Pienet

Sinkut - Joulukuu 2022

14.12.2022

Anzi Destruction: Wild Child
Chemistry Enterprises

Jykevällä tavalla rouhean lauluäänen omaava Anzi Destruction on aikoinaan Stereo Junks -yhtyeen laulajanakin kunnostautunut artisti, joka luo riemuksemme taas modernia ja isosoundista punkrockia. Seitsemän Lontoon vuoden jälkeen takaisin Helsinkiin palannut Anzi Destruction käynnistää uuden biisin myötä uuden syklin.

Wild Child soundaa hivenen kultakautensa Billy Idolille, jonka päälle on pinottu punkahtavan rockin modernia soundia säästelemättä. Onkin vaikea sanoa missä analogisen perinteinen soundi loppuu ja mistä elektroninen alkaa, mutta yhteisvaikutus on huumaavan väkevä. Vajaassa kolmessa ja puolessa minuutissa ei ole turhaa rasvaa, eikä toisaalta biisin kaulinta jää kesken. Pinnat myös miksauksesta vastanneelle Lauri Hämäläiselle, joka on saanut soundit kirkkaiksi ja tuonut iskuihin lisää potkua. Villiä!

Mika Roth

Captain Cougar: Liquid Helping Hand
Pinetree Records

Folkahtavaa poprockia viipyilevällä tyylillään luova Captain Cougar on ollut pitkään hiljaa. Aikoinaan uusia linjoja rohkeasti avannut vuoden 2014 Åkerblomrörelsen onkin saanut odottaa seuraajaansa tarpeettoman pitkään, mutta odotus on viimein ohitse. Liquid Helping Hand -sinkku on näet ensimmäinen maistiainen ensi vuoden alkupuolella ilmestyvältä neljänneltä levyltä, joten antennit herkkinä.

Osasin odottaa onnistumista, mutta sinkun järisyttävä vahvuus yllätti silti. Toisen vokalistin riveihinsä rekrytoinut yhtye soundaa edelleen rikkaalta, monipuoliselta ja entistäkin vapaammalta, joten ketjureaktio jatkuu edelleen. Liquid Helping Hand onnistuu kuulostaa jäyhän suomalaiselle, amerikkalaisen mystiselle ja englantilaisen tunnelmalliselle. Ainekset sekoittuvat reilun kolme minuuttiaan taivaltavan kappaleen hiljalleen avatessa sielunsa saloja maltilliselle kuuntelijalle. Nähtäväksi jää onko poikkeuksellisen hiljainen ja pienemmällä äänenpaineella pelaava kappale kenties osa keskustaa vai palanen reunaa isosta kuvasta.

Mika Roth

Cyan Kicks: Someone Like You
Ranka Kustannus

Cyan Kicks on elektronisesti rikastettua menevää alternative rockia esittävä helsinkiläinen yhtye, joka on tähän mennessä kuullun perusteella lähellä isoa pamausta. Yhden pitkäsoiton, EP-levyn ja ison sinkkuketjun jatkoksi julkaistaan nyt sinkku, sekä samaa nimeä kantava EP, jolle on koottu enemmänkin sinkkuja. Someone Like You jatkaa tutuilla ja turvallisilla linjoilla, eli rockin rouhintaa tarjotaan erittäin korkeilla äänivalleilla ja vieläkin isommilla kertosäkeillä.

Susanna Alexandra omaa lauluäänen, joka ei jää pihisemään kitaravallien alle, eivätkä Niila Perkkiön kitarariffit toisaalta jää kisoissa kakkoseksi. Tuohon kun lisää rytmiryhmän väkevän ja silti hienovaraisen työn, niin mikäs tässä on rockin modernista ryskeestä nauttiessa. Kertosäkeen muotoa peukaloidaan ovelasti ja siirtymä säkeistöön ja takaisin tapahtuu sopivasti ’hiukan sivusta’, mikä toimii tällä erää mainiona koukkuna. Kaikki kohdillaan, mitään ei puutu, eikä mitään kannata enää lisätä. Kuinkahan yhtye olisi pärjännyt, jos olisi aikoinaan päässyt kiilaamaan Jezebelin eteen…

Mika Roth

e.v.e.n.: Obsession

Hakuteknisesti poikkeuksellisen hankalan nimen itselleen valinnut e.v.e.n. on bluespohjaista voimarockia soittava yhtye Kouvolasta. Saatesanojen ensimmäisessä kappaleessa muistetaan mainita Peer Günt ja D-A-D, jotka kertovatkin touhun luonteesta ja vivahteista jo paljon. Eli nyt pistetään boogierock-bootsit jalkaan, napataan stetson päähän ja annetaan vain palaa aina auringonlaskuun asti – ja pidemmälle.

Kun genren sisällä osapuilleen kaikki mahdollinen on jo tehty moneen otteeseen, on aika kiinnittää huomiota yksityiskohtiin. Eli mahdollisiin tarttumapintoihin ja siihen, mikä tekee e.v.e.n.-yhtyeestä ainutlaatuisen tällä kahdeksan miljardin ihmisen ja ties kuinka monen miljoonan rock-bändin planeetalla. Päämelodia on toimiva, sitä en kiistä ja biisissä on hyvä imu, vaikka arvasinkin jokaisen mutkan jo ensimmäisellä kerralla. Säkeistöt jolkotellaan taloudellisesti ja tarpeeton revittely jätetään toisille, ehkä viisaastikin. Peruskauraa, mutta toimii.

Mika Roth

Edvin Sora: Mun sekoileva pää
Alles Klir

Edvin Sora on kirjoittaja, kuvataiteilija ja muusikko, jota on Malminkartanon Tom Waitsiksikin tituleerattu. Soran debyyttisinkkua on kuulemma purkitettu myös ihka oikean peltisen säilykepurkin sisään, mutta Desibeli.netin digipostilaatikkoon saapui vain nippu tiedostoja. Idea on kuitenkin ihailtavan uniikki ja persoonallista on myös itse musiikki, jossa on melkoinen määrä angstista kipuilua ja epävarmaa hapuilua.

Biisi kertoo lääkehuurusta heräilevästä ressukasta, joka oivaltaa alennustilansa totaalisuuden. Mutta asiansa sotkenut sekopää on löytänyt sairaalavuoteensa vierelle toisen sekopään, jonka kera saattaisi syntyä jonkin sortin tulevaisuutta. Välittömyys ja puhtaus ovat vaatineet alkuperäisen demolauluraidan mukana olon, mutta tuossa herkässä ja haparoivassa tulkinnassa on niin huima määrä tunnetta, että turha tässä on mistään teknisistä ongelmista saarnata. Nyt ollaan iholla. Tom Waits käy verrokkipisteestä, koska harva tekee näin kipuista singer/songwriter -kamaa, jossa luuserisankari saattaa jopa päästä maaliinsa ja löytää paratiisinsa.

Mika Roth

Henrik Strang & The Re-Runs: Goodbye
ProCult Productions

Porvoolainen muusikko Henrik Strang on koonnut ympärilleen mielenkiintoisen rockabillybändin, joka hilpeällä tavalla yhdistelee 1950-luvun tunnelmia 2000-luvun soitantoon ja soundimaailmaan. Henrik Strang & The Re-Runs on jo aiemmin toiminut Atlantin yli, kun Strang on luottanut Nashvillessä asuvan William Rayn vokaaliapuun. Uudella sinkulla äänessä on kokonaan yhdysvaltalainen combo, jonka muodostavat rumpali Matt Johnson ja basisti Jeff Hill. Vokaaleista vastaa puolestaan Wndy Wildcard.

Tekijät ovat siis hieman muuttuneet, mutta ydin – eli rockabilly – on edelleen sama vanha. Goodbye ottaa kimmoketta vanhoista ikivihreistä rakkauslauluista, joissa jazz ja swing sulautuivat joksikin pehmeäksi, kimmoisaksi ja erittäin kaihoisaksi. On tullut aika sanoa hyvästit, mutta muistot jäävät. Tanssisalien hämärä laskeutuu kuulijan ylle, hiljaa svengaavan musiikin lipuessa kohti kultaista taivaanrantaa. Suloisen suolaisaa.

Mika Roth

Juha Räisänen: Thelma ja Louise

Suomenkielistä poprockia esittävä Juha Räisänen on valinnut debyyttisinkulleen kuvaavan ja vahvan nimen. Thelma ja Louise on elokuvamaailmasta tuttu seikkailijakaksikko, jonka kaipuu todelliseen vapauteen ikuistui kokonaisen sukupolven kollektiiviseen muistiin. Monen muun ykkösluokan artistin yhtyeisiin kuulunut Räisänen ymmärtää draaman merkityksen ja tulevan soolodebyyttialbumin ensimmäinen sinkku avaa pelin näyttävästi.

Tekstin kertoja on rakkautensa puolesta huolissaan oleva seikkailija, joka on valmis menemään loppuun asti ja aina jyrkänteen reunalle saakka, vaikka toinen ei välttämättä ole yhtä sitoutunut. Tuo haavoittuvaisuuden oivaltaminen ja epävarmuus huomisesta ovatkin piste, josta kaikki rakentuu. Rapea kasaripoprockin soundi ja ilmavan runsaat kitarat puraisevat mukavasti, retroahan tämä on, mutta modernisti tulkittua sellaista. Räisänen on halunnut jo ensimmäiselle sinkulleen rockbändimäisen soundin ja siinä on kiistatta onnistuttu. Sopivan rosoinen ote tekeekin biisistä ajattoman ja vokaalien luonteikkuus ansaitsee myös propsit.

Mika Roth

Kihara: The Wayside

Kihara-esiintymisnimen takaa paljastuu helsinkiläinen kitaristi, laulaja ja lauluntekijä Juho "Kihara" Pitkänen. Aiemmin mm. musikaalissa ja elokuvassa esiintynyt Kihara kuuluu myös useampaan eri bändiin, mutta soolona hän esittää klassista, tarttuvaa ja englanninkielistä melodista hard rockia. The Wayside on ykkössinkku juuri ilmestyneeltä Reaching for the Ligth -pitkäsoitolta, joka pistää rockin murikoihin taas kunnolla vipinää.

The Wayside elää ja hengittää päämelodiastaan, joka osoittaakin jo varhaisessa vaiheessa lupaavia tarttuvuuden merkkejä. Itse tarina on tragedia, jossa nuori elämä päättyy yhdessä sumeassa rysähdyksessä, mutta dramaattisuus ei synkennä menevän biisin kimaltavaa huonetta. Muhevat koskettimet ja kitara tekevät napakkaa yhteistyötä ja Janne ”Burton” Puurtinen onkin oiva heppu koskettimien ääressä. Säkeistöjen ja kertosäkeen vuoroveto kantaa vaivatta neljä minuuttia, eikä lyhyt väliosakaan vaikuta väkisin sekaan tungetulta, etenkin kun biisi pysyy nopeammalla raiteella loppuun saakka. Vakaata perussettiä.

Mika Roth

Laura Airaksinen: Elossa

Laura Airaksinen on helsinkiläinen laulaja/lauluntekijä, joka luo elämänmakuista poprockia laveilla soundimaisemilla ja makeansuolaisilla lyriikoilla. 10-luvun alkupuolella soolodebyyttinsä monikansallisen tekijäkaartin kanssa työstänyt Airaksinen on valmistautumassa toisen pitkäsoiton julkaisuun, ja Elossa on ensimmäinen sinkkulohkaisu tuolta levyltä.

Elossa-sinkun soundi on samaan aikaan runsas ja karsittu. Taustalla kuullaan jopa kuoroa, mutta kovat kajautukset korvaantuvat ennemminkin kiltillä gospel-otteella. Mukana on tämän lisäksi jousia, pianoa, taustalauluraitoja ja rytmiryhmää, mutta silti kaiken keskuudessa on nätti pieni pop-biisi. Teksti tihkuu kirjainlyhenteitä, jotka aiheuttavat kuulijoissa erilaisia reaktioita, tarinan käänteitä leivotaan kaiken sekaan calzone ja ennen kuin huomaakaan, on käsissä vyyhti langanpätkiä. Saako niistä juonen, ja onko sillä väliä? Tulkitsen biisin elämänmyönteiseksi purkaukseksi, elon energian räsähdykseksi, joka tuo hymyn kasvoille.

Mika Roth

Maache: Por Una Cabeza
V.R. Label Finland

Rock ja tango olivat muinoin todellisia verivihollisia, kun uusi aika tuuppi edeltään menneen tomukasoja. Nyt on Maachen vuoro raivata tilaa seuraavalla aikakaudelle, sillä bändin tangorock on jälleen jotain uutta ja erilaista. Rock Academy-hankkeen isä Márk Albert Bertényi on vokaaleissa ja kitaristiksi on kiinnitetty pari vuotta sitten Suomeen muuttanut chileläinen Erick Avila. Yhtyeen toiminta akselilla Turku-Muonio-Chile-Unkari luo taatusti logistisia haasteita, mutta niinhän jonkin täysin uuden tekemisellä aina on tapana. Vaan kuinka tangorock toimii?

No sehän toimii kuin kossuhuikka tanssilavan takana, tai huippuunsa trimmattu tanssipari juuri huolletulla tanssiparketilla. Tangon tuliset mutkat mahdollistavat sovituksen paisutuksen ja rockin puolelta mukaan on haalittu rosoisuus, kirkuvat kitarat sekä entistäkin jykevämpi rytmipuoli. Por Una Cabeza on klassikkotango, josta kuoriutuu espanjankielinen rockpamaus ja soundien lievä metallisuus vain vahvistaa vaikutusta. Bravo!

Mika Roth

Malla Collin: Pusuja ja Puranaa
Central Line Entertainment

Malla Collin on rovaniemeläinen ilmavaa synapoppia melodia edellä luova laulaja/lauluntekijä. Kuluvan vuoden ja koko musiikkiuransa kolmannella sinkullaan Malla Collin soundaa isosti kasarille ja yhteistyö tuottajien Väinö Wallenius & Henri Växby kanssa on tuottanut kuumailmapallomaisen tunnejätin, josta ei puutu synaa, tartuntapintoja tai heijastusalaa. Ja silti sinkku soundaa myös täsmälleen tältä päivältä, mistä hyvästä hattua päästä.

Biisin kertoja on päätynyt tunnekolarin kautta umpisolmuun, jossa mennyt parisuhde on kirjaimellisesti mennyttä. Ja kun näpeille on tullut ja sydämen reunat ovat kärähtäneet, on aika parantumisprosessille. Pusuja ja Puranaa kaipaa siis hetken rauhaa, mutta tekee sen ison popsoundin siivin. Kertosäkeen koukkua väläytetään jo puolen minuutin kohdilla, mutta kolmeminuuttinen osaa pitää ässiään vielä hetken pidempään jemmassa. Pieni taustalla huhuileva synakuvio ja kevyesti efektoitu laulu kruunaavat siirrot, joiden myötä kasassa on modernin retro pophelmi. Nyökkäys myös bassolinjan groovikkuudesta sekä imusta.

Mika Roth

Mansion: You Are Suspicious

Turussa vuonna 2011 perustettu Mansion on tämänkertaisen sinkkukoosteen superraskaan sarjan edustaja. Doomahtavaa raskasrockia veivaavan yhtyeen sinkku kellottaa näet yhdeksän ja puoli minuuttia, eikä aurinko juuri pilkistä betoninharmaan taivaan raskaudesta. Samalla biisi on maistiainen tammikuussa julkaistavalta kakkospitkäsoitolta Second Death, jonka raskaat vasarat vaikuttavatkin kuullun perusteella olevan jo esimerkillisessä vireessä.

Äänimaisema on paksu, jylhä ja totinen. Alman viipyilevän hitaat vokaalit aivan kuin roikkuvat rosovallien reunoilla, kitaraa on runsain mitoin ja jossain siellä tuikkivat myös koskettimien pahaenteiset nuotit. Väliosassa massa tippuu hetkeksi osiinsa, hiljaisuuden laskeutuessa ja Osmon yhtä varovaisten vokaalien nivoutuessa mukaan. Tietysti näin pitkässä juoksussa kitarasoolokin kuullaan ja lopun rokkaavampi jytä jättää kappaleesta suorastaan energisen jälkimaun. Tätä on ensiluokkainen ääniarkkitehtuuri parhaimmillaan katedraaliluokan painosarjassa, joten toista kuoloa odotellessa.

Mika Roth

Mika Jaakkola: Jää

Mika Jaakkola on lap steel -artisti, joka luo elokuvamaisen tummaa, melodista ja tanakalla roots-poljennolla vahvistettua musiikkia. Kaksi EP-levyä kuluvalla vuosikymmenellä julkaissut Jaakkola on koonnut kovan kokoonpanon ympärilleen. Olli Haavisto soittaa pedal steel -kitaraa, Janne Haavisto rumpuja, ja niin koskettimista, bassoista, miksauksesta kuin masteroinnistakin vastaava Janne Tolsa on aina pelimanni paikallaan.

Jää on siitä ovela sana, että tämän tekstin yhteydessä se tarkoittaa ainakin kahta eri asiaa. Ensinnäkin se kertoo jäämisestä ja lähtemisestä, mutta toisaalta viittaa tulkintani mukaan myös sielua kylmäävään jäähän. Kertojan vanhemmat eivät ole tehneet osiaan kunnolla, mikä on johtanut kyyneliin, katkeruuteenkin. Kivun suuren pyörän voi kuitenkin pysäyttää, sillä lapsista ei tarvitse kasvaa vanhempiensa kaltaisia kipukimppuja. Eeppisten soundien jylhissä mutta ilmavissa tiloissa voikin nähdä toivon loistavan, eikä vain vilkahtelevan risujen takaa. Swamp-tyyppinen slidekitarointi on hyytävää ja soundien saralla kokonaisuus on täydellinen.

Mika Roth

OODA: Bumerangi (feat. Dial Mo’)
Viral Music Finland

OODA on modernia poppia luova artisti, joka avasi 20-luvun ketjulla sinkkuja. Väkevän alun jälkeen julkaisutauko on kuitenkin venähtänyt jo reilun vuoden mittaiseksi, minkä myötä voidaan puhua paluusta. Bumerangi-sinkulla vetoapua tarjoaa rapin ja runouden toisiinsa hienosti sekoittava Dial Mo’, jonka kanssa yhteistyö tuntuukin kulkevan mallikkaasti.

Bumerangi on siitä kummallinen asia, että se palaa aina takaisin, eikä voi luonnolleen mitään. Kaari voi olla suurikin, mutta kaari johtaa aina takaisin alkupisteeseen. Rakkaudessa ja parisuhteessa moinen käyttäytymismalli ei ole välttämättä kenellekään hyväksi, sillä kertoja on rakastunut bumerangimaiseen ihmiseen. Yhteiselosta ei tule mitään, kun aina ollaan joko saapumassa takaisin tai lähdössä taas seuraavalle kierrokselle. Hidas biisi kulkee radallaan ja tummaa tunnelmaa rakennetaan sateiseksi, kaihoisaksi, kivuliaaksi, mutta lohduttomuuteen sortumatta. OODAn vokaalit ja konetausta nivoutuvat ns. oikeiden soitinten kanssa yhteen ja em. raprunous toimii kirsikkana kakun päällä. Vahva uusi alku.

Mika Roth

Praktika: The Loneliness of the Long Distance Lover
Alakulttuuritalo

Praktika on psytrance projekti, joka toimi jonkin aikaa jo vuosituhannen vaihteessa. Muutama vuosi sitten pöytälaatikoita tyhjennettiin vanhasta materiaalista ja nyt on tarjolla pitkän nimen ja mitan omaava uusi sinkura. Projektin takaa löytyvät Ripa Eskolin ja Heba Rinkinen, joiden käsissä elektroniset värkit muuntuvat humaanien aatosten välittäjiksi.

Mahdollisesti eräästäkin elokuvasta ja parista muusta biisistä nimelleen innoitusta mutkan tai kahden kautta saanut The Loneliness of the Long Distance Lover on pitkä. Enkä tarkoita vain noita kuutta minuuttia, jotka siivu itselleen lohkaisee, sillä itse aika tuntuu venähtävän pois sijoiltaan eeppistä breakbeatin ja puoli-housen virtaa alaspäin lilluessa. Isoa soundia, isoa etu- tai takanojaa ja vaihtuvuutta, ettei meno muutu autobahnin betonivallien ihailemiseksi Düsseldorfin matkalla. Yksinäisyys, rakkaus, vetovoima, loputtomuus – siinä joitain sanoja, joista voi rakentaa tarinaa, tai vain nauttia riipparissa äänivirrasta ja hymyillä buddhamaisesti.

Mika Roth

Profeetta: Tuhat mikkiä
Filosofiaa on se vaan

Matti Pihl alias Profeetta on aiemmin vääntänyt suomireggaetakin, saavuttaen mukavasti suosiota. Soolona yllättäviä kurveja suosivan artistin tyylikirjoon kuuluvat mm. psykedeelinen elektrorock, spoken word, postpunk sekä happoisampi punkrock. Tuhat mikkiä -sinkku edustaa selvimmin viimeksi mainittua, ollen samalla lohkaisu ensi vuoden alkupuolella ilmestyvältä Viihteen ja ongelmien tuolla puolen -pitkäsoitolta.

Alle kahteen minuuttiin nidottu sinkku käy hurjalla tuulimyllytyylillä niskaan kuin yleinen syyttäjä, eikä lyriikoita ole (taaskaan) aivan helppoa tulkita. Filosofiaa voi vääntää ja kääntää vaikka kuinka, mutta rumpujen kireä pauke, sähkökitaran surinavallitus ja koskettimien piinaavat nuotit auttavat punkahtavien huutolaulujen porautumisessa. En väitä tajuavani biisin lyyristä ideaa, mutta happoisa punk tuntuu kyllä munuaisissa asti ja pistää odottamaan virnuillen tulevaa albumia.

Mika Roth

Sehr Schnell: Satu
Stupido Records

Sehr Schnell on suomalainen punk-legenda, joka toimi alkujaan vuosina 1977-1980. Yhtye teki paluun vuonna 2016 ja on sen jälkeen työstänyt tummempaa indierockia, josta voi yhä aistia punkin kaikuja. Satu-sinkku on ensimmäinen palanen ensi vuonna ilmestyvää Kotka lentää perjantaina -albumia, jonka materiaalin Adi ja Stressi ovat työstäneet uuden ajan hengessä ja ’punkin kahleista vapaina’.

Satu on varjoisa ja rosoinen kitararockin kummajainen, joka heijastelee ovelalla tavalla moniakin asioita. Yhtäältä soundissa on ripaus 80-luvun alun kotimaista uutta aaltoa, postpunkin kolkkoa jylhyyttäkin on fölissä, mutta ei sellaisena runnovana ja nuijivana voimana. Satu on jotenkin lannistunut siivu, joka säteilee silti voimaa ja lämpöä. Tekstissä asiat lipuvat pois käsistä, mutta niinhän täytyy tapahtuakin, jotta uusi aika käynnistyy ja kaikesta vanhasta puhdistetulle pöydälle voidaan ryhtyä asettelemaan toisenlaisia asioita. Kiehtova, kummallinen ja ehkäpä juuri sen takia salakavalan koukuttava kappale.

Mika Roth

Tinyhawk & Bizzarro: Yorokobi
Humu Records

Tinyhawk & Bizzarro on uusi combo, joka esittää Tinyhawkin, eli Jenni Kinnusen, säveltämiä kappaleita. Eikä sanoja tarvita tällä erää lainkaan, eli ainakin Yorokobi on instrumentaalikappale. Jo monista muista yhteyksistä tuttujen tekijöiden yhteistyö on lähtenyt kulkemaan sanalla sanoen mallikkaasti ja Yorokobi taittaa taipaleensa tarpeettomankin sutjakkaasti. Silkoilla kielisoittimilla ja maltillisella rytmillä kun on saatu kasaan hieno biisi.

Tyyli on surfahtavaa kitararockia, jossa lännen villit, vapaat ja laveat preeriat suorastaan vilisevät silmissä. Rytmipuolen kopoti-kopoti on hienosyistä, mutta laukka on silti laukkaa, eikä siinä mitään. Jenni Kinnunen ja Markus Väisänen pistävät sormensa kiitämään kitaroilla ja kun syntetisaattoria survotaan viimeisen puolen minuutin aikana enemmänkin taustaan, kohoaa biisi vielä asteen verran lähemmäs western-taivasta. Kevääksi on luvassa kokonaista albumia, joten tässä taas jotain mitä odottaa pitkän talven ajan.

Mika Roth

TomuTomu: BumBumBum

TomuTomu on kotimainen indierock bändi, joka on parin vuoden aikana pistänyt ulos komean jonon sinkkuja. Trio-muotoinen bändi nitoo musiikkinsa kylkeen vuoroin folkkia, punkkia, bluesia ja iskelmää. Eivätkä niitit ole aina pienimmästä päästä. Rakenteeltaan poikkeuksellisen demokraattinen yhtye tarjoaa tällä erää tarkentaviksi tyylitermeiksi stoneria ja bluesia, jotka kiistatta toimivat osuvina viittoina BumBumBumin levottomaan sykkeeseen.

BumBumBum lyö sydän ja rakkauskin se kiertää taas arvaamattomalla radallaan, tehden rinnan vasemman puolen liian ahtaaksi, liian ahnaaksi ja ehkäpä jälleen kerran myös liian nuoreksi. Kaipuu ja kaiho nousevat maalailevasta kitarasta, sen suomista harvoista nuoteista ja lyriikoiden runollisista kuvauksista. Onko tarinan tyttö edes olemassa, vai onko kaikki silkkaa kuumeista houretta? Mitäpä väliä tuolla on, koska kertoja on levottomalla tavallaaan onnellinen. Kuumottava kuu loistaa, ajatukset sinkoilevat luotien lailla, eikä edes hiljaisuus suo rauhaa. Stoneria vähemmän, bluesia paljon ja sielukasta julistusta juuri sopivasti.

Mika Roth

VoodooV: Into the Light

Palindromi nimessä on aina sellainen puoliterävä miekka, jossa voi vahingossa loukata omankin sormensa. VoodooV on otsikkona kiistatta näppärä, mutta bändin funkkaavassa kitararockissa ei, ainakaan tämän sinkun perusteella, ole sen kummempaa Haitin tai Karibian tatsia, eikä kananveri muutenkaan lentele seinille. Sen sijaan tulevan pitkäsoiton kolmannella sinkulla kohoillaan toisenlaiseen valokeilaan, joka ei liity myöskään Bermudan UFO-juttuihin.

Into the Light on rohkaiseva ja voimaannuttava kitararockralli, jonka redhotchilipeppersmäinen kulku kyllä saa pohtimaan Kalifornian kaukaisia rantoja ja surffailevia tyttöjä, mutta jossa on riittävästi omaakin mukana. Kuulas ja kirkas soundi tuo kitaran ja vokaalit niin lähekkäin toisiaan kuin vain voi, rytmiryhmän puksuttaessa raiteillaan. Soolo-osuuden lievä psykedeelisyys lasketaan tällä erää plussaksi, etenkin kun väliosaa venytetään ja soundien kanssa leikitellään hillityn tyylikkäästi. Ei vielä taianomaista voodoota, mutta toimii jo.

Mika Roth

Lukukertoja: 2029