The Damned: A Night of a Thousand Vampires
02.11.2022
The Damned nousi lokakuun 28. päivä vuonna 2019 Lontoon legendaarisen Palladium Theaterin lavalle. Luvassa oli poikkeuksellinen rock-konsertti, jossa musiikki, teatteri ja huimat temput takasivat kauhupitoisen show’n. Eivätkä Lontoon gootit jääneet esiintyjiä heppoisemmiksi, sillä kaikki olivat pukeutuneet pahimpiinsa/parhaimpiinsa ja illan teemana oli vapaasti tulkittu klassinen kauhu Hammer-leffojen hengessä.
earMUSIC
Arvioitavaksi saadussa paketissa on koko konsertti kuunneltavissa kuvalla tai ilman. Kahden CD-levyn ja Blu-rayn kokonaisuus ei jätäkään tekniseltä puolelta narisemisen varaa, sillä kaikki on tehty pieteetillä loppuun asti valmiiksi. Tarkka kuva, riittävä määrä kameroita ja jykevä ääniraita ovat osa viimeisen päälle hiottua kokonaisuutta.
CD-versiolla konsertin loppua on muutettu siten, että hersyvä The Doors -laina People Are Strange kuullaan jo hyvin varhaisessa vaiheessa toista näytöstä, mutta videolla kappale on aivan loppurähinöissä, mikä mielestäni palvelee toimivammin ainakin kuvallista kokonaisuutta.
Ennen kuin lainoihin päästään, on kuitenkin kuultu jo paljon muuta. Ensin kuvataan tietysti oma aikansa teatteriin jonottavaa kauhukansaa, jonka puvustuksesta olisi voinut tehdä ihan näyttäviä kuvagallerioitakin levylle. Harmillisesti moisia ei ole, mutta muutaman minuutin kollaasi alkutekstien aikana ajaa kyllä asiansa. Paikalle saapuneet ihmiset ovat selvästi oivaltaneet tapauksen ainutlaatuisuuden ja tilanteesta otetaan kaikki mahdollinen irti. Kunnon Halloween / Día de los Muertos -menoa, joka sopii näihin päiviin loistavasti.
Konsertti potkaistaan käyntiin napakasti, minkä lisäksi tapahtumaan toi oman lisänsä se, että yhtyeen pitkäaikainen rumpali Pinch oli kaksi päivää aiemmin ilmoittanut virallisesti tämän olevan hänen viimeisen esiintymisensä The Damnedin riveissä. Kaikki siis tiesivät tilanteen ja etenkin basisti Paul Gray tuntui vilkuilevan poikkeuksellisen taajaan ylös telineille, joilla Pinch soitti. Ja puhuttaessa rekvisiitasta sekä telineistä: lavan rakennelma oli sanalla sanoen kunnianhimoinen.
Vokalisti Dave Vanian esiintyi ensimmäisen osan keikasta (tietysti) Bela Lugosi/Christopher Lee -henkisenä vampyyrikreivinä, joka kulki pitkin komeaa linnaansa kuten isäntä konsanaan. Hammer-elokuvista tuttu linnamainen rakennelma oli osin raunioina, kuten niillä on tapana olla. Suuresta portista vyöryi välillä friikihtävää kansaa esiin ja luultavimmin osa kauhuosuuksista on leikattu pois, jotta ikärajoitus ei olisi estänyt julkaisua tietyissä maissa.
Toisessa näytöksessä vokalistin hahmo muuttui klassiseksi Nosferatuksi terävine korvineen ja pappismaisine kaapuineen. Näyttävää kiistatta ja dramaattista, mutta itse työhön – eli lauluun ja esiintymisen intensiivisyyteen – hankalat asusteet eivät tuoneet ainakaan negatiivista lisää.
Kitaristi Captain Sensiblen puvustus on aina ollut yhtä ristiriitaista, eikä herra nytkään pettänyt fanejaan. Etenkin jälkimmäisen puoliskon puolimilitantti tyyli oli jotain tyystin muuta kuin mikään muu estradilla nähty, mutta kysehän on vain show’n hengestä. Grayn kuollut seilori ja Pinchin tromafilmsmäinen post-apokalyptinen raggari istuivat puolestaan isoon kuvaan kuin risti hautuumaalle.
Itse keikka käynnistyi suht uudeksi luokiteltavalla siivulla, mutta onhan Beauty of the Beastillakin jo plus kaksi vuosikymmentä mittarissa. Ankkuriraita Black is the Night on puolestaan uusimpia äänitettyjä biisejä, joten sillä saralla riittää myös uskoa materiaalin voimaan.
Klassikot ovat kuitenkin aina klassikoita ja vuoden 1980 The Black Album oli selvästi yliedustettuna setissä, kun 17 esitetystä kappaleesta peräti neljä on lähtöisin tuolta punk rockin klassikolta. Eiväthän kaikki biisit kuulosta tässä päivässä enää niin raskailta, mutta yhtä kaikki siivut saivat väkeen aina tarvittavaa eloa ja omaavat edelleen teräviä koukkuja. Plan 9 Channel 7 puraisee kuin nälkäinen vampyyri ja Dr. Jekyll and Mr. Hyde ei ole menettänyt unssiakaan goottilaisesta synkkyydestään, joka albumin ilmestymisen aikoihin ryhtyi tummentamaan bändin tyyliä.
Kun painopiste siirtyy yhdelle puolelle, on jotain muuta tietysti heivattava pois tilaa antamaan. Niinpä vuoden 1985 Phantasmagoria sivuutetaan vain yhdellä biisillä, tosin kalmakkaasti svengaava Grimly Fiendish onkin vastavuoroisesti mielestäni koko keikan terävintä antia. Näissä kohdin kosketinsoittaja Monty Oxymoron pääsee myös hohtamaan koko rahan edestä ja estradille nousee myös trumpettia töräyttelevä herrasmies.
Smash It Up ja Dozen Girls ovat varhaisia helmiä, jotka eivät ole mahtuneet harmillisesti mukaan. Anything-pitkäsoitolta on kelpuutettu mukaan myös vain yksi raita, mutta Tightrope Walk kiistatta vahvistaa konserttia niin musiikillisesti kuin show’hun mukaan otetulla trapetsiosuudellakin. Kaikkea ei voi tietenkään kuulla, mutta tiukat valinnat ottavat joskus pannuun.
Klassisen esikoisalbumin ykkösbiisi Neat Neat Neat saa tietysti väkeen liikettä, mutta todellinen pommi syntyy vasta kun kappaleeseen upotetaan pitkä pätkä Bauhausin Bela Lugosi’s Dead -biisiä. Harva selviäisi moisesta liikkeestä, mutta The Damned ei olekaan kuka tai mikä tahansa.
The Damned tuli, näki ja voitti, sillä komeasti valmisteltu ja toteutettu konsertti on kaikkea muuta kuin nippu ikääntyneitä miehiä soittamassa osuuksiaan. Kaikki pistävät kaiken yhä peliin osoittaen, että rockin saralla ikä on vain yksi numero. Eikä elävien ja kuolleiden välillä ole aina niinkään paljoa eroa.
Mika Roth
