Pienet
Pienet II - Lokakuu 2022
31.10.2022
Baby Rose: Go / Fight Club
Secretly Canadian
Baby Rose on yhdysvaltalainen laulaja/lauluntekijä, jonka musiikissa sekoittuvat tämän päivän ja 60-luvun r'n'b. Ahkerasti materiaalia julkaissut Rose teki läpimurtonsa juuri ennen pandemiaa ja lyhyelle taipaleelle on ehtinyt siunaantua myös Grammy-ehdokkuus, mikä on etenkin ison veden tuolla puolen merkittävä asia.
Tuplasinkulla on kaksi samaan aikaan yhtenevää ja erilaista raitaa. A-puoleksi kivunnut Go ui herkullisen uneliaasti ääniaalloillaan. Samaan aikaan Rose osaa kuulostaa onnelliselta, salaperäiseltä ja hetkittäin jopa jännittyneeltä, kun säkeistöistä siirrytään kertsiin ja takaisin. Vivahteikkuus ei kuitenkaan tee kappaleesta levotonta, vaan rauha saa hallita ja vallita. Georgia Anne Muldrow antaa puolestaan vetoapua Fight Club -kappaleella, joka ei kannusta tappelemaan toisten kanssa, vaan ylittämään oman itsensä asettamat rajat. Nopeampi, öisempi ja kuumeisempi raita rakentuu mahtavan bassolinjan ja vahvan vokalisoinnin varaan, eikä Rosella ole tietysti hätäpäivääkään.
Tuplasinkku on ensimmäinen julkaisu uuden levy-yhtiön kautta, eikä se kuuleman mukaan jää ainoaksi. Ja se on hyvä asia, sillä vanhan koulukunnan r'n'b jyrinälle on aina tilaa, etenkin kun ote on näin silkkinen.
Mika Roth
Band of Plants: Breakfast in DarknessRoyal Plants Records
Band of Plants on rapsakkaa kitararockia soittava yhtye Joensuu/Helsinki -akselilta, joka ei ainakaan kuullun perusteella halaile puita folkin soidessa. Sen sijaan sähkökitara on kumpareiden kuningas ja koska nyt on talviolympialaisten vuosi, on myös uusi julkaisu tosiasia.
Vuoden 2014 esikoisalbumi ja vuoden 2018 Maze EP jäivät aikoinaan huomioimatta, mutta onneksi Breakfast in Darkness ei livahtanut pimentoon. Kolmesta siivusta ensinnä maalinsa tavoitti takova Elevates, jolla asioiden annetaan tapahtua ajallaan ja painollaan. Toki avaukseksi sijoitettu Out of These Walls on kimpun hittipotentiaalein kaunokainen, mutta ohituskaistalla killuminen voi myös käydä uuvuttavaksi. Olkoon kyyti kuinka komeaa tahansa. Ankkuriraita Bend and Sway onkin sitten tyystin oma juttunsa, kun progehtavan ja hivenen psykedeelisenkin poprockin seitsenminuuttinen purjelaiva lipuu ulapalle – hukkumatta kuitenkaan aaltoihin.
Kolme mielenkiintoista biisiä, kolme tyystin erilaista lähestymistapaa ja silti kaikkea sopivasti yhteen sitova yksi soundi. Olisiko jo ennen vuoden 2026 Cortinan kisoja tulossa seuraava annos musiikkia? Minulle moinen ainakin kelpaisi.
Mika Roth
C-Lekktor: Are You Ready For The Bass?Alfa Matrix
Ja sitten pamahtaa isolla elektro-vasaralla suoraan Meksikosta oikein kunnon satsi tanssilattiapainajaista. C-Lekktor antaa kuulijoilleen kaksi varsinaista raitaa, joiden lisäksi muut pääsevät näyttämään remiksaus-taitojaan. Tunnetko jo biitin jytkeen?
Ylimalkaisesti elektroksi luettu bändi junttaa EBM:n, aggrotechin ja dark elektron suuntaista paukutusta, jossa kolme tärkeintä tekijää ovat rytmi, rytmi ja rytmi. Vokaalit ajetaan läpi rikkovasta muokkauksesta, jolloin päästään lähelle klassisen hellektron belgialaisia juuria. Eipä ihme että brysseliläinen Alfa Matrix onkin kuullut raa’assa raastossa jotain arvokasta ja hienoa. Nimibiisin varsinainen versio potkii jykevästi, tosin Aesthetischen remix karkaa jo niin kauas, että kyseessä on periaatteessa uusi biisi. New World Disorder -kappaleesta kuullaan myös kaksi näkemystä. Näistä E.S.A.:n versio vie siivua ovelasti aivan uuteen suuntaan, muiden lisien ollessa anniltaan vähäisempiä.
Goottiklubien tanssilattioille suunnattu julkaisu tekee asiansa etenkin ensimmäisellä puoliskolla, mutta mukana on taas ’ihan kiva’ -luokan jumputusta, joka on hukannut alkuperäisten biisien kahlitsemattoman alkuvoimaisuuden. Alkuperäinen on aina alkuperäinen, myös meksikolaisen dark elektron saralla.
Mika Roth
Glitterer: The Fantastic FourAnti
Synillakin voi vetää protopunkkia, on Glitterer osoittanut esimerkillään jo aiemmin. Reilun kolmen vuoden takainen Looking Through The Shades -pitkäsoitto oli lähinnä alle kahden minuutin mittaisten pyräysten joukko, eikä bändin muodostava Ned Russin ole tässä välissä löytänyt progempaa porttia itsestään, joten samoilla mennään.
The Fantastic Four on nimensä mukaisesti neljän biisin joukko, tosin niiden fantastisuuden mittaamisen jätän toisille. Selvää on kuitenkin se, että vaikka kaksi siivua jää taas puolentoista minuutin mittaisiksi, on jokaisella numerolla ideaa. Yllättäen EP on omistettu Riley Galen ja Wade Allisonin muistoille, jotka kumpainenkin ovat vaikuttaneet raskaamman musiikin saralla. Tällä EP:llä ei kuitenkaan ole juuri raskaita elementtejä, ellei säröistä kitaraa lasketa sellaiseksi. Tosin niissäkin hetkissä kun rosoa annetaan, soi taustalla ja alla pehmeä rytmipuoli. Ja kun sanon ’pehmeä’, niin todella tarkoitan sitä. Edes patjatehtaalla ei ole näin upottavia pintoja.
Missingin upean melankolinen melodia koukuttaa, Hello ottaa mukaansa simppelin kosketinkuvion avulla ja surumielinen on kyllä myös Again Again. Kaikkea leimaa jostain sisältä kumpuava lämpö, lohdullisuus, rauhallisuus. Sanotaan että punk on asenne, joka ei kaipaa mitään tiettyä soundia tai muotoa, tämä on ainakin erilaista, uniikkia ja persoonallista.
Mika Roth
Hiljaiset Kadut: Unelmia
En tiedä kuinka hiljaiset Mikkelin kadut oikeastaan ovat, mutta mikkeliläinen Hiljaiset Kadut pistää ainakin punkrockin raikumaan. Hartiapankilla debyytti-EP:nsä julkaissut trio on satsannut myös oikean seiskatuumaisen julkaisuun, vaikka Desibeli.netin toimitukseen moista ei herunutkaan.
Peruspunketirollia veivaava kolmikko pistää neljä rallia pakettiin ja elämähän on teksteissä tietysti lievää tai kovempaa ylämäkeen luistelua. Seiskaseiskan opeilla kurvit ovat harvassa ja säröiset kitarat huojuvat kroonisesti, kuten pitääkin. B-puolen korkkaava Liikaa eilen vai liian vähän tänään? on hiukan ysärimpi ja rennompi kitararockin rutistelu, mutta A-puolen toisena kuultava Baby Boy olisi ollut se potentiaalisin iskubiisi. Sanoin ’olisi’, koska bändi ei mielestäni hyödynnä läheskään kaikkea potentiaalia tällä, ja oikeastaan muillakaan raidoilla.
Melodiaa puskee mukavasti esiin, rosoinen soittokin on periaatteessa kohdillaan, mutta onko sittenkin tullut liian kova kiirus saada esikoinen pihalle? Tulevaksi luvattu pitkäsoitto näyttänee, että onko tässä seuraava Puntalan pankin räjäyttäjä, vai lykätäänkö jysäystä vielä tuonnemmas.
Mika Roth
Horse Attack Sqwad: Mummo
Horse Attack Sqwad on kanavoinut itsensä herkemmälle puolelleen, kiitos vahvojen muistojen. Lapsuuden ja nuoruuden menneissä onnen päivissä pihavaahteran ja mummon grillaamien nakkien tuoksu sekoittuvat toisiinsa, nostaen esiin muistojen kylkiäisenä lämpimän hymyn ja rauhan.
Tuplasinkun A-puoli laukkaa kiivaammalla tahdilla, kun Mummon poikii kulkee eteenpäin ja summaa perheen jykevätahtoisen mutta samalla lempeän koossapitäjän piirteitä. Pop, indierock ja tällä erää asteen pari kevyempi rap-ote luovat modernia retrokaturunoutta, jossa mennyt näyttäytyy todellisena idyllinä ja paratiisina. Nakkien tuoksu ja hepat lipsahtavat myös B-puolen Mummon hevonen -raidalle, joka tosin tuo kepeiden hassuttelujen sekaan öisempiäkin viboja. Omenavarkaudet ovat tietysti paha juttu, mutta pöllitty dynamiitti on ehkä hivenen vakavampi tapaus. Eikä öljytyn hirvikiväärin kiilto hevoseenkoskijan ohimollakaan varsinaisesti pyyhi huolia pois, tälle mummolle ei todellakaan kannata ruttuilla.
Hauskaa ja hervotonta, mutta samalla nostalgisen suloisenkatkeraa. Missä on mummon hevonen, tai itse mummo? Liekö jääneet jo aikojen taakse, mutta muistot tuoksuvat yhä nakeille, omenille ja ehkä hivenen hummillekin. Hauska oli myös kylkiäisenä tullut äänitervehdys, joka osoittautui puhtaaksi mainokseksi.
Mika Roth
Levian: Ravintoketju
Levian on suomenkielistä, modernia ja progehtavaa metallia esittävä orkesteri, jonka juuristo ulottuu moneen suuntaan. Kaikki sai alkunsa pihavarastossa Karvialla, mutta mukana tarinassa on myös Keravalta löytyvä kellari. Tamperekin on jo koettu ja nyt päämajaa pidetään Helsingin suunnalla.
Eli bändi on todellakin kirjaimellisesti eteläsuomalainen ja poikkeuksellisen lavea perusta on johtanut myös leveään musiikilliseen kivijalkaan. Kahden biisin sinkulla ensimmäisenä lyöntivuoroon pääsee nimibiisi Ravintoketju, jota kuunnellessa on vaikea olla pohtimatta Lemin suuntaa mahdollisena vaikutteena. Eivätkä Lappeenrannan metallistitkaan taatusti vieraita ole levianilaisille, mutta yhteneväisyydet eivät mielestäni kasva tarpeettomiin mittoihin.
Yksin nyt, yksin aina rullaa hivenen sisarustaan rapsakammin ja jouhevammin. Alkuun vierastin osin kertosäkeen rakennetta, mutta kontrasti toimii ja suomeksi esitetyt rivit istuvat maisemaan kuin koivu mökkirantaan. Mainiolle ykkösiskulle siivu ei kuitenkaan pärjää ja kummassakin raidassa olisi mielestäni ollut tiivistämisen paikkoja, etenkin kun kyse on sinkkuformaatista.
Mika Roth
Nelosolut: Muste EP
Nelosolut osoitti alkuvuodesta, että kitararockin maailmastakin voi yhä löytää tuoreita kuohuja ja raikasta helmeilyä. Debyyttipitkäsoitto Pyyppöläntie saa nyt jatkoa kuuden biisin EP-levystä, jota pohjustettiin jo aiemmin Muste-sinkulla.
Nimibiisi saa myös korkata EP:n energisellä rokillaan, joka edustaa samalla kokonaisuuden menevintä laitaa. Napakan startin jälkeen siirrytään pehmeämpiin tunnelmiin ja Pois mun mielestä on jo ihan puhdas ja päivänpaisteinen rockballadi. Eikä siinä mitään, sillä tyytyväisyys saa hohkaa lämpöään ja onnellisuus hehkuu myös Silloin-kappaleessa. Nostalgiassahan tuossa ryvetään, mutta allas on lämmin ja aurinko taivaalla. Tuun ja meen on melankolinen slovari muusikon arjesta, tosin Siivet kantaa sen verran vakaasti, ettei hätä pääse upottamaan purtta.
Muste EP on simppeliä kitararockia, jonka voima on nimenomaan omanlaisessaan suoruudessa ja positiivisessa helppoudessa. Ja kokemukseni perusteella helpolta ja mutkattomalta kuulostaminen on yksi haastavimmista asioista, etenkin kun lopputuloksen pitäisi samaan aikaan koukuttaa osapuilleen ensimmäisellä yrityksellä – mikä myös tapahtuu jo tämänkin EP:n parilla raidalla. Eikä pinta kerro vielä kaikkea, sillä todellisuudessa ralleissa ja niiden sovituksissa on käytetty runsaasti mustetta.
Mika Roth
Paroni von Samuelsson: Shakki, Matti ja Teppo
Paroni von Samuelssonin hauskasti nimetty EP on jo viides julkaisu, jolla rajoittamattoman elektron ja äärettömän lo-fi popin universumeissa seikkaileva vapaaherra kulkee entistä kauemmas omilla teillään.
Saatekirjeen ensimmäinen kappale on omistettu Euroopan uudelle sodalle ja sen järjettömyydelle, mutta sota, pommit ja droonit loistavat EP:llä poissaolollaan. Ehkä niin onkin parempi, sillä maailma on jo muutenkin tummasävyinen paikka näinä päivinä. Ohueksi leikatut koskettimet, rauhalliset synataustat ja näihin saumattomasti työstetyt vokaalit kertovat kuusi tarinaa. Ne kaikki kestävät puolestatoista kahteen minuuttiin, eikä yksikään ole musiikillisesti millään tavoin raskas tai tumma. Lyriikoissa göstamaiseen tapaan valo ja varjo kuitenkin kohtaavat toisensa, vaikka lauluääni ei alemmas valahdakaan.
Lapsekkuus, leikkisyys ja pirteä melankolisuus (kyllä, sellaistakin on olemassa) toimivat tuttuun tapaan. Klovni hyväksyy osansa ja hymyilee kuin Fellinin klovnit konsanaan, suru sydämessään ja uurteet kasvoillaan, mutta yleisö huutaa ja taputtaa – tietysti. Entä sitten mitäänaikaansaamattomuus? Kuinka hienon biisin lamaannuksesta voikaan tehdä. Lo-fi teknisesti, mutta silti hi-note, mikä samalla toimii koko EP:n kuvauksena.
Mika Roth
Pentti Punkin Syntymäpäivät: Perunaa ja porkkanaa
Vajaa vuosi sitten Pentti Punkin Syntymäpäivät ilahdutti pitkään työstön alla olleella debyyttialbumillaan. Kuulijoille annettiin lastenmusiikkia vailla tarpeettomia lastenmusiikin lastentauteja, ja samoilla opein mennään nytkin.
Kahdesta raidasta ensimmäisenä kuullaan nimibiisi, josta on kehkeytynyt kaunis folkpoppis. Irkkuballadia tarjotaan termiksi, tosin rempseys on sellaista hitaampaa ja pohjoisempaa versiota. Huilu, akustinen kitara ja hiukan rytmintynkää taakse, herkin ja lempein käsin. Vokaaleissa taitaa olla koko kolmikko mukana ja sanoitus ylistää todellista lähiruokaa, sekä koko suvun talkoohenkeä. Helppoa kuin heinänteko ja näin eloisaa folkkia voisi muuten kuunnella enemmänkin, näin vinkkinä.
Ketunpoikasen pukemislaulu on terhakka rockabilly-biisi, jonka reilussa puolessatoista minuutissa käydään läpi pienten kavereiden pukeutumisen salat. Ulkovaatteet ja lämpimät kerrokset kun voivat joskus tuottaa runsaasti vääntöä eteisessä. Hauska kappale, joka ei ota itseään turhan vakavasti. Tarina ei kerro, josko tässä avataan jo seuraavan pitkäsoiton maailmaa hissukseen, toivotaan että tilanne on noin hyvä.
Mika Roth
Radiant: ORAJarane Records
Pariisilainen Radiant saa tässä koosteessa puolustaa Ranskan värejä, eikä trion tumma post-rock jätä taatusti kylmäksi. Ranskalais-italialainen yhtye tarjoaa neljä raitaa kuultavaksi, kahden ollessa englanninkielisiä ja kahden muun puolestaan italiaksi esitettyjä. Mutta vaihteluhan tunnetusti virkistää.
Ja täytyy tunnustaa, että postpunkin mustissa kuiluissa kiitävä Aspettami-sinkkubiisi on kenties osin juuri italiankielisyyden ansiosta huimaavan kiehtova. Toisissa verkon palveluissa myös nimensä perään pisteen lisäävä yhtye kun osaa laittaa myös pisteet oikeisiin paikkoihin kappaleissaan. Post-venyttelyt karkaavat usein tarpeettoman pitkiksi, mutta nyt vain Radiosi lipsahtaa kuudessa ja puolessa minuutissaan lievästi yliastutuksi venytykseksi. Tosin ankkurin viimeinen minuutti onkin sitten melkoista äänipiinafinaalia, sellaisella hyvällä tavalla siis.
ORA on kuin kuvasarja toisesta maailmasta, joka tihkuu hivenen tälle puolen ns. todellisuuden muureja. Sen tummuus jatkuu toisinaan synkkyyden kynnykselle asti, mutta Simonan viiltävä laulu/huuto pitää ankkurit lujasti paikoillaan kun sellaisia kaivataan.
Mika Roth
Raivo Jackson: Raivo Jackson Takes a Peek at Your Soul
Raivo Jackson on tummaa country-henkistä musiikkia esittävä laulaja/lauluntekijä, joka starttasi yhden miehen projektina Lontoossa vuosia sitten. Suomeen siirtyessä ilmaisu on monipuolistunut yhtyeen kasvettua samalla artistin ympärille.
Tuoreella EP-levyllä kuullaan neljä raitaa, joilla sähköinen bändi soittaa samaan aikaan rosoisesti ja rennoin käsin. Puistonpenkille kuolleesta miehestä kertova Man on the Bench on kantrein numero ja melkoinen ohjelmanavaaja, eikä Silhouette näe juuri parempaa sielua horisontissa. Tummaa on, tuimaa, armotonta ja rankkaa – vaikka äänivalli ei nouse tippaakaan alarajan yläpuolelle. Nämä iskut ovat pehmeitä, mutta petollisen voimallisia. Vasta Poison uskaltaa kosiskella kuulijaa suoremmalla melodialla ja kepeämmällä askeleella, vaikka teksti on jälleen ennemminkin tragedia kuin komedia.
Raivo Jacksonin saluunassa ei juuri ehjää sielua löydy, mutta tuopit eivät välttämättä ole sittenkään puolityhjiä. Niinpä kun What You See viimein katoaa auringonlaskuunsa, on sydämessä jotenkin seesteinen olo. Kaunista tummuutta, puhuttelevaa tarinointia ja elämänkokoisia tarinoita.
Mika Roth
Teri Gender Bender: Saturn SexClouds Hill Records
Teri Gender Bender on avantgardistista tanssipoppia täysin omin säännöin luova artisti, joka tunnetaan myös Le Butcherettes -yhtyeen keulahahmona. Liekö sooloiluun lähtö toiminut jonkinlaisena ketsuppipullon avaajana, sillä tänä vuonna Teri Gender Bender on julkaissut todella runsaasti sinkkuja sekä EP-levyjä.
Teri Gender Benderin yhteydessä tahdotaan piirrellä taidepopin yhtäläisyysviivoja Björkin suuntaan, mikä on vähintäänkin ymmärrettävää. Nuljahteleva elektroninen pop, erittäin rikas ja monipuolinen vokaalien käyttö, sekä yllättävät rytmiset jekut. Tuttuja temppuja niin Islannin oman popkeijukaismenninkäisen, kuin tietysti monen muunkin pelikirjoista, vaan kuinka ainekset toimivat nyt?
En ota kantaa sukupuolten välisiin jännitteisiin, mutta kommentoin sen sijaan sen innoittamaa musiikkia, jota esimerkiksi terävästi naksuva Saturn Sex edustaa. Popista on taiteeksi, kun voi särkeä kaiken ja askarrella palasista uusia mosaiikkeja, tosin jälki on äänten puolella vielä ehkä tarpeettoman ’siistiä’. Vai onko soundihygieenisyys vain yksi taso, jolla vääntöä lopulta lisätään? Niin tai näin, osittain espanjaksi laulettu The Get Up on ensiluokkainen biisi, jonka unenomaisissa äänileikeissä voisi leijua huomaamatta vaikka loputtomiin. Toimii ja nostaa samalla panoksia tulevaa silmällä pitäen.
Mika Roth
Tessa Virta: Kipua ja kipinää
Tessa Virta on musiikkialan monitaituri, joka soolona nojautuu enemmän pianon ja seesteisen laulun liittoon. Uuden sinkun kolme kappaletta ovat jokainen omanlaisiaan, mutta samaan aikaan tyyliltään yhteneviä. Pehmeää bossanovaa, kaipailevaa balladia ja hiukan sambaakin, tosin hiljaisesti, pohtien.
Kappaleista ankkuriksi sijoitettu Päivä tää vastaa paketin sambaosuudesta, ja tuntoja nostattava numero onkin tarpeen. Tekstin voi nähdä kriisistä selviytymisen jälkeisenä riemuna, jolloin värit ovat rikkaammat ja tunnot keveämmät. Ikävä muistuttaa Amorin nuolten vaaroista, hitaan rytmin jauhaessa kaihoa pieniksi suolahipuiksi kaipuun haavoihin. Hiljaa soittava yhtye ja harkiten lauletut lyriikat tekevät Sinikka Svärdin tekstille oikeutta. Kaunein ja viiltävin on kuitenkin Luopuminen, joka kertoo muistisairauden pois ryöstämästä henkilöstä sekä sen kauhean hetken tajuamisesta, kun tuttu ihminen on kadonnut muistojensa myötä ikuisiksi ajoiksi tuntemattomaan hämärään.
Svärdin sanoittamat ja Virran säveltämät kappaleet edustavat elämän eri laitoja. Vahvoja hetkiä ja solmukohtien oivalluksia, kun elämä on kaikkea muuta kuin tasaista.
Mika Roth
Väinö: Tanssia Sateessa / Kaikkien KanssaV.R. Label Finland
Väinö on debytoiva artisti, jonka rock soi garagesta, popista innoittuneena, eikä akustisiakaan juttuja suljeta pois. Saatesanoissa mainitaan jopa termi ’folk’, mutta kaikille on oikeus mielipiteeseen – ja itse olen hivenen toista mieltä.
Tuplasinkun kaksi numeroa esittelevät ansiokkaasti Väinön eri puolia. Kumpaakin biisiä määrittelee rock, mutta Tanssia sateessa on selvästi joustavampi ja keinuvampi siivu. Rytmipuolella ska’n sukuinen groove on kohdillaan ja kertosäkeen kovemmassa vokalisoinnissa saattaa tuoksahtaa niin soul kuin blues. Ja tämä kaikki on kääritty rosoisen suomenkielisen rockin sotkuisen resuisiin vaatteisiin, orgaanisuuden säteillessä ympärillä analogisuuttaan. Mielikuvan tasolla nyt ainakin.
Kaikkien kanssa tipauttaa hipit kyydistä ja suuntaa kohti ysärin kitararockin unelmakaupunkia. Periaatteessa biisi flirttaa myös rapin kanssa ja punkahtava asenne heiluttelee jotain sormia kuulijan edessä, kukin valitkoon mitä tai mitkä ne ovat. Sovituksen puolella progeisuus on kiihtymään päin, mutta iloiset törmäykset eivät ainakaan vielä löydä musiikillista Higgsin bosonia. Jykevä esikoinen silti, joten soittakoon vaka vanha Väinö-mies myös tulevaisuudessa juttujaan.
Mika Roth
Lukukertoja: 1713
Artistihaku
Pieniss� my�s
