Blowup Vol. 6 - Lauantai

Kaupunkifestivaalien äärellä kokemus mikrokosmoksesta ei synny niin helpolla. Tämä liittynee pienemmiltä tuntuviin piireihin, passiiviseen läsnäoloon samojen kasvojen kanssa samoissa tiloissa. Silti seuraavana aamuna yöpaikan peilistä takaisin tuijottava kalpea olento näyttäytyy tuntemattomana. Haihdu pois tai elvyynny, sinä apea haavistus – meillä on bändejä vielä vaikka kuinka nähtävänä!

Siis kohti päivämatineaa. Limbo-nimisen baarin ovien takaa avautui valoisa ja tilava istuskelukuppila, ja sen alakerrasta klassinen rokkikellari. Verrattain järkevän tuntuinen, siisti ja toimivalla ilmanvaihdolla varustettu soittotila ei aiheuttanut suunnatonta ahdistusta, vaikka jo ennen iltapäiväkolmea tila oli ahtautunut täyteen festivaalikävijöitä.

Loppuvuodesta debyyttialbuminsa julkaiseva Green King veteli pikkuruisella lavalla varsin verevin ottein 80-lukulaista hevimetalliaan. Ihmispaljouden keskellä oli vaikea muodostaa varsinaista kontaktia yhtyeeseen, joten istuin alas ja kuuntelin. Biiseissä on sopiva tasapaino krumeluurien ja riffien takomisen välillä. Pinnan alta pilkottaa jotain paljon enemmän kuin vain rakkaus retroheviin. Seurantaan!

Noiserocktrio Fun eli voittopuoleisesti hiljaiseloa 2010-luvun. Ennen pandemiaa ehti ilmestyä kuuden biisin verran uutta materiaalia otsikolla Death Star (2019), mutta tähän saakka sai odottaa ennen kuin tiemme kohtasivat keikan merkeissä. Bändi on pitänyt pintansa.

Tuoreimpien biisien osalta kolmikon perinteikkäässä tyylissä näkyy uudenlaisia melodisia pilkahduksia, jotka ilostuttavat kyrmyniskaisen kolistelun tuoksinassa. On kiehtovaa ihmetellä miten niin tiukasti yhteen asiaan ja genreen iskostunut akti osaa repiä vähäisistä ainesosistaan niin monenlaisia biisejä. Huolimattoman näköinen kohellus on tosiasiassa hiton tarkkanäköistä ja tiukkaa soitantaa. Ihaninta keikassa oli kuulla poimintoja Zu-Pa! -klassikolta (2007), mutta joka minuutti oli Limboon raahautumisen arvoinen.

Niin käynnistyi toinen päivä, ja pienoisen välitauon jälkeen askeleet veivät jälleen Ääniwalliinkin saakka. Heti kärkeen kaikki aistihaavat repäistiin auki sen kummemmin valmistelematta tai pehmittelemättä. Ranskalainen Aluk Todolo on raskas trippi.

Vuonna 2007 debytoinut, Ranskan black metal-piireistä jäsenistöä sisältävä trio on ammentanut kraut rockin hypnoottisesta, tasaiseen rytmiikkaan ja sointuvaihteluihin penseästi suhtautuvasta perinteestä isolla kädellä. Värikkyyttä säännöstellään black metalin piirteillä. Laulumikrofonia ei lavalla näy, mutta sitä korvaa katosta roikkuva, hypnoottista vaikutelmaa voimistava lamppu. Jälleen pienimuotoisilla eleillä tehdään valtavia luomuksia. Järkähtämättömyys, dissonanssi, inkluusio. Olemme siellä – jossain.

Jotain perin kiehtovaa ja puoleensa kutsuvaa bändissä on. Erehdyttävän vahvasti Twin Peaksin Bobia muistuttava kitaristi kutoo rytmikaksikon rakentaman pohjan päälle loputtoman tuntuisia verkkoja, jotka toisaalla vahvistavat ja toisaalla tuhoavat alustaa. Intensiivinen mutkittelu on vähän väliä aivan liikaa, mutta suvantoja sekä suorempia osuuksia tulee vastaan hyvinkin tarpeita vastaavasti. Bändin ote yleisöstä ei silti hellitä ennen viimeistä sointua. Harvoin olen ollut yhtä helpottunut ja kiitollinen keikan päättyessä. Ristiriitainen euforia.

Sen johdattelemana ennätimme kokemaan hetken aikaa Sami Kukan keikkaa. Traaginen sisääntulo: juuri saliin astuessamme Kukka lausui debyyttialbuminsa (1988) viimeiset rivit, mutta onneksi häneltä liikeni vielä muutama kappale.

Baaritiskin puoleinen kuhina oli kuin liuta mehiläisiä olisi työskennellyt parin metrin päässä samalla kun itse istuu kannon päällä ja tuijottaa kuinka toisen kannon päällä partasuinen mies näppäilee nylon-kielistä sävyjä mietteliäiden sanojensa tueksi. Hänen äänensä on kirkas, miellyttävä ja lempeällä painokkuudellaan huomion naulitseva. Keskittyneisyys juuri käsillä olevaan hetkeen puolestaan niin syvällistä, että jokainen tavu ja otelaudan narahdus vaikuttaa tärkeältä.

En osannut odottaa keikalta mitään, mutta oman läsnäoloni lyhykäisyydestä huolimatta se on jäänyt koko festareiden osalta mietityttämään kaikkein eniten. Tapahtuman pienin musiikki teki kaikkein isoimman vaikutuksen lyhyimmässä ajassa. Sami Kukan musiikkiin tekee mieli uppoutua.

Juuri tuossa ajankohdassa se ajatus jäi tekeytymään – ehkä oli teemaankin sopivaa, että varsinainen muovautuminen tapahtui hitaasti. Tai ei, kyllä se oli pelkästään välttämätöntä. Omaksuttavaa oli niin paljon, ja kirjaimellisesti laidasta laitaan.

Atlantean Kodex on saksalainen heavy metal-yhtye. Tällä yhdellä lauseella saa jo aikaiseksi varsin perusteellisen mielikuvien määrän, mutta todellisuuden kanssa ne eivät välttämättä korreloi kovinkaan tarkasti. Nyrkkejä nähtiin ilmassa, pitkiä ja tulisia sooloja kuultiin, laulajan keuhkojen nahka läpätti kireänä… ja silti en kokenut altistuneeni väsyneelle, kliseiden latistamalle bulkkibändille.

Osasyy tähän lienee siinä, ettei kyseessä ollut vain yksi tusinasta vaan yksi ja ainoa lajinsa edustaja koko tapahtumassa. Uskoisin silti, että jokin muukin taika teutoneiden suonissa virtaa.

Asiaankuuluvan isokouraisella otteella pitkiä ja mutkikkaita kappaleitaan lähestyvä yksikkö onnistuu ylläpitämään kunnioitettavan vakavuuden tason. Esiintyminen ei ole ulkokultaista, mutta yhteys vahva. Lujatekoisen ja persoonallisten aihepiirien varaan rakentuneen kappalemateriaalin tulee riittää. Kenties tämän raudan salaisuus piilee siinä uskossa – tai sitten ihan vain jo siinä, että omien esikuvien opetuksiin suhtaudutaan syvällisellä kunnioituksella. Kuvainnollisen soihdun lieskat näyttäytyivät kantajiensa katseessa.

Ana Fosca on tanskalainen artisti, jonka musiikkityyliä kuvaillaan hilpeillä termeillä, kuten noise, drone, dark ambient ja death industrial. Hänen otteensa tähän äärimmäisyyteen on omalaatuinen ja kiinnostava. Foscan pelkistetty esiintymistyyli suuntaa ajatukset puolittain seurailemaan itse taiteilijan vaiheita, ja osittain tuijottelemaan päin omaa takaraivoa. Parasta keikassa oli ilman muuta sen puoleensavetävyys, jopa tietynlainen lempeys. Kaikella rakkaudella kaikenlaisia provokaatioita rakastavia äärimuusikoita kohtaan, mutta painajaismaisten videoprojektioiden, väkivaltaisen lavatoiminnan ja epilepsiakohtauksiin johtavien valokaaosten puuttuminen oli virkistävää.

Meluvalli resonoi sisälläpäin. Keholle ja mielelle kokemus oli immersiivinen, meditatiivista syvää rauhaa ja jonkinlaista olotilallista juurtumista edistävä irtaantuminen. Ana Foscan prosessi oli myös kiintoisaa katseltavaa.

Pakollisen potikoiden vääntelyn ja äänien meren sekaan laskeutuvien vokaaliosuuksien ohessa artistin nauhalooppien käsittely vangitsi useammankin kasettifanin huomion. Näin sisäänpäin kääntyneen äänitaiteen saralla harvoin saa kokea vastaavaa yhteenkuuluvuutta.

New Yorkissa vuonna 1989 perustetun Unsanen näkeminen livenä on jokseenkin vastaavanlainen kokemus, kuin seudulla samoihin aikoihin tehtyjen roskaleffojen katsominen. Täysin arvaamaton, raju ja sekopäinen tunnelma vetää puoleensa jollain todella vinoutuneella tavalla. Se on niin levotonta ja sekavaa, että koko touhua on vaikea ottaa todesta – ja silti on hyväksyttävä faktaksi, että siinä on läsnä vilpitöntä ajankuvaa. Se puhuttelee, jää mieleen, laittaa aivot raksuttamaan sekä nostaa sykettä huomattavissa määrin. Niin kuin ne leffat, se on myös aivan helvetin hyvä eikä vanhene millään.

Ainut perustajajäsen, kitaristilaulaja Chris Spencer oli jo ikään kuin lopettanut koko bändin vuoden 2017 Sterilize -albumin myötä. Pandemian aikainen vanhan katalogin läpikäynti ja viaton vanhojen biisien tunnustelu kavereiden kanssa sytytti kuitenkin Spencerin kipinän uudelleen. Voi, mikä onni.

Itselleni Unsane ei ollut ennestään kovinkaan tuttu yhtye. Olen oikeastaan oppinut kuuntelemaan noise rockini sellaisten bändien kautta, joita tuskin olisi ainakaan sellaisinaan olemassa ilman juuri Unsanen vaikutusta. Ympäri, yhteen ja suoraan naamalleen. Olo oli kuin kotiin olisi astunut. Ymmärrykseni mukaan bändi on myöhemmissä vaiheissaan kunnostautunut vahvemmin genrelle ominaiseen jumittamiseen ja itsepäisiin jankutusriffeihin, mutta se osasto ei liiemmin jäänyt tältä keikalta mieleen – ja hyvä niin.

Siinä missä Fun suhtautuu aiheeseen 90-luvun vaihtoehtorockin estetiikkaan painottuen, pienistä yksityiskohdista leikkisiä kuljetuksia rakennellen, Unsane tarttuu siihen kuin rautapihdit ihmiskieleen. Mölyisää hardcorea, etukenossa eteenpäin kiitävää punkrockia ja holtitonta rytmien takomista. Lennokasta, villiä, intensiivistä – ja groteskilla tavalla hauskaa raivoamista. Bändin yleisössään aikaansaamaa ”tämä on jo niin raakaa, että alkaa itseasiassa tuntua hyvältä”-tyyppistä katarsista ei kerta kaikkiaan pystynyt vastustamaan. Kun vedon kevein ja maailmoja syleilevin osuus on loppunauhana soinut Cannibal Holocaustin tunnari, tietää uponneensa liian syvälle. Toisaalta, kuka tällaisiin karkeloihin tulee käsipohjaa kroolaamaan muutenkaan?

Viikonlopun kolmas perunut akti oli italialainen Messa. Bändi joutui hiljattain kiertueelta palatessaan vakavaan liikenneonnettomuuteen. Toipukaahan pian ja tulkaa sitten. Täällä odotellaan ja toivotaan parasta. Korvaajaksi ilmoittautui brittiläinen Telepathy. Bändin instrumentaalinen metalli on kovasti sludgeen päin kallellaan, mutta jotain perin hienostunutta siinä myös kytee. Lauluosuuksien skippaaminen kuulostaa tyylilaji huomioiden äkkiseltään tympäännyttävältä ajatukselta. Ratkaisu tuo orkesterin soundiin vapauttavaa ilmaa, ja jättää syvällistä tulkinnanvaraa materiaaliin. Riffit eivät ole toissijaisia millekään, ja niiden veistelyn Telepathy taitaa.

Yksikkömme valahti kuitenkin kokemaan Blowupin viimeiset mekkalat toiselle keikalle. Viimeisiä vetelevät keskittymiskyky, vastaanottojärjestelmä ja turnauskestävyys unohtuivat hetkeksi aikaa – siinä määrin erikoinen ja omalta mukavuusalueelta irrallinen askel oli mennä ja kokea suomiräppiä. Petoksen ja Jontin muodostama Kallio Underground on ankaraa paatosta. Synkkien, laiskasti sykkivien taustojen päälle kaatuva verbaalinen ryöpytys haastaa, naurattaa, vaivaannuttaa ja raastaa.

Tämän aikaisen yhteiskunnan normien, järjestyksen, lainalaisuuksien ja ilmiöiden repiminen pieneksi silpuksi saattaisi tympäännyttää, jollei se olisi uskottavaa. Syvältä kouraiseva ja mahdollisimman pitkälle viety pauhaus riisuu ensiksi aseista, vie sitten mennessään ja lopulta alkaa esittää ahdistavia kysymyksiä. Se ei ole täysin moraalitonta, eikä aivan hourepäistä, mutta eittämättä brutaalin vilpitöntä sanataidetta.

Loppusanat

Ei sovi kaikille. Siinäkö alakulttuuri kiteytettynä? Tahtoisin ajatella toisin, ja niin todeten itseasiassa astun lähemmäs parempaa kiteytystä. Blowup ei ole vuosiensa aikana pyrkinyt varsinaisesti vastaamaan tarjonnallaan yleisön vaatimuksiin. Tarkoitus ei ole ollut järjestää mahdollisimman kivoja tai suosittuja bileitä. Pikemmin tapahtuman äärellä on tahdottu kastaa varpaat johonkin uuteen ja jännittävään – ja jos virta onkin ollut vievää sorttia, sen on annettu viedä.

Se on ollut eksklusiivinen. Mistä kaikki tämä musiikki on oikein ilmaantunut, ja miten näin moni ihminen on siitä löytänyt itselleen jotain? Olisin pärjännyt vähemmällä, mutta tahdoin enemmän. Oudompaa, ahdistavampaa, rajumpaa. Ylimielinen hymy, kuolaa suupielessä. Haista persettä sinä ja kertosäkeesi – täältä tulee nyt puoli tuntia pelkkää satunnaisesti poukkoilevaa sähkösignaalia ja kenttä-äänityksiä... sikäli kun ne kaiken manipuloinnin ja hysteerisen potikoiden pyörittelyn jäljiltä ovat enää tunnistettavissa miksikään.

Niin, onko se tunnistaminen välttämätöntä? Onko kuitenkin olennaisempaa, että voi tuntea kuuluneensa johonkin niin sydämen kuin järkensäkin osalta? Kaikelle on paikkansa, mutta Suomen osalta kaikkein monipuolisin, ammattimaisin, laadukkain ja hekumallisin metelimusiikkitapahtuma päättyi tähän. Hautaa ei tarvita, sillä Blowupin tunnelma ja asenne ovat jättäneet pysyvän jälkensä. Voi vain toivoa, että ne näkyvät tarjonnassa sekä mahdollisuuksissa vielä vuosienkin päästä.

Ei sillä, etteikö olisi syytä kaivata tätä kaikkea takaisin elämäänsä jo nyt.

Linkki perjantain menoihin
Teksti: Aleksi Leskinen
Kuvat: Teemu Nordlund (linkki vie varsinaiseen kuvagalleriaan)