Forth: One Night at the Theatre

Forth on yksi lukemattomista yhtyeistä, jotka pandemia heitti bussin alle. Hienon rock-levyn julkaissut suomalais-kanadalainen yhtye kun sai huomata, että kiertuetta mainion albumin tiimoilta oli turha viritellä. Maailma oli muuttunut, ehkä lopullisesti. Tästähän ei lannistuttu, vaan periksiantamattomuus – joka saatetaan joskus sekoittaa jääräpäisyyteen – pisti yhtyeen esittämään settinsä tyhjälle teatterille. Samalla keikka myös tallennettiin, joten hyvät naiset ja herrat: Forth!

Omakustanne

Todetaan heti alkuun, että reilun vuoden takainen ja bändin itsensä mukaan nimetty Forth on yhä ansiokas rock-levy, jolla bändi löysi mielestäni mainion tasapainon eri ainesten kesken. Jo vuosia pienjulkaisuja ulos pistänyt nelikko on uransa aikana siirtynyt eri puolille raskaamman rockin kentillä. Toisinaan soundi on ollut raskaampi, grungenkin kanssa on tehty tuttavuutta ja mm. Elvis on taipunut versioitavaksi kerrassaan onnistuneesti.

Forth-pitkäsoitto on yhtyeen kolmas, esikoisen ilmestyessä jo vuonna 2014. Käytin sanaa ’jo’, sillä vuonna 2010 perustettu yhtye on tavallaan laskettavissa jo ikämiesluokkaan. Viisi vuotta myöhemmin julkaistu Captivity sai aikoinaan saman tähtipotin kuin viimevuotinen Forth, mutta käsi sydämellä: uusin albumi ohittaa kyllä selvästi edeltäjänsä.

Eikä toimivaa kaavaa ole livetilanteessa lähdetty suotta sorkkimaan, vaan albumi kiskaistaan yhdellä otolla alusta loppuun saakka. Editointisormet on siis pidetty kurissa ja mitään päälleliimattuja jekkuja on turha rokkipoliisien etsiä, sillä homman nimi on suoruus ja tinkimättömyys. Ja koska kyseessä on nimenomaan Forth-levyn julkaisujuhla, pidetään biisijärjestyskin tismalleen samanlaisena kuin studioalbumilla, kuinkas muutenkaan. Eli yhdeksän kiekon raitaa alusta loppuun ja siinä se. Ei encoreja, ei bonuksia.

1993 / Open Heart on edelleen vastustamattoman vahva avausiskuiksi sijoitettu biisipari, joissa riittää tarttumapintaa, melodista koukkua ja puristavaa tunnetta. Bändi on noussut lauteille selvästi täydessä latauksessa, sillä jo keikan alkusekunneista lähtien sähkön voi aistia ja Brian Forthin vokalisoinnissa on tuhti määrä sydänverta mukana. Päätösraita Play With Me törkkii edelleen allekirjoittaneen korvaan, sillä svengaavampi meno ja ska-hulluttelu ei oikein vain taitu valkoisilta miehiltä. En tosin ole koskaan myöskään pitänyt Blondienkaan The Tide is High -hitistä sen kummemmin, joten ehkäpä ongelma on tällä erää vastaanottavassa päässä.

Orkesterin varhaisempia grunge-juuria edustava On and On erottuu myös edukseen joukossa, ollen livetilanteesta selvimmin hyötyneitä numeroita. Studioversiolla hiki ei vain puristu samaan tapaan pintaan kuin nyt, kun möykkäkohta tipahtaa kunnolla niskaan ja hivenen paukkuvat rummut ja paikoilleen solahtava basso teleporttaavat kuulijan vajaaksi neljäksi minuutiksi 90-luvulle.

Toinen voittaja on Point of No Return, joka niin ikään hiukan haki itseään studiossa. Periaatteessa juuri mikään ei ole muuttunut, mutta joskus ne pari prosenttia vain tekevät hyvästä raidasta erinomaisen – ja toisin päin. Forthin tapa kiskaista biisit peräjälkeen ilman minkäänlaisia spiikkejä tai virittelytaukoja tekee kuuntelusessiosta myös poikkeuksellisen välittömän, nyt keskitytään asiaan ja vain asiaan. Lasken tämän silti plussaksi, sillä kaikenlaiset puheet ja kommentit voi jättää lehdistön ja verkon puolelle.



Pandemia ei tunnu oikein talttuvan, joten kelpo rock-keikkaa kaipaaville ja turvallisuudestaan kuitenkin tinkimättömille Forth: One Night at the Theatre -albumia voi huoletta suositella. Ja tuleepa taas osoitettua, että rock se vain jalostuu studiosta lavalle siirryttäessä.

Mika Roth