Raskaampi albumikooste – Tammikuu 2023
Amberian Dawn: Take a Chance - A Metal Tribute to ABBA
Napalm Records
En ole lainkaan varma tämän idean järjellisyydestä: Amberian Dawn soittaa levyllisen ABBA-covereita. Miten hitossa sinfoninen ja melodinen metalli voi heijastella edukkaasti ruotsalaisten pop-jättien ja diskokuninkaallisten tekemisiä? Kuka tässä nyt hyötyy ja mistä?
Olen luonnostani epäilijä näissä versiointihässäköissä, etenkin kun musiikkityylit aiheuttavat vahvaa kitkan kaltaista kontrastia. Lisäksi syytän lapsuudessani saamia traumoja, kun ABBA soi kaikkialla ja vastaan ei ollut laittamista. Mutta edistyksen nimissä: kyllä minä tämän kestän, kai. Antaa siis tulla vain koko rahan edestä Agnetha, Benny, Anni-Frid ja Björn, ei kun Capri, Tuomas, Emil, Jukka ja Joonas.
Ensinnäkin pitää huomioida miten tämä tehdään. Siinä missä alkuperäiset biisit olivat pääosin kevyitä popviisuja ymmärtää Amberian Dawn olla upottamatta niitä liian paksun metallikerroksen alle. Kyllähän laukkaava sähkökitara tietysti pistää vallia pystyyn ja taustaa kasvatetaan, mutta Gimme! Gimme! Gimme! (A Man After Midnight) nojaa edelleen kosketinkuvioonsa ja Mamma Mian nyt tuntee missä tahansa – kiitos kierrättävän kulttuurimme.
Näiden helppojen nakkien kyljessä, joihin on laskettava myös sinkkuraita SOS, versioijat uskaltavat kuitenkin vaarallisemmille vesille monilla valinnoillaan. The Day Before You Came ja Under Attack taitavat olla biisejä, joita en ole koskaan aiemmin kuullut. Niin ikään ruotsalaisten tuotannon tuntemattomammasta päästä kaivettu balladi Like an Angel Passing Through My Room on yhtä lailla toimiva veto, niin muotonsa kuin tuoreutensakin ansiosta. Albumin olisi voinut täyttää tunnetuilla kipaleilla, mutta nämä sivustoista vetäistyt numerot tekevät tribuutista tutustumisen arvoisen.
ABBAn kyky luoda unohtumattomia melodioita on fakta, jota edes lapsuuden traumat eivät pysty pyyhkimään pois. En edelleenkään aio tunkea itseäni eturiviin, kun näitä numeroita soitetaan milloin missäkin, mutta viimeisen päälle tehty tuotanto ja Amberian Dawnin omistautuminen asialle ovat huomionarvoisia plussia.
Mika Roth
Pahan Ikoni: Ikonoklasti
Omakustanne
Pahan Ikoni on tiukkaa thrash metalia ensimmäisellä kotimaisella esittävä helsinkiläinen bändi. Julkaisuhistoria luikertelee pitkälle 10-luvun puolelle, mutta vasta nyt on koittanut debyyttipitkäsoiton aika. Luonnollisesti mukaan on napsittu siivuja menneiltä päiviltä, tosin kaikki materiaali on sovitettu esikoisalbumille, tavoitteena tiukka kokonaisuus.
Eikä yritys jäänyt silkaksi yritykseksi, sillä näistä kymmenestä raidasta on turha etsiä pehmeää kohtaa tai pitkästyttävää hetkeä. Mikä erottaa ja nostaa Pahan Ikonin perustason rässääjien sankoista joukoista selvimmin edukseen, ovat tietysti lyriikat ja tapa jolla ne on saatettu tähän maailmaan. Ensinnäkin tiukoissa teksteissä (joihin kannattaa tutustua viimeistään verkon kautta) otetaan kantaa niin yksilöiden kuin suurempienkin yhteisöjen ongelmiin, kipupisteisiin ja pimeisiin puoliin. Eikä synkkyyttä vain hierota kuulijan naamaan, vaan ajatuksia pyritään myös herättelemään – kaiken ei tarvitse aina olla kuten aina on ollut.
Musiikillisesti Ikonoklasti on hengästyttävä kokemus, sillä vaikka muotona toimii kirveellä veistetty thrash, ei yksikään siivu ylitä viiden minuutin haamurajaa. Ja kun rosoisen pinnan alle hiljalleen pääsee uppoutumaan huomaa kyllä nopeasti, että kaaoksessa on järjestyksensä. Jokaisella osa-alueella riittää taitoa ja teknisyyttä, jolle ei luovuteta valtaa, mutta jota ei myöskään lähdetä sen syvemmälle piilottamaan. Kitarat kirmailevat nopeasti, tarkasti, haastavastikin, ja silti iskuissa on alati läsnä vaaran tuntu.
Albumin loppupuolelle sijoitettu
Kohti pohjaa kolahtaa kuin Titanic jäävuoreen ja
Sokea lammas pistää tekstillään todella pohtimaan. Mitä näemme kaiken takana, ja miksi pyrimme järjestämään kaiken jostain muualta omaksuttujen näkemystemme mukaan – me viisaat apinat. Eikä kaikkia viivoja tietenkään piirretä pisteiden väliin, jolloin kuulija asetetaan useammallakin tavalla peilin eteen.
Ikonoklastin maailmassa tumma thrash saa kohtalokkaita muotoja ilman sinfonisuuden muovisuutta tai yliteatraalista pönöttämistä. Hiton tiukkaa asiaa, josta kuitenkin löytyy kummasti tasoja ja viittauksia, kunhan kokonaisuutta ehtii ajalla purkamaan. Tappaa niin talossa kuin puutarhassa.
Mika Roth
Ranger: Ylös raunioista / Risen From The Ruins
Ektro Records
Speed metalin lippu liehuu myös tulevaisuudessa ylväänä, ainakin jos se on kiinni kotimaisesta
Ranger-orkesterista. Eikä vauhtimetallin viesti jää kielimuuriinkaan kiinni, sillä Ranger esittää uuden levynsä kahdella kielellä, eli samat biisit kuullaan ensin suomeksi ja sitten englanniksi. Nerokasta!
Eikä Ranger jätä yllätyksiä ainoastaan tähän, sillä koko levy on äänitetty pitkälti ydinduon toimesta tutun turvallisessa kotistudiossa. Matalampi tekninen taso tuotannossa kuuluukin läpi ja tuo ’alkuperäisen speed metalin vibaa’, eli melkoista diskanttitykitystä ja puhki palavia soundeja on luvassa. Rummut kumisevat kuin kopion kopion C-kasetilla ja vokaalien kirkkaat kiljaisut tahtovat myös särkyä, mutta onko kyseessä osa koko jutun pointista ja alkuperäisestä taiasta?
Näitä pohdin speed metalin kaikuessa kimakasti kammiossani ja ajatusten siirtyessä vääjäämättä muinaisten speed-mestareiden pioneeritöihin. En kuitenkaan pysty ja halua kiistää sitä, että
Vallankumous / Revolution on hiton pistävä siivu vokaaliharmonioineen kaikkineen ja
Kaupunkisissi paiskaa kasapanoksen jokaisen norsunluutornin juurelle. Voimaa löytyy kaiutettujen vokaalien ja asianmukaisen huojuvien kitaroiden viillellessä.
Yllättäväksi osoittautui myös
Putka / Pigs, josta on niin ihanan lyhyt matka alkuperäisen ja alkukantaisen punkin pörinään. Näissä kohdin onkin hyvä muistaa, kuinka alkuperäinen speedmetal nousi jostain heavy metalin ja punkin risteyskohdilta aikana, jolloin genrejä ei ollut vielä rajailtu sen kummemmin. Tuo kirkasotsainen suoruus myös tavallaan pelastaa tämän kiekon, kun soundia ei ole väännetty väkisin mihinkään suuntaan. Tai siltä se ainakin kotisohvalle kuulostaa.
Ranger on kiistatta nostalgiapläjäys, mutta vaikka muoto on tuttu ja jokainen palanen periaatteessa heijastaa jo kaikkea edellä tehtyä, niin on tässä silti sitä jotain. Biisimateriaalissa riittää potkua, olisi se sitten toteutettu millä kuorella tahansa ja uskollisuus näissä määrin liikuttaa aina. Toki aikakauden efektien ja temppujen toisto aiheuttaa satunnaisesti hymyilyä, mutta se ei ollut ainakaan allekirjoittaneen kohdalla ilkeämielistä.
Mika Roth
Serotonin Syndrome: Seed of Mankind
Omakustanne
Serotonin Syndromella on ottanut aikansa toista pitkäsoittoaan valmistellessa. Arvioin
Sarajas debyyttialbumin lähemmäs seitsemän vuotta sitten, eikä tässä välissä ole kuultu kuin kolme sinkkua. Deathin, doomin ja muiden raskasmetallisten osasten jalostustyö on kuitenkin kannattanut.
Menneisiin vertaaminen voi olla hivenen hedelmätöntä näin monen vuoden jälkeen, mutta sinkkuina ilmestyneet
Among Others ja
The Pitiful One nostavat mielestäni bändiä monta askelmaa ylemmäs metallin pyramideilla. Etenkin jälkimmäisenä mainitun energinen ryöpytys ja massiivinen runttaus pistävät polvet tutisemaan sellaisella herkullisen mukavalla tavalla, johon vain raskaampi metalli kykenee.
Seed of Mankind -albumilla post-metalin vapaat kentät ovat päässeet isommin vallalle ja tekemistä leimaa kumma vapauden tunne – nyt mitä vain voi tapahtua. Tämä ei kuitenkaan sulje ovia perinteisemmin ymmärrettäviltä doom ja death vaikutteilta, vaan kaikki osaset sulautuvat omaksi, raskaaksi ja silti melodiseksi sekoituksekseen. Vokalisti raakaan ilmaisuun otti aikansa tottua, mutta tyylillinen ehdottomuus palvelee sittenkin isompaa kuvaa myös tällä saralla.
Kiekon keskiharjanteen muodostava massiivinen nimibiisi
Seed of Mankind vie melankolisuuden kaihon ja tuskan kenties tahollaan pisimmälle, eikä lähemmäs yhdeksän minuutin mitassa ole sekuntiakaan turhaa. Itse asiassa kappaleen hiljaisempi keskiosa luo koko albumin sisälle eräänlaisen salaisen puutarhan ja sydämen, jonka äärelle huomaan palaavani toistuvasti avoimin mielin ja herkin antennein.
Hiljaisemmilla aineksilla pelaa myös osuvasti nimetty ankkuriraita
The End, jonka loputtomilta vaikuttavien aaltojen seassa ajelehtii yllättävänkin melodisia elementtejä. Murskaavan raskauden ja kiistattoman kauneuden liitossa ei tarvita edes sanoja, eikä pianokaan tunnu päätyneen väärään aikaan ja paikkaan kaiken asettuessa instrumentaaliraidalla kohdilleen. Se on siinä.
Mika Roth
The Hu: Rumble Of Thunder
Better Noise Music
Reilu kolme vuotta sitten ihmettelin mongolialaisen
The Hun näkemystä raskaammasta rockista. Folkahtavaksi metalliksikin laskettava
The Gereg oli melkoinen debyyttilevy, joka sai viime syksynä jatkoa. Desibeli.netin postilaatikkoon paketti kuitenkin kopsahti vasta huomattavasti myöhemmin ja näin olemme tässä.
Mongolialainen kurkkulaulu ja perinnesoittimet, kuten morin khuur, tumur hhuur ja tovshuur tekevät bändin soundista ainutlaatuisen, mutta yhteneväisyydet ns. länsimaiseen musiikkikulttuuriin ovat vähintäänkin yhtä ilmeisiä. The Hu luokin musiikkia, jossa riittää tarttumapintaa niin itään kuin länteen, ja miksipä ei etelään sekä pohjoiseenkin. Sähkökitara, perinteinen basso ja rummut erilaisine perkussioineen muodostavatkin toisen tukijalan, kun taas em. perinnesoittimet keskittyvät kurkkulaulun ohella rikastamaan pohjia.
Rohkea veto on ollut
Black Thunder -kappaleen nosto sinkuksi, sillä hidastempoinen ja kovin verkkaisesti vauhtiin pääsevä numero ei ole millään mittareilla tarkasteltuna se tarttuvin osanen. Mongoliaksi esitetyt tekstit käsittelevät mongolialaisten historiaa, identiteettiä ja hiukan tulevaakin. Ja vaikka en osaa kyseistä kieltä yhtään tämä on helppoa todeta, sillä kansivihkosessa kaikki sanat on käännetty englanniksi.
Rumble of Thunder laukkaa tummien pilvien alla toisinaan hitaammin, toisinaan taas hyvinkin kiivaalla vauhdilla. Soundi on tuhti, väkevä ja suorastaan maasta kumpuavan ehdoton. Vahvat äänivallit jytyyttävät pohjalla ja viuluja muistuttavat perinnesoittimet piiskaavat raidoista tulisimmat melkoiseen raviin. Nyt on vääntöä, nyt on jännitettä ja silti soittimia ei puristeta rystyset valkoisina. Tärkeintä ei kuitenkaan ole jokin tietty kappale tai sen osa, vaan ennemminkin näistä äänimaisemista syntyvä kokonaisvaikutelma, jossa kulttuurit kohtaavat musiikin avulla.
The Hu nostaa panoksia jokaisella osa-alueella onnistuneesti. Tämä on mongolien metallia, soturirockia, luonnon kahlitsemattomiin voimiin nojaavaa jyrinää, jossa on myös tilaa persoonalliselle kauneudelle.
Mika Roth
Void Cruiser: Call of The Void
Argonauta Records
Jossain raskaan rockin ja metallin vaikeasti määriteltävillä raja-alueilla operoivan
Void Cruisern musiikkiin on tullut soviteltua monenlaisia musiikkitermejä. Stoner, doom, grunge, fuzz ja heavy ovat kaikki vain sanoja, mutta ne antavat niin ennen kuin nytkin sentään jotain osviittaa siitä, että missä tässä oikein mennään.
Viime vuoden loppupuolella sinkkukoosteeseen läjähtänyt
Happiness osoitti riemukseni bändin painoarvon vain kasvaneen ja kolmas pitkäsoitto pistääkin asianmukaisesti asfalttia runttuun. Void Cruiser hallitsee kepeästi kulkevan mylläyksen salat, minkä ansiosta Stonehengen murikoidenkin kokoiset rockmetallipaaset rullailevat kuin tyhjää vain mäkiä alas ja ehkäpä joillain voimilla vielä ylöskin.
Yhdessä hetkessä
Wiser Men voi istahtaa alas ja tunnelmoida lempeämmin, seitsemän minuutin kuluessa samalla ohitse kuin huomaamatta. Toisena hetkenä herkulliseen kitarariffiin rakentuva
The Overgrower kasvaa alkusabbathmaiseksi avaruusmeuhkaksi, jytän jyskyttäessä matalalta sekä syvältä. Kaiken kukkuraksi kummassakin päässä spektriä soittoon saadaan loihdittua myös aina niin tärkeää svengiä, mikä on jo aivan silkkaa noituutta tässä ääniympäristössä.
Soundien puolella savuisuus on luonnollisesti olennainen osa kokemusta, mutta vaikka kitara soi toisinaan hyvinkin likaisena ja rytmipuolen jyminä osoittaa pahimmillaan selkeitä puuroutumisen esiasteita, pysyy homma paketissa ja syvyydet kirkkaina. Void Cruiser hapuilee kiistatta rajamailla, mutta luultavimmin juuri tuosta syystä, kaaoksen jo kirjaimellisesti hipoessa housun puntteja ja takin liepeitä, tämä kuulostaa niin tavattoman muhkealle ja voimalliselle.
CD-laitoksella albumi on kahdeksan raidan mittainen, mutta ainakin joillain verkon soittopalveluista on mukana myös bonusraita
Infinity. Sen verran kummasta romupihasiivusta on kyllä lisukkeessa kyse, että itse nautin kiekon mieluusti tällaisena kahdeksanraitaisena. Onneksi ainoa merkittävä kauneusvirhe osuikin juuri bonuksiin.
Mika Roth
Wretched Path: Heavy Lies The Crown
KURI Records
Wretched Path on kotimainen vanhemman koulukunnan rosoista death metalia soittava bändi. Heavy Lies The Crown on bändin debyyttialbumi, mutta jäsenistöltä löytyy vähintäänkin riittävästi kokemusta aiemmista bändeistä. Historia ja kertyneet kilometrit myös kuuluvat tanakassa soitossa sekä varmuutta huokuvassa jykevässä asenteessa, joten lastentaudit jäävät tällä erää toisille.
Death metalin vanhemmista sukupuista löytyy erittäin tummia juuria, joista osa näyttää kietoutuvan myös tylyn hardcoren vastaaviin suhteellisen luonnollisesti, ainakin tässä tapauksessa. Pitkäsoiton kahdeksan raitaa kellottavat vain hiukan päälle puolen tunnin, biisien keskimitan painuessa selvästi neljän minuutin alapuolelle. Energisyys ja vauhti ovatkin niitä elementtejä, jotka määrittelevät albumia ja potkivat kelkkaan vain entistäkin huimemmat kyydit.
Alkuun heitetään tietysti kovinta tulimyrskyä, kunnes hivenen melodisempi sinkkubiisi
No Cure pääsee väläyttämään parhainta tartuntakykyä. Monumentaalisen rujo kappale kolisee ja rymisee eteenpäin kuin irti päässyt jätti, mutta matalalta kumpuavassa jyrnytyksessä on vastaansanomatonta voimaa, melodisuuttakin. Toiseksi sinkuksi nostettu
16 Stabs ampuu puolestaan suoratulta ja antaa brutaalin vauhtirallin pamahtaa niin sanotusti päätyyn saakka.
Wretched Path ei keksi pyöräänsä uudelleen, eikä käännä deathin kuolonmailla esiin uusia hautapaasia. En kuitenkaan voi olla huomioimatta niin biisimateriaalin korkeaa tasoa kuin toteutuksen rautaista lujuuttakaan. Yhtye tietää tarkalleen mitä tahtoo, ja osaa myös saavuttaa maalialueensa tavattoman vaivattoman tuntuisesti. Biisikynien terä voisi olla pistävämpikin, mutta esikoiseksi Heavy Lies The Crown on kyllä vahva.
Kaiken kukkuraksi vahvasti menneestä osiaan kokoava albumi kuulostaa vielä modernilta, kiitos viimeisen päälle hiotun soundikakun. Näin sitä deathiä viedään eteenpäin 20-luvulla.
Mika Roth
Lukukertoja: 1924
