Jooklo Finferli, Umpio, Haare, Haudat, Mogao

Jooklo Finferli käynnisti iltaman iloisissa merkeissä. Italialaisten Virginia Gentan (puhaltimet) ja David Vanzanin (perkussiot) muodostama Jooklo Duo sai vahvistuksekseen Sami Pekkolan saksofonin, ja jopas siitä soppa syntyikin. Pidäkkeetön free jazz-ryöpytys lähietäisyydeltä nautittuna tekee ajatuksille ihmeitä – virvoittaa väsyneen pään, niin sanoakseni ja antaa aikaa määritellä laitteiston asetukset uudelleen. Omien soitintensa saralla kokeneet ja näkemyksekkäät muusikot nostivat kuvainnolliset sähkövatkaimensa vielä löysän kermavaahdon seasta, osoittivat ne yleisöä kohti ja antoivat palaa. Olo oli makea, eikä logiikassa ollut moitittavaa. Mitä se edes on? Jos ei jotain päälle heiteltävää syömistä, niin oikeastaan aivan sama.

Free jazz oli tämän kolmikon hyppysissä otsakkeensa mukainen kokemus. Yksittäisiä hetkiä tarpeetonta analysoida, sillä missasin niistä silmänräpäyksistä varmasti monet. Yhdessä hetkessä katse oli kiinnittynyt Vanzanin karkaileviin telineisiin, mutta sillä välin Genta olikin siirtynyt itselleni tuntemattoman pillin äärelle ja soittaa nyt jotain aivan toismaailmallista. Samalla Pekkola näyttää siltä, että puhaltaa kymmentä ääntä yhtä aikaa, vaikka uskoakseni soitin suostuu toistamaan vain yhden kerrallaan. Katse kääntyy, ja kas, Vanzan soittaakin jo virveliä symbaalin reunalla… tarvitsisi olla vähintään kohtalainen Mertaranta-imitaattori pitääkseen täsmällistä selostusta yllä, ja sittenkin olisi hankalaa, sillä kokoonpanon omapäinen käsityöläis-anarkia ei hyötyisi siitä mitenkään. Läsnäolo itsessään riitti.

Monenlaisista yhteyksistä tunnetun Pentti Dassumin Umpio on kiehtova projekti. Kolisevista keittiövälineistä käynnistyvä konstruktio liikahtelee kontaktimikrofonin lävitse kohti efektiarsenaalia ja sitä myöten kaiuttimista ulos. Ulos tulevat äänet ovat varsin sattumanvaraisia olemukseltaan, mutta jokin yllättävä lämpö ja rauha niissä piilee. Akustisten kilkatusten, efektien prosessoinnin pehmentämän signaalin ja paikoitellen varsin runsain alataajuuksin ilmoille etsiytyneen äänimaton harmonisuus yllätti.

Dassumin tapa komentaa, kutsua ja ohjata ääniä esiin on koukuttava ja kirjaimellisesti elimellinen osa konseptia. Rakenteista riisutun äänitaiteen saralla liike tarkoittaa muutosta, ja suhteessa avausaktin villeihin liikesarjoihin tässä jokainen liikahdus oli rauhallisen määrätietoinen askel johonkin palkitsevaan suuntaan. Roiskahduksilta ja hetkiin tarttumisilta ei Umpionkaan kohdalla voinut / kuulunut välttyä, mutta kaoottisimmillaankin altistuminen oli rauhoittavan hidastunutta. Kuin Peter Sellers Clouseaun roolissa liitämässä ikuiseen hyppypotkuun lukittuna kohti ravintolan keittiökalusteita.

Haare on Ilkka Vekan jo yli kaksikymmentä vuotta toiminut noiseakti, joka tällä erää esiintyy livenä kuin kolmipäinen avaruushirviö King Ghidorah. Vekan ohella kokoonpanossa nähdään Antti Klemi ja Janne Martinkauppi erinäisistä nappuloista ja vääntimistä koostuvien laitteiden äärellä Vekan keskittyessä kitaran teettämiin värähtelyihin. Särinöiden ja paukkeen sijaan edessä avautuva maisema muistuttaa vahvasti krautrockin vähäeleisimmistä äänimaalauksista.

Trion olemuksessa on muutoinkin läsnä tyydyttävä askeettisuus. Väitän, että se säilyttäisi tehokkuutensa, vaikka saman esityksen olisi todistanut avokonttorissa parin palaverin välissä kuivaan pullaan ja kitkerään automaattikahviin miltei tuupertuneena. Ehkä samaan henkäykseen sopii jatkoväittää, että sellaisissa olosuhteissa Haaren musiikki olisi jopa erityisen tarpeen. Toisin kuin edellä jostain mielleyhtymäsyistä mainittu Ghidorah, se ei arkisen ja eteerisen välitilaan laskeutuessaan aiheuta kaaosta ja tuhoa, vaan kannattelee – antaa oman painokkuutensa keventää toisten hartioita. Antoisa kokemus.

Enemmän tai vähemmän sävellyksellisiä tai jossain määrin rytmikkäitä ominaisuuksia esitelleiden aktien jälkeen olikin aika nähdä Haudat. Titteliin henkilöityvän, erinäisissä äärimetallikokoonpanoissa vaikuttaneen Sami Harjun lähestyminen yhden miehen noisepöytään on kiinnostavan fyysinen. Äänimatot, huminat ja jännästi poukkoilevat kilahdukset jäävät sivuseikoiksi nauhamanipulaatioiden ja signaalin kanssa käytävän käsikähmän rinnalla. Koruttoman koettelemuksen seuraaminen on niin iso osa sisällöstä, että lienee oikein puhua jo varsinaisesta performanssista.

Riipivien äänten, hälinöiden ja tussahdusten teettämä olotila on syvästi häiriinnyttävä, mutta toiminta itsessään absoluuttisen lo/fi-estetiikan ja kokonaisvaltaisen omaehtoisuuden malliesimerkki. Välineurheilua, jonka suomin keinoin kilpailun sabotointi on kosolti valloittavampaa seurattavaa kuin kamppailu yhtikäs minkään voitosta.

Harsh noise-projektista johonkin eteerisempään suuntaan kehittynyt Mogao päätti illan. Veikko Rajasen näpeistä kummunnut taide sinkoutui päin kuulijain äänilihaksia valloittavin ottein, vaikka artisti esiintyi yleisöönsä nähden selin. Keikan aikana tosin savua tursusi Maanalaisen kotoisalle pikkulavalle siinä määrin tuhti seinämä, että kaikkia illan keikkoja leimannut ajantajun haihtuvaisuus laajentui koskemaan myös paikkaa. Siten kävi ehkä yhdentekeväksi myös se, että mikä artistin rintamasuunta oli.

Rutinoiden, tärinöiden ja lirkutusten alla tuntemattomin ääntein veisattu mystinen mantra ei ollut luonteeltaan niinkään upottavaa, kuin kohottavaa sorttia. Samalla minimalistinen sekä monenkirjava esitys ikään kuin kumosi itsensä, mutta vaati yllättävän monenlaisia stimuloivia elementtejä saavuttaakseen tuon erikoisen olemattomuuden tason. Kuvaajan sanoin, tältäköhän se sitten kuulostaa kun enkelit puhuvat ihmisille omalla äänellään ja kaikki menevät lopullisesti sekaisin.

Tässä taidetaankin olla noisen erään olennaisen ytimen äärellä: se on monia asioita, karkailee selkeiltä määritelmiltä, ja on todella hankala selittää missä sen vetovoima piilee, ja mikä on totuuspohja taipumuksessa olettaa, että noise on lähtökohdiltaan nihilistinen, usein fasistisella ideologialla kyllästetty ja kaikkinensa väkivaltainen ilmaisukeino.

Näiden artistien pohjalta voitaneen todeta, että vetovoima piilee seikkailumielisyydessä. Tässä kontekstissa noise on ponnahduslauta mereen, jota voi seilata tuhanteen suuntaan yrittämättä edes päästä perille mihinkään. Itse matkan merkityksellisyyden oivaltaminen on niin olennainen ja paksu sisäistettävä, että on helpompi keskittyä ulkoisiin seikkoihin. Jos niissä havaitsee jotain perinpohjaista mätää, todennäköistä on, että artistinkin pohjimmainen tarkoitus on löytää meren pohjasta tulppa.

Teksti: Aleksi Leskinen
Kuvat: Teemu Nordlund (kuvagalleria avautuu linkistä)