimoa ruotivat sanoitukset olivat harmillisen ajankohtaiset, kuten lähihistoria vain hiukan myöhemmin tuli osoittamaan.
Pitkäsoitolle sinkku on saanut kavereikseen kuusi muuta raitaa, eikä projektia pääse syyttämään kunnianhimottomuudesta.
Once I Had a Dream vyöryttää peliin ison ja klassisen orkesterisoundin, joka johtaa suoraan
Pax Humanan mustaan metallihelvettiin. Eikä nyt säästellä liekeistä tai sinfonisuudesta, kun mielipuolinen metallimessu pääsee käynnistymään.
Brazen Forgery julisti jo taipaleensa alussa aikomustaan risteillä ja seikkailla metallin eri tyylilajien välissä, eivätkä puheet olleet pelkkiä puheita. Albumin raskas ja kulmikas metalli kun taipuu mm. blackin, doomin, deathin ja perinteisemmäksi ymmärretyn metallin puoleen, eivätkä osaset pelaa toisiaan ulos edes saman biisin sisällä. Ennemminkin raidat ovat hybridejä aineksista, aivan kuin ennakkoluuloton metallikemisti sekoittaisi tahallaan aineksia keskenään viisasten metallikiveä etsiessään.
Soundillisesta tunkkaisuudesta on edelleen annettava jossain määrin moitteita, mutta esimerkiksi
Death and Posthumous Glory hyötyy doomahtavassa ja kalseassa kauhumetallioopperan muodossaan rahdun karummista olosuhteista. Toinen kysymys tietysti on se, että kuinka tehokkaasti jännite pysyy yllä halki plus kahdeksan minuutin mittaisen matkan.
Brazen Forgery ei suotta lepuuta jalkaansa jarrulla, jolloin terhakampi avausraita
The Year of Silence jää harmillisesti sarallaan hiukan yksinäiseksi sudeksi. Saman voi todeta ankkuriraita
The Lines of Successionin akustisemmasta muodosta, joka olisi mielestäni pitänyt ehdottomasti ottaa keskemmälle kiekkoa menoa rytmittämään. Osin lupaavaa siis, mutta samalla yhä kovin ristiriitaista.
Mika Roth
KEHO & MIELI: Magnetismi
Omakustanne
Helsinkiläis-oululainen rocktrio
KEHO & MIELI aktivoitui jossain vaiheessa vuotta 2022 ja ensimmäiset sinkut esittelivät lievästi junnaavan mutta samalla hypnoottisen tavan luoda kappaleita. Etenkin erittäin karsitun
Ei ajatuksia -sinkun soundista saattoi haistella postpunkin kolkkoutta ja goottirockin kohtalokkuutta, vaan mistä on pitkäsoitossa pohjimmiltaan kyse?
Toiseksi sinkuksi valittu nimikappale
Magnetismi esittelee yhtyeen pehmeämmän puolen ja sumuisemmat kitarapilvet siloittavat pistoista pahimman terän. Magnetismi ei kuitenkaan vesitä soundia, vaan ennemminkin mystifioi sen, heittää huntujen päälle lisää huntuja ja antaa hämäryydelle tilaa.
Magnetismi on jostain syystä allekirjoittaneelle albumina kummallinen tapaus, jonka äärellä ns. perinteiset lokerointi- ja luokitustavat tuntuvat turhilta. Periaatteessa näillä kappaleilla ei ole paljoakaan yhteistä, koska esimerkiksi superrauhallinen
Kaukana kotoa ja omiin korkeuksiinsa katoava
Pilvet eivät juuri muotojaan selittele. Rosoinen kitarasoundi ja loputtomat maalailut tuntuvatkin olevan osa jotain suurempaa.
Järjettömimmältä irtiotolta vaikuttaa noisehtava
Kaksi on yksi, joka tuntuu päätyneen väärälle levylle. Magnetismi rikkoo itseään toistuvasti, mutta sirpaleista ja kaoottisilta vaikuttavista osasista rakentuu myös upeita kohtia. Sanotaan että Saturnuksen renkaat ovat jatkuvan tuhon synnyttämiä ihmeitä, kuiden repeytyessä painovoimakenttien vaikutuksesta palasiksi, vain syntyäkseen jossain vaiheessa uudelleen. Tuhoavat voimat ovatkin luoneet mitä kauneimman kokonaisuuden, ehkäpä tässä on samaa logiikkaa.
Reippaammin rokkaava
364 ja em. Ei ajatuksia muodostavat levylle oman akselinsa, menevämmän ja kolkomman linjan, jolle ei anneta juuri elintilaa. Massiivinen ankkuriraita
Polku haarautuu vain leijuu ja leijuu, kuulumatta mihinkään ympärillään. Ysäristi kitarapoprokkaava
Jälki jää ei istu niin millään siisteine sovituksineen joukkoon. Ja silti kaikesta tästä syntyy jotain uutta. Magnetismi on mysteeri, se on samaan aikaan sokkelo ja mitä yksinkertaisin kaava, jonka jäljille olen saattanut viimeinkin päästä.
Mika Roth
No Panic: Shocking Tales
Omakustanne
No Panic on rosoista rockia soittava kotimainen yhtye, jonka debyyttialbumi on julkaistu verkon puolella jo aikaa sitten. Fyysinenkin levy ilmestyi jo viime vuoden puolella, mutta Desibeli.netin postilaatikkoon arvostelukappale kopsahti vasta hiljattain.
Levyn mukana ei tullut ymmärtääkseni minkäänlaisia saatesanoja, eikä yhtye verkonkaan puolella ole juuri tekemisiään sen syvemmin taustoittanut. Puhelinpylväät ovat tällä erää vain puhelinpylväitä, ja alternative-henkinen rock on sitä itseään, rosoisena, säröisenä ja
Haidin sielukkaan särähteleville vokaaleilla varustettuna. Ota tai jätä, minä otin kiinni – ja lujaa.
Kahdeksan biisiä survotaan alle puoleen tuntiin, mutta onneksi tuota haamurajaa ei ole lähdetty ylittämään väkisin. Kipaleet kestävät yhtä lukuun ottamatta alle neljä minuuttia, eikä
Monster Maryn lisäksi löydy juuri muita onnahtelevia siivuja.
Iggy’s Wife jäytää oikeinkin kivasti mehukasta luutaan ja
Seattle Girl osaa pelata grunge-ruutunsa täsmälleen oikein, jotta jäljet jäävät ja melodiat tarttuvat. Ovelaa, konstikasta, ja silti käytössä ovat vain ns. peruspalikat.
Avaukseksi sijoitettu
Shockwave iskee luonnollisesti palleasta ilmat pihalle, kun taas albumin toisessa päässä
Voodoo Tricks lähtee seikkailemaan rohkeammin soundeillaan sekä sovituksellaan. En tiedä onko kaikki jännät soundit kiskottu tavallisesta sähkökitarasta, mutta yhtä kaikki vaikutus on melkoinen. Biisissähän on suoranaista progen käryä, vaan tarpeettomaan levitointileikkiin ei kuitenkaan sorruta. Onhan tämä kuitenkin ensisijaisesti rock-levy.
No Panic pelaa yllättävänkin kapealla kaistaleella, mutta soundien ja sävyjen kanssa pelaaminen antaa albumille ilahduttavasti ulottuvuuksia.
Creeps siis kajahdelkoon vastaisuudessakin kuistillani ja Seattle Girl mellastakoon naapureiden iloksi, koska bändin rosoinen rockgrungepunkruntta ansaitsee tilansa.
Mika Roth
Rokets: Break Free
The Sign Records
Rokets oli jo ennestään tuttu nimi, joten helsinkiläisen orkan räjähdysherkkä actionrock otettiin riemulla ja avosylin vastaan. Kansainvälisen levysopparin itselleen napanneet rokkarit niputtavat neljä viimeisintä sinkkuaan yhteen viiden muun kappaleen kanssa, eikä ruuti pääse kertaakaan kuivumaan. Nyt murtaudutaankin läpi monesta eri seinästä, muurista ja esteestä.
Rock’n’roll albumi usein joko elää tai kuolee startistaan ja Rokets viskaa välittömästi kaiken osaamisensa peliin.
Burn Down the Wall julistaa ohjelman, esittelee yhtyeen temput ja iskee pöytään sellaisen kertsimelodian, että se on joko tai. Tai minun tapauksessani sekä että. Jo sinkkukoosteen puolella tiukaksi todettu ässäraita
Destroyer tekee selvää jälkeä pikatulellaan, mutta hitaammin ja rennommin rokin pyöriä pyöräyttelevä
Best Kept Secret osoittaa, että vaihdelaatikosta löytyy muitakin toimivia välityksiä.
Rokets polkee pedaalia permantoon kyllä hanakasti, mutta ei sorru yhden tempun hepaksi. Ja entäpä sitten jo keväällä 2022 julkaistu
Cherry Kiss? Onhan se tavallaan kornia nojata naa-naa-na-naa -jekkuhin, mutta kun se toimii niin se toimii. Hittoako tässä tarvitse pyörää joka kerta lähteä keksimään uudestaan. Tuo sama vanhan tutun päivitys ja tuoreiden kulmien etsiminen värittävätkin koko levyä, mikä kääntää Break Freen monella tapaa klassiseksi kiekoksi.
Rokets osaakin vaihtaa painopistettä ja lähestymiskulmaa raidalta toiselle, jolloin noin kolmen minuutin mittaiset rockin purkaukset eivät lähde muistuttamaan tarpeettomissa määrin toisiaan. Ja kun koittaa ankkurin aika, ei yhtye häpeile nostaa melodisuutta pari astetta korkeammaksi ja pehmentää soundia hetkellisesti. Illan viimeiset ei-niin-nopeat suotakoot kaikille.
Muoto on siis tuttu, yllätykset jätetään lähinnä kitarasoundin varioimisen tasolle ja silti homma toimii. Eiväthän näin räyhäkästä kyydistä kaikki tule pitämään, mutta eipä tässä kaikkia listoja halutakaan valloittaa – ainoastaan action rockin kiviset rinteet, noin aluksi.
Mika Roth
Lukukertoja: 2052
