Blowup Vol. 6 - Perjantai

Avajaisseremonia jäi allekirjoittaneilta arkisista syistä johtuen kokematta, joten syöksymme suorilta Vallilan syövereihin.

Perjantai-illan sai käynnistää 40 Watt Sun sumuisten runoilijain saarelta. Doom-yhtye Warningista kaiketi laajimmin muistettavan Patrick Walkerin nykyisin itsekseen luotsaaman yksikön ilmava ja kiireetön sointi tapailee kiinnostavalla tavalla ääniä erinäisten tyylien laidoilta. Fyysisestä raskaudesta riisutun doomin, runollisen progen ja tunnelmallisemman rockin liitoskohtia nuoleskeleva ilmaisu personoituu vahvasti Walkerin kuulaaseen laulutyöskentelyyn.

Paljon tätä lokakuisempaa käynnistystä ei olisi voinut kuvitella, mutta brittiläisen kärsimysmusiikin saralla bändi on sikäli epätyypillinen, että silkkaan epätoivoon kappaleet eivät tyydy sukeltamaan.

Oikeastaan 40 Watt Sunin voima osin piilee juuri siinä, että pateettisimmillaankin musiikki malttaa suhtautua kuulijaan hellästi. Tässä mielessä tiettyä hengenheimolaisuutta on havaittavissa myös Low’n suuntaan, joskin yksinvaltijuudestaan huolimatta Walkerin ympärillä häärii aivan perinteisen konfiguraation mukainen bändi. Nelikon yhteensoiton saumattomuus ja vahva läsnäolo olivatkin tasapainoisen ja nautinnollisen keikan olennaisimmat rakennusaineet. Etenkin basisti Alasdair C. Mitchell on kiehtova hahmo: eläväisesti kappaleiden hienovaraisiin kulmiin ja pehmeisiin nousuihin reagoivan herran habituksessa on jotain valtavasti omasta kotoisesta Timo Kahilaisestamme muistuttavaa.

Voiko luuttu olla 2020-luvulla seksikäs soitin? Tietenkin voi, vakuuttaa Jozef Van Wissem. Hollantilaisesta syntyperästään huolimatta Amerikassa elämäänsä ja uraansa viettänyt keskiaikaisen kielisoittimen virtuoosi sekä toisinajattelija kumartaa menneelle, mutta suuntaa omaperäisin ottein alati eteenpäin. Tämä näkyy sekä kuuluu livetilanteessa. Soittoonsa syventyvä, vakava ja synkeä hahmo lähestyy aisteja kuin ne itseensä kiinni naulitseva magneetti. Minimalismi on taianomaista, kun sen takana piilevä monimutkaisuus on hyväksytty ja sisäistetty.

Alati toistuva sävyjen ja sointujen kehä, häkellyttävällä sujuvuudella soljuva soitanta ja aika ajoin ilmoille nouseva, tylyn toteavainen, mutta silti niin mieltä ylentävä laulu herkistyttävät. Soinnut kaikuvat vuosisatojen takaisin mystisin ääntein, mutta etäiseltä vaikuttava kieli sopeutuu tässä hetkessä täysin ymmärrettäväksi. Arvoisa herra Van Wissem, voisitkohan ensi kerralla esiintyä Pekko Käpin kera? Lämmittelijäksi toivoisin koko sydämestäni Kadonnut Mannerin. Et tulisi katumaan.

Sum Of R:n keikka on mielessäni pelkkää utua, mutta silti muistan siitä kaiken. Värit, värinät, hiljaiset käänteet, meluisat ryöpsähdykset – rakenteet, jotka venyvät kuten lavalla vaikuttava kolmikko niitä ohjailee. Sveitsiläisen Reto Mäderin instrumentaaliprojektin kääntyminen rumpali Jukka Rämäsellä ja vokalisti Marko Neumanilla täydennetyksi trioksi on ollut ilostuttava tuttavuus.

Psykedeelisen doomin ja drone rockin liepeille paikantuva kolminaisuus liikkuu täysin omalla polullaan. Se on yhtäläisesti osa jotain jatkumoa niin kuin se on myös jatkumoista irrallaan. Riffin palvonta, pidättäminen, vapautus – kaikki hienoja asioita, mutta juuri tässä todellisuudessa toissijaisia.

Tärkeintä on se, miten musiikki virtaa eteenpäin. Sum Of R liikuttelee äänien atomeita ja molekyylejä helppoudella, jollaiseen voi todella yltää vain asettamalla juuri oikeat palaset juuri oikeaan paikkaan suhteessa toisiinsa. Hetkittäin se on pelottavaa ja intensiivistä, mutta toisaalla melankolista ja pakahduttavan kaunista. Henna Emilia Hietamäen vierailu antoi kokemukselle vielä oman lisäarvonsa. Kuvaajan sanoin: en aavistanut, että Neumanin oheen voisi kaivata vielä toista ääntä! Sinäpä sen sanoit, kuomaseni.

Maailma on yhä jännittävä ja outo paikka, eikä mikään kasvata uskoa siihen kuin ihmisten välinen myötätunto ja uudet, myönteiset kokemukset. Tässä oli läsnä kosolti kumpaakin.

Saavuimme illan vaiheeseen, jossa oli tehtävä valintoja. Tärkeimmät niistä koskivat tempoja – siirryttäisiinkö lähemmäs kahtasataa vai reilusti alle sadan? Siihen mennessä koetuista esiintyjistä inspiroituneina päätimme vaipua hitaimman mahdollisen tahdin vietäväksi. Siis funeral doomin äärelle.

Skepticism vietti viime vuonna kolmekymppisiä. Useimmista kotimaisista ikätovereistaan poiketen yhtye on pysytellyt verrattain aktiivisena läpi koko olemassaolonsa, eikä ymmärtääkseni miehistönvaihdoksiakaan ole nähty miltei yhtä pitkään aikaan. Vauhti vain on ollut funeral doom-aktille ominaisesti hieman verkkainen.

On ehkä ymmärrettävää, jos kynnys laittaa soimaan näin hidasta ja keskittymistä vaativaa musiikkia on korkea tai kunnolliset mahdollisuudet siihen harvassa, mutta sanonpa tämän nyt tässä niin rautalankaisesti kuin se kieroista sormistani väännettävissä on: Skepticism on livenä erinomainen bändi.

Kokoonpano on niin yhteen hitsaantunut kuin se vain olla voi, tyylikäs ja elegantti esiintymistyyli vetää voimakkaasti puoleensa, ja mikä tärkeintä: musiikillinen ulosanti yltää hämmästyttävän monenkirjavaan, dynamiikallaan yllättäväänkin lopputulokseen. Tällaista voi saada aikaan vain, kun tinkimättömyys ja omistautuneisuus saa voimanlähteekseen sydämen, joka saattaa lyödä harvakseltaan, mutta eittämättä elämänvoimaa uhkuen.

Loppuillan ajaksi oli kuitenkin nostettava tempoa. Suloisen jyrsijän mukaan (opin tämän tv-sarjasta Bronxin eläintarha, toim.huom.) nimetty Cloud Rat perui koko Euroopan kiertueensa perhesyihin vedoten, ja sekös harmitti. Korvaajaksi saapunut ruotsalais-hollantilainen Dödsrit oli itselleni ennestään tuntematon akti. Äänitteeltä kuunneltuna bändin crustia, black metalia ja kokeellisempaa maisemointia yhdistelevä tyyli ei herätä valtavasti tunteita, mutta lyhykäisen otannan perusteella livenä viesti tulee niin sanotusti perille.

Räkäisten iskulauseiden rujossa vyöryssä pyörivät tuhansien pitkiksi kasvatettujen hiusten myllyt, joiden vauhkoon tahtiin kelpaa kyllä fasistien tuhoisista ajatuksista turvonneita kalloja mätkiä – ainakin ajatuksen tasolla. Käytännön toteutukseen älkäämme ottako tässä kantaa, sillä katarttinen fyysis/psyykkinen elämys oli itsessään riittoisa.

Viime hetkellä esiintymisensä perunutta Conania puolestaan saapui korvaamaan kotkalainen Demonic Death Judge. Kohtaaminen oli kiintoisa, sillä bändi oli jotenkin onnistunut kaikkoamaan tutka-alueeni ulkopuolelle jo 10 vuotta sitten Skygods-albumin jälkeen.

Tähän väliin on tosin pakko todeta (koska vastaavaa väliä tuskin toista tulee), että samaa herrasväkeä sisältävä Perselintu! on kylläkin kuluneena ajanjaksona toisinaan eksynyt soimaan…

Onkin hauska todeta, että DDJ oli selvästi jo tuolloin päässyt kiinni omaan tyyliinsä. Tätä seikkaa ehkä jopa vähän alleviivasi juuri Skygodsin aikaisten kappaleiden läsnäolo setissä. Bändin taika piilee siinä, ettei se yritä keksiä pyörää uudelleen tai räjäytellä mieliä taiteellisella briljanssillaan. Se ei rakentele valtavia draaman kaaria eikä esittele poikkeuksellisen eheitä kokonaisuuksia.

Sen pointti on siinä, ettei kannata yrittää olla väkisin mitään erikoista, jos on luonnostaan pystypäinen ja varmaotteinen rockbändi. Sillä saralla Demonic Death Judge nimittäin on persoonallinen. Hieman vetelästi eteenpäin nilkuttavat rytmit ja Jaakko Heinosen jämptisti raakkumat vokaalit muodostavat selkärangan, jota kappaleiden melodiset käänteet sekä sovituksellinen ryhdikkyys tukevat sopivassa suhteessa. Vastaavilla vainioilla liikuskelevia yhtyeitä ei tässä illassa toista ollutkaan, joten sitä suuremmallakin syyllä kotkalaiset olivat paikkansa ansainneet.

Illan vei päätökseensä HIDE. Chicagolainen elektroduo on musiikkiin enimmäkseen tarpeettoman analyyttisesti suhtautuvan ihmisen painajainen. Aktin olemuksen, esiintymisen ja itse musiikin tulkinta nousee nimittäin helposti miltei samalle tasolle sen kokemuksen kanssa, jonka kaksikko tosiasiassa tarjoaa. Sanottavaa riittäisi kummastakin.

Pintapuolisesti HIDE on aika tyypillinen lajinsa edustaja. Nykyään pääosin kenttä-äänityksistä kerääntyneet samplet värittävät armottomalla voimakkuudella päälle iskeviä, muutamasta äänestä rakenneltuja, mutta paikoitellen hyvinkin mutkikkaita rytmejä. Lisäsävyjä harmauteen tuotetaan syntetisaattorien keinoin. Kärjessä Heather Gabel sylkee, sätkii, rähjää ja manaa ilmoille ajatuksia aiheista, jotka eivät hymyilytä. Lavalla on yksi valo, ja se on strobo.

Bändin teemat, rujo estetiikka ja armoton rehellisyys muodostavat kokonaisteoksen, jota on helppo arvostaa sen pyrkimysten perusteella. Fyysinen haasteellisuus kuvastaa sitä tunteiden ja kokemusten kirjoa, josta itse musiikki kumpuaa. Lopussa ei kiitos seiso, mutta jokin uusi yhteys on syntynyt. Siinä lienee HIDEn olennaisin hienous – ajattelemaan haastamisen sijaan se oksentaa niskaan koko vatsalaukkunsa. Sellaista ei helpolla unohda.

Linkki lauantain menoihin
Teksti: Aleksi Leskinen
Kuvat: Teemu Nordlund (linkki vie varsinaiseen kuvagalleriaan)