Kouta, Havukruunu ja Black Crucifixion

Odotukset vuodelle 2023 ovat eittämättä ristiriitaiset, mutta elämisen vimma ja tarve sukeltaa sisäisten rikkauksien antimiin eivät ole ihmisestä kadonneet mihinkään. Uuden aikakauden almanakka saattoi narahtaa auki epävarmalla innokkuudella, mutta heti ensimmäisellä sivulla oli kiintoisa merkintä. Siispä kolmas silmä auki, sille kehykseksi brasilialais-tyyppinen kalmomaali ja loppiaisen pyörremyrskyä päin. Black metal on näissä puitteissa iloinen asia.

Kouta on tuore bändi kotimaisissa ug-metalliympyröissä, mutta varsin aktiivinen ja toimelias sellainen. Viime keväänä debyytti-EP:nsä julkaissut viisikko on Tampereellakin jo kertaalleen vieraillut, ja kuvaaja Nordlundin kehujen sekä edellämainittuun lyhäriin tutustuttamisen myötä tässä sitten oltiin. Tai melkein, ainakin. Ensitahdit jysähtivät lavalta minuutilleen, vaikka tulijoita jonotti vielä Yo-talon narikassa.

Piirun verran vajaat puoli tuntia lavalla viihtynyt porukka kerkesi aikarajansa puitteissa monenlaisesta aidanraosta, liekkimerestä sekä portaalista läpi. Koudan näkemys bläkkiksestä on aivan omanlaisensa, vahvasti kansanperinteessä uitettu – mystinen, mutta usein läpeensä melodinen ja jotenkin hämmästyttävän helposti lähestyttävä.

Yhdistelmä tekee bändistä mielenkiintoisen tuttavuuden ja yllättävän antoisan seurattavan livenäkin, vaikkei keikka sinänsä mitään tavallisesta poikkeavaa sisältänyt. Läsnäolo välittyi huolimatta siitä, että performanssi taipui enemmän keskittyneen kuin riehakkaan suuntaan. Desibeli.netin arviomestari Mika Rothinkin merkille panema kööriosuus keikan päättäneen Maanvihan viimeisessä mutkassa oli havahduttava kokemus, ja samalla sopivasti kiusoitteleva. Jännä kuulla mitä Kouta seuraavaksi tarjoaa. Aavistelen jotain tasaisen varmaa, mutta sopivasti avartavaa.

Havukruunu on ollut jo tovin ajan vahvassa nosteessa, mutta itse kuulin bändin musiikkia ensimmäisen kerran kun jäsenistö asteli lavalle ja ryhtyi toimeen. Jotain kai kertoo, että kaikenlaisten julmien turhuuksien ja täysin ulkomusiikillisten asioiden äärellä kiehnäävien tahojen yhtyettä koskevilta mielipiteiltä en ollut silti voinut välttyä. Mitäpä niistä, ajattelin, ja katselin täysinäisen salin laiskan innokasta lankeamista säveltulitukseen.

Bändihän on kerrassaan mainio, ja tunkee vahvalla otteella korvista sisään teknisesti virittäytynyttä hevimetallia, raakaa sirkkelipeliä ja vähintäänkin tarpeeksi pahaenteistä tunnelmointia. Syvien mietteiden mutkikkaista onkaloista ulos pursuillut sävelmateriaali potkii ankarasti livenä, haastaa Havukruunun dynamiikkaa, muttei käy silti puuduttamaan.

Lopputulos on lyhyelti kiteyttäen kuin runolliset turpakäräjät. Yhtyeen olemus ja kaikenlaista jäyhää patsastelua kaihtava, metallin camp-henkisempiä totuuksia syleilevä esiintymistyyli nostaa avoinmielisessä läsnäolijassa esiin kosolti keskivertoa värikkäämmän tunnekirjon. Tämä lienee musiikin yleisen laadukkuuden ja persoonallisuuden lisäksi Havukruunun monen ikäistä ja näköistä ihmistä puhuttelevan musiikin olennaisin elementti. Se nimetön tekijä, joka uniikilla tavalla yhdistää.

Mitä yleisömäärään tulee, oli Havukruunu illan varsinainen pääesiintyjä, mutta Black Crucifixion ansaitsi pääveturin paikkansa. Laulaja-kitaristi Fornin omia puheita lainatakseni ”bändiä diggailevat keskimääräistä connoisseur-henkisemmät ihmiset”, ja mitä siihen motkottamaan. Etenkään Forn ei antanut pitojen kärsiä – päinvastoin. Pienuus usein kaunistaa, ja suuruus on parhaimmillaan metafyysisten varojen mittayksikkönä.

Jos illan muiden reuhaajien kohdalla oli kyse ensikohtaamisesta, BC:n kanssa meillä oli ympyrän sulkijaiset. 30-vuotista olemassaoloaan pitkän kaavan, eli pandemiaviivästysten mukaan juhlistava yhtye nousi ensimmäistä kertaa silmiemme eteen Jalometallissa 2010. Ensisijaisesti ”legendaarisena bläkkisbändinä” pidetyn koplan historiassa alkoi tuolloin uusi vaihe, joka tämän virstanpylvään myötä on puolestaan tullut päätökseen. Vähemmän dramaattisesti ajatellen, meidän oli siis kerta kaikkiaan vain aika tavata taas.

Harmillisesti muihin toimiin kaikonnut yleisön valtaosa vei soundien balanssit mennessään, joten toviksi aikaa palattiin Yo-talon hevikeikkojen klassiseen ”bassorumpu kumisee niin kuin laulu kaikuu”-äänipalettiin. Iskevästi käynnistynyt keikka vaati antoisuudestaan huolimatta melkoisesti orientoitumista. Lupaan, että tein kaikkeni uppoutuakseni tuohon öisen pakkasen puremaan raakaan kaaokseen, jota edessäni loihdittiin aikaan jokaiseen ohitse viivähtävään mustaan hetkeen nauliutuen – ja silti jäin jonkin kohteliaan etäisyyden päähän kappaleista, joista monet kuuluvat Suomen lyhykäisen metallihistorian hienoimpiin.

Toisaalla oltiin mieltä, että BC:n hyväntuulisuus ja enemmän seremoniallinen kuin jyrkkä esiintyminen haittaa kokemusta, mutta tämä tämmöinen lienee jälleen niitä nurkkakuntaisen musiikkityylin mukanaan tuomia lainalaisuuksia. Omassa maailmassani miltei eleetön rytmiryhmä vs. railakkaasti elämöivä kitaraosasto tekee bändistä kiintoisan seurattavan. Yleisön kanssa vahvaan vuorovaikutukseen hakeutuva Forn on supliikeissaan liukas, ja kaikkea muuta kuin keskiverto nyrkinheiluttaja. Mikäli black metal-kappaleen omistaminen Ukrainalle on jollekin liikaa, kannattaa miettiä pitkään ja hartaasti mistä se oma suosikkimusiikki mahtaakaan todella kummuta – ja siis, mitä se tosiasiassa on.

Ei ole nimittäin mitään yhtä tylsää kuin keskiverto hevifestivaali, missä kymmenen toinen toistaan samanlaisempaa yhtyettä yrittää todistella toisilleen olevansa juuri se akti, joka kaksoisbassorumpua paukuttaa maagisella tenholla kuin miesgenitaaleja lahtelaislähtöisessä sanonnassa. Jos Yo-talolla loppiaisena oli läsnä jotain, niin Henki. Sitä ei saa kompressoitua pedaaliin, eikä sitä saa iskostettua selkärankaan, vaikka harjoittelisi kymmenen vuotta putkeen. Se ei tule ihmisestä ulos, vaikka mikrofoniin huutaisi tuhannen äänen voimalla. Se on syntynyt epäreiluudessa, vastahakoisuudessa ja tahdossa tehdä asiat toisin, omaa mielen lujuutta horjuttaen. Se on uskallusta mennä metsään, joko rauhallisesti ja tarkoituksella samoillen tai aivan väärää tilannenopeutta noudattaen tiukasta mutkasta ojan kautta liitäen.

Se oli läsnä, ja siksi tämä kohtaaminen oli tärkeä, ja kaikessa tummanpuhuvuudessaankin monenkirjava. Tulkoon yhä monia vastaavia.

Teksti: Aleksi Leskinen
Kuvat: Teemu Nordlund