Faces -etnofestivaalin lauantai ja sunnuntai

Kuumuuden siivittäminä festarikansa heräili jo muutaman tunnin nukkumisen jälkeen ja pääsi tapahtuma-alueelle suhteellisen hyvissä ajoin. Lauantaille oli odotettavissa 12 tuntia musiikkia ja kaikenlaista muuta hauskaa. Mukana oli Roots Villagen erilaisia alkuperäiskansoihin liittyviä esityksiä, workshoppeja muun muassa dramasta, djemberummutuksesta, afrotanssista ja joogasta sekä taidenäyttelyitä ja Small Faces -alueen lastentapahtumia.

Unohtaa ei myöskään saa Katusoiton SM-kilpailuita, joita käytiin pitkin aluetta koko perjantai ja lauantai huipentuen sunnuntain loppukilpailuun ja Suomen Mestarin palkitsemiseen. Mukana oli mitä erilaisempia kokoonpanoja ja soittimia, joita oli hauska välillä jäädä katsastamaan. Voittajalle oli luvassa esiintyminen seuraavan vuoden Faces-festareilla, joten halukkaita riitti yllin kyllin.

Keikkailu alkoi heti kahdelta Outside Stagella. Suomalais-juutalainen Freilach Mit Kneidlach soitti vauhdikasta perinteistä klezmer-musiikkia. Porukan olisi kuulunut humpata viulujen tahdissa, mutta aika rauhallisissa merkeissä iltapäivää edettiin. Osittain samaan aikaan Riversidella Paukkumaissi iloitsi jengiä. Lapsille tarkoitetusta reggaesta innostuneimpia taisivat olla ne lapsenmielisimmät aikuiset. Oli hauskaa kuulla reggae-versioita tutuista ja hieman tuntemattomammista lastenlauluista. Bändissä oli mukana muun muassa Ylivoiman porukkaa. Erityisesti lavalla pidettiin hullua meininkiä ja yritettiin saada kansaa ottamaan osaa leikkeihin ja tanssiin.

Mana O´Laka oli kiinnostava erikoisuus sisälavalla. Havaijilais- ja tahitilaistansseja, värikästä meininkiä rumpumusiikin tahdittamana. Esitys olisi sopinut aurinkoiseen menoon ulos paremmin kuin hieman hämärään tunnelmaan sisällä, mutta kyllä se näinkin asiansa ajoi hyvänä breikkinä bändeistä. Ravintolan lavalla oli tarjolla intialaista shanti-musiikkia kahden miehen Tadhin Dhinna –bändiltä. Samaan aikaan, kun söimme intialaista safkaa, sopi Tadhin Dhinna tunnelmalliseksi taustamusiikiksi loistavasti. Muutenkin Jaire Pätärin sitar- ja Jouni Ketun tabla –soittimet loivat ambienttia chillailua rauhallisiin hetkiin. Santtu Karhu & Talvisovat oli mielenkiintoinen venäläisbändi ulkolavalla. Maailman ainoa ja ensimmäinen karjalan kielellä esiintyvä etno-rockyhtye oli kerännyt mukavasti porukkaa ottamaan aurinkoa ja kuuntelemaan omaperäistä musiikkia. Folkrock ja humppa toivat mieleen YUP:n hauskat tunnelmat, vaikka kieli hieman hämäsikin. Karjala on juuri niin lähellä suomea, että luuli ymmärtävänsä sanoituksia, muttei niistä oikeastaan mitään tajunnutkaan. Mielenkiintoinen tuttavuus tämä kuitenkin oli.

Seuraava kiinnostavuus oli rantatunnelmissa, missä päästiin pitkästä aikaa hiphopin makuun. Runosielut esitti tasokasta hiphoppia osittain englanniksi ja osittain suomeksi. Kantaaottavuus ja hauskanpito olivat Jonde ja Wanda Saartamon tähdittämän bändin sanoma. Kaikki toivotettiin tervetulleiksi lavalle ottamaan osaa keikkaan ja muutenkin kerrottiin Runosielujen bilehenkisestä bändiperiaatteesta. Vaikka keikka olikin pienoista sekoilua laite-ongelmien vuoksi, ei se haitannut menoa. Bändi vakuutti esiintymistaidollaan ja varmuudellaan. Iltapäivän väsymys vain tuntui vieläkin painavan runsaslukuista festarikansaa. Suomalais-guinnelais-senegalilainen Wonuwali tarjoili sisälavalla taidokasta menoa djembe-, dundun-, bugarabu-, ja sabar-rummuilla. Mukana oli suomalaisnaisten afrotanssia ja laulua sekä koko porukan Länsi-Afrikkalaista soitantoa. Esitys oli kerännyt suuren joukon seuraamaan mielenkiintoista menoa ja ablodit olivat sitä luokkaa. Keikka oli erikoinen kokonaisuus, jossa kuuli ja näki laajan otoksen afrikkaisrumpujen maailmaan. Koko festivaalin ajan jossain kuului rummutusta, mutta tässä oli kaikkea sitä mukana erittäin tasokkaasti.

Ulkolavalla aloitellut Shaman ei saamelaiskulttuurisella sähköisellä heavyllään vakuuttanut ainakaan minun musiikkimakuani ja päätimme mennä katsastamaan Roots-Villagea. Jos olisi sattunut oikeaan aikaan, kylässä olisi ollut eri alkuperäiskansojen esityksiä. Olisi sitä kai erilaisissa kodissa päässyt muutenkin alkuperäiskulttuureihin tutustumaan, mutta keikat kutsuivat eteenpäin. Ravintolan lavalla oltiin päästy jo bailupäälle, kun espanjalaishenkistä musiikkia soittanut Kuukumina oli vuorossa. Tanssittavaa reggaehenkistä folkkia, mielenkiintoisia soittimia sekä välillä rauhallisempaa kansanmusiikkia soittanut bändi oli hyvä, mutta monet saman aikaiset keikat jättivät vain vähän aikaa jokaiselle. Rantalavalla oltiin erilaisissa meiningeissä Band´O:n tahdissa. Modernia akustista folkkia soittanut bändi oli kerännyt mukavasti porukkaa, mutta ei tämä amerikkalaisvaikutteinen country oikein iskenyt, vaikka laulajanaisten äänet olivatkin hienot. Kekkersaari oli ehtinyt jo keikkansa viime metreille, kun pääsin sisälavan tunnelmiin. Lopussa meno oli aika erikoista afrovakutteista folkkia, joka oli innostanut jengin bailaamaan. Kalevalalaista laulantaa ja 60-70-lukulaista brittifolkkia yhdistelleessä bändissä soittivat jo kolmatta festarikeikkaansa muutamat Ylivoiman pojat. Aikamoinen suoritus keneltä tahansa, vaikka itsekinhän sitä koko ajan duunissa oli keikkoja kierrellessä.

Bina Nkwasi valtasi ulkolavan persoonallisella tummalla sambialaisella äänellään bändinsä Bina Bandin kanssa. Kaunista poppia, funkia, rockia ja jazzia afromausteilla soittanut bändi oli erikoisen tyylikäs tälle festivaalille. Vaikka musiikista nauttijoita riitti, kokoonpano olisi kuulunut aikuisella olemuksellaan ehkä paremmin Pori Jazzeille. Afrotanssijatytöt toivat hyvän lisän seesteisiin tunnelmiin. Vaikka Faces oli ehtinyt lauantain osalta vasta puoliväliin, oli bändejä ehditty tsekkaamaan jo lukuisia. Loppuillasta halusin keskittyä vain muutamiin keikkoihin ja bailaamiseen. Niihin päästiinkin heti mukaan Dashing Wavesin alkaessa tanssittaa kansaa sisälavalla. Perus roots-reggae rentoutti porukan heiluttamaan lantioitaan ja päitään jamaicameiningeissä. Välillä mukaan laitettiin paloja funkystä, afrosta ja dancehallista. Keikka oli varmaa laatua, mutta aina iloista sellaista. Lauantaina ei reggaetakaan liikaa nautittu, joten kyllä yksi hyvä bändi mukana pitikin olla.

Kuubalais-suomalainen Conjunto Afro-Suomi johdatteli lattaritunnelmiin Matanazin alueen La Rumballa, Arará Sabalúlla, Yoruba-laululla ja batá-rummuilla. Yoruba on peräisin afrikkalaisen heimon musiikista, jossa on sopivasti teatraalisuutta ja istuvuutta hitaampaan capoeiraan. Muutenkin brasilialaisvaikutteita tuntui olevan ja capoeira -fiilikset nousivat. Aivan perinteisissä kuubalaisuuksissaan bändi ei ollut, koska yltiöiloisuutta ei lavalla näkynyt. Hymyjä olisi kaivannut hieman lisää sekä repäisevää bailausta. Machoilua kuubalaiseen tyyliin sentään saatiin kokea, vaikka näissä suvaitsevaisuuden ilmapiireissä se ei välttämättä parasta ollutkaan.

Lattarirytmit salsasta rumbaan saivat meidätkin kehittelemään omia kuvioita matkalla capoeira-rodaan, joka tällä kertaa oli Turun ja Helsingin Angola-ryhmien järjestämä. Workshop-alue oli ehkä hieman syrjässä ja roda jäi enimmäkseen pelaajien omaksi iloksi. Päälavan edustalta olisi hyvin voitu ottaa tilaa myös tälle brasilialaisperäiselle kamppailulajille, jotta useammat olisivat päässeet mukaan vaikuttaviin tanssin, laulun, soiton ja kamppailun meininkeihin. Loppuillasta oli luvassa vielä muun muassa Tuomari Nurmion kohtaaminen Alamaailman Vasaroiden kanssa. Jättipitkä kahden tunnin keikka sai jengin valtaansa, vaikka henkilökohtaisesti en näitä kumpaakaan oikein koskaan ole ymmärtänyt. Tuomari tuntui olevan samoissa voimissaan kuin aina ennenkin ja mieleeni muistui, että joskus hyvin kauan sitten halusin antaa Nurmiolle miinuspisteitä jossain radion musiikkikilpailussa! Ei tämä nytkään aivan iskenyt, mutta ehkä sitä voi ymmärtää jengiä, joka oli aivan fiiliksissä kahden suuruuden kohtaamisesta.

llta alkoi olla jo sysipimeä Etelä-Afrikkalaisen Tu Nokwe Bandin vallatessa viimeisenä ulkolavan. Mahtavaa zulunkielistä popahtavaa afrojazzia ja funkia soitettiin täydellä sydämellä. Tu Nokwe Band on hyväntekeväisyysprojekti, jonka perustajana on ollut toinen laulajanaisista Tu Nokwe. He järjestävät kulttuurista ohjelmaa Etelä-Afrikan katulapsille. Bändissä soittivat myös Nokwen sisko ja veli. Kaikki afrotanssijat olivat kadulla eläneitä nuoria. Monipuolinen musiikki ei ollut aivan perinteistä afroa, vaan siitä puuttuivat rummut. Tanssittavuutta musiikissa oli sitäkin enemmän. Pelle Miljoona & Rockers, eli yksi suomalaisen musiikkihistorian tunnetuimmista vaikuttajista. Punkin edelläkävijä ja asennetekstien luoja oli taas elementissään laseineen luodessaan kansaan vaikutustahtoa. Tämä keikka ei ollut mitään niin ihmeellistä Pelleä, ja vaikka porukkaa olikin hullun lailla, ei perjantain tunnelmiin yksinkertaisesti päästy. Jonkun verran rennompaa reggaeta ja väliin taas punkkia heittänyt Pelle bändeineen soitti reilun keikan, vaikka mies taitaakin olla jo menneiden talvien lumia ainakin, jos lavameininkiä katsoo. Yö oli jo pitkällä, kun jengi alkoi valua kohti leirintäaluetta, jossa bileet jatkuivat ainakin rankkasateeseen asti.

FACES-FESTIVAALIN PÄÄTÖSPÄIVÄ

Sunnuntai oli pitkästä aikaa hieman sateisempi ja pilvisempi, mutta ei se lämpötilaan eikä tunnelmaan vaikuttanut yhtään. Jäljellä oli muun muassa Katusoiton SM-kisojen loppukilpailu, jonka voittajaksi lopulta valittiin israelilainen 24-vuotias Jonathan Moses Leibovich. Alkupäivästä ihmeteltiin Steelpan Loversin taitoa luoda mitä erilaisempia soundeja steelpannuilla. Robin Dewanin kohtalona oli olla rankimman sateen aikana ulkolavalla. Todella vaikuttava didjeridoomusiikki hurby-gurdyllä ja heimolaululla saivat jengin uhmaamaan sadetta ja tanssimaan viimeisiään transsissa. Ennen Rauhan konserttia sisälavalla päästiin aitoon mustalaismusiikin tunnelmaan Dromin tahdissa. Loppufestivaali tarjosi Rauhankonsertin, joka keräsi erityisesti vanhempaa porukkaa kuulemaan muun muassa Eija Ahvoa ja Claes Andersonia. Myöhemmin sateista oli päästy ja Sakari Kukko & Friends sekä päätöskonsertti saivat ansaitsemansa tunnelman.

Faces oli juuri niin rento, tunnelmallinen ja vaikuttava musiikillisella moninaisuudellaan, kuin kaikki siellä käyneet olivat ennenkin sanoneet. Kun kerran tämän festivaalin on kokenut, ei sinne voi olla menemättä uudestaan. Tänä vuonna yli 8500 ihmistä oli todistamassa rauhan sanomaa musiikin ja taiteen voimin Facesissa.

Nelli Korpi