Sinkut II - Lokakuu 2022
.poolboys: Leftovers
.poolboys on vasta muutaman kuukauden ikäinen orkesteri, mutta niin vain debyyttisinkku on tosiasia. Tampereen vaarattomimmaksi bändiksi itseään tituleeraava duo soittaa ns. vääriä soittimia, eli rumpujen takana ei ole rumpalia, eikä kitaran varresta löydy kitaristia. Ainakaan päätoimisia sellaisia siis, mutta epämukavuussektorille ajautuminen onkin homman juju ja mainio alkupiste. Debyyttisinkku on samalla ensimaistiainen kuluvan vuoden puolelle luvatulta EP-levyltä.
Esikoisen tekninen taso pääse juuri päätä huimaamaan, vaikka asennepisteet ovatkin jo kohdillaan. Diskanttisen kitarasahauksen, nopean ja kireähkön rummuttamisen, sekä hävyttömästi kaiutetun laulun kipakkaa suhinaa ei voikaan kutsua mitenkään kauniiksi. Silti, tai ehkä juuri siksi, pohjalla lojuva melodiankaltainen, sekä parit alkuvoimaiset kitaraliikkeet lisäävät garagen runttaan vetovoimaa. Ei tästä tyylipisteitä voi juuri antaa viehättävyyden perusteella, mutta liike on energiaa ja vauhti valttia.
Mika Roth
Antinranta: New Narratives
Aiemmassa elämässään
Antinranta oli goottiprinsessa ja
Tuvalu-yhtyeen vokalisti, mutta itsensä uudelleen määritellyt teknologiakuiskaaja on jättänyt menneet menneiksi.
Auri Antinranta on androgyyni ja eksentrinen artisti, joka luottaa tällä erää yllättävänkin niukkaan ääniarsenaaliin tuntojensa tulkkina. Toki äänessä on muutakin kuin vokaalit ja piano, mutta nuo kaksi elementtiä ovat ainakin tämän debyyttisinkun kantavat voimat ja tukipalkit.
Vielä yllättävämpää on se, että New Narratives on rauhallinen ja kaunis laulu. Tekisi mieli sanoa jopa balladi, mutta jotenkin tuo kulunut määritelmä tuntuu halventavan näin hienoa ja vivahteikasta teosta. Pandemia kaatoi korttitalomme ja vei turvamme, Euroopassa soditaan jälleen ja tulevaisuus on kaikkea muuta kuin varma – valoisuudesta nyt puhumattakaan. New Narratives näkee kaiken tämän, mutta ei koe lohdutonta surua tai murhetta. Maailma kuoli, uusi syntyi, ja nyt meidän tulee vain jatkaa siinä elämiämme, kuten kukin parhaaksi näkee ja kokee. Surumielisen kaunis kappale lohduttaa ja sellon kaltainen ääni on kuin punainen lanka, joka kulkee hiljaisten vokaalien ja pianon rinnalla. Hiljaiseksi pisti, kuten pitikin.
Mika Roth
Crest: Aloha
Crest on turkulainen modernia metallia soittava yhtye, joka kutsuu musiikkiaan hawaiicoreksi. Kyllähän tuota saatteesta lukiessa meni kookosmehut aluksi väärään kurkkuun, mutta toisaalta: omastakin vaatekaapista löytyy muutama havaijipaita, joten kokeillaan rohkeasti. Ja kerrottakoon tässä yhteydessä, että bändin yli kaksi vuotta työn alla ollut
Riptide-EP julkaistaan marraskuun 18. päivä. Eli jatkoa on luvassa nopealla aikataululla.
Mutta takaisin tähän päivään ja Alohan pariin. Hawaiicore jakaa kovasti rajapintaa hardcoren kanssa, tosin suoraviivainen metalli ja koukeroisemmat melodiset osaset pitävät kuulijan alati valppaana. Mikäli kaikista kuultavista vokaaleista tosiaan vastaa
Mano Mannila, on heppu melkoisen monipuolinen tulkitsija. Ohjelmassa on suoraa huutoa, matalampaa murinaa, melodista ilmaisua ja kornmaista kuiskauslaulua, josta ei ole pitkä matka räppäilyyn. Leit ovatkin hetkittäin kuin piikkilankaa ja toisinaan taas pehmeintä silkkiä, joten helppohan tästä on innostua. Jännää nähdä kuinka isompi satsi hawaiicorea aikanaan toimii.
Mika Roth
DJ P-Kool: Lasivitriini (feat. Vapaus)
Rolling Records
DJ P-Kool on Pirkanmaalta kotoisin oleva hiphop-tuottaja, joka on tehnyt musiikkia 2000-luvun alusta lähtien. Tulevan tuottajalevyn uudella sinkulla samoista maisemista kotoisin oleva
Vapaus pääsee irti, ja vaatimattomasti Mansen parhaaksi räppäriksi tituleerattu herra onkin kiistatta komeissa liekeissä. 90-luvun soundi iskee naamalle kuin metallireunainen lippa, mutta menneestä on osattu napsia paremmat versot vitriiniin talteen.
Itse asiassa Lasivitriini on Vapauden viime vuonna julkaisema biisi, mutta DJ P-Kool antaa meille sellaisen remixin, että oksat poikki ja puoli Siperiaa perään. Soundi pelaa siis retroisuudella ja ’kultaisen menneen’ palikoilla, mutta lopputulos on kaikkea muuta kuin pastissilta löyhkäävä kasa. Lasivitriini paukkaa, pomppii ja pumppaa, osasten pyöriessä nopeasti kehissään ja vokaalien kirjaimellisesti porautuessa korvista sisään. Päivitetty näkemys soundaa onnistuneesti vanhalle ja uudelle, mikä on aina kunnioitettava saavutus.
Mika Roth
Endless Exam: Mother of Mercy
Endless Exam on eeppistä ja suurilinjaista melodista metallia esittävä orkesteri, jonka kokeneelta jäsenistöltä eivät hartiat lopu aivan heti kesken tiukemmassakaan kisassa. Kokemusta löytyykin monenlaisilta esiintymislavoilta, eikä kolmannen sinkkunsa julkaisevan yhtyeen tyyliä ole aivan helppoa rajata. Harvoin kun vaikutteiksi nimetään samaan aikaan niin
Kiss kuin black metal, ja vielä ilman huumorin kulmaa.
Reilusti päälle viiden minuutin mittainen sinkku esittelee monipuolista vokalisointia, tosin rankimmissakin kohdin melodisuus on toimintaa ohjaava punainen lanka. Taustalla asianmukainen kuorokin kajauttelee nuottejaan, pysyen silti visusti taustalla. Melodiakulku saa pohtimaan eräitäkin vuonojen maiden orkestereita, mutta tuima pohjoisuus sopii ongelmitta suomalaiseenkin maisemaan. Mother of Mercy on lakipisteessään suuri, suorastaan valtaisa, mutta yhtye ei sorru mielestäni pompöösiin paisutteluun. Kaikella on paikkansa ja roolinsa, joten tulevaksi luvattua albumia onkin kiinnostavaa odotella, valittavia teitä on ainakin riittämiin.
Mika Roth
Guitar Slingers: Freedom Day
Guitar Slingers puhalteli raikkaita tuulia suomalaiseen rock-kenttään jo muinoin 90-luvulla. Tuolloin
Jore Marjarannan ja
Ben Granfeltin kipparoima yhtye siirsi Amerikanrockin härmään ja iski stetsonit päähän, mitä jotkut rakastivat ja toiset eivät niinkään. Bändi jäi kuitenkin vuosien saatossa horrokseen ja tuota horrosta kesti lopulta päälle puolitoista vuosikymmentä. Vaan nyt nokoset ovat ohi ja tuore sinkku on juuri sitä mitä AOR-tohtori määrää.
Freedom Day tarttuu nopeasti korvasta ja osoittaa tehotoistossakin ihailtavaa kestävyyttä, eli uusi AOR-hitti on tosiasia. Rakenteen ja ratkaisujen puolella kuluneita vuosikymmeniä ei edes huomaa, sillä vaikka
That Little Something -pitkäsoitto julkaistiin aikoinaan viime vuosituhannen puolella, jatkaa Freedom Day täysin omassa ajassaan ja tilassaan kuin mitään sen kummempaa paussia ei olisi koskaan ollutkaan. Tekstin voi tulkita monellakin tapaa. Allekirjoittaneen korvissa Freedom Dayn viittaa pandemian hitaaseen päätökseen, tosin musiikin(kaan) saralla vääriä tulkintoja ei ole olemassakaan. Tuore bilerockin helmi
Mika Roth
Hannibal & Hot Heros: Rasvattuna rattaisiin
Svart Records
Hannibal & Hot Heros on kuin taivaassa suunniteltu ja manalassa todeksi saatettu liitto. Suomalaisen free jazzin taiturit luovat yhdessä kotimaisen hiphop-legendan kanssa über-letkeää materiaalia, jonka pandemiaa edeltänyt debyyttialbumi oli täyttä asiaa. Marraskuun koleisiin päiviin on luvassa seuraava annos laavankuumaa jazzin, funkin ja räpin hybridiä, jota nyt esilämmitetään jo tällä julkaisulla. Rasvattuna rattaisiin -sinkulla ryhmä on vahvistunut vielä kitaristi
Matti Salolla, joten mittarien neulat naksahtavat takuuvarmasti kaakkoon.
Tekstin kertoja on hypännyt pois oravanpyörän ohituskaistalta ja näkee nyt kaiken hivenen toisenlaisesta kulmasta. Raha ei näet kiitä rattaidensa yhtä vähäpätöistä hammasta, vaan odottaa sen vain toistavan ja toistavan ja toistavan työtään. Mutta tuohan ei enää kertojalle käy, sillä tämäkin hyvinvointivaltio syntyi lakkoilemalla – eli työstä kieltäytymisellä. Sitä sopii pohtia, kun superpehmeä bändisoundi velloo ympärillä ja raukea biisi keikkuu kuin isoilla jousilla varustettu limusiini. Ydin kohdillaan ja nyanssit ovat todellinen suola.
Mika Roth
Leaflet: Gonna Do It
Turkulainen hard rock -kone
Leaflet pääsee viettämään ensi vuonna kymppivuotisiaan. Juhlan kunniaksi alkuvuodesta on luvassa pitkäsoittoa, eli
Outta Door -esikoisalbumi saa viimein jatkoa. Amerikkalaisen rockin murikoista on pyöritelty esiin raskaampia puolia, melodisuutta unohtamatta, ja tulevan levyn ensimmäinen sinkku saa naulattua kaiken oleellisen hiukan päälle neljään minuuttiin.
Gonna Do It ampaiseekin telineistä matkaan huimalla vauhdilla, eikä voimassakaan ole valittamista astetta rouheamman rockin rymistessä. Korkeaenergisyys ei kuitenkaan tarkoita sitä, että melodisuus jäisi nopeassa kiiruhtamisessa jalkoihin. Leaflet onkin onnistunut yhdistämään puristelun ja tarttuvuuden toisiinsa siten, että kitarasoolokin solahtaa raiteilleen tuosta vain. Jälkimmäiselle puoliskolle olisin tosin kaivannut jotain selkeämpää variointia tai väliosaa, etenkin kun mittaa kappaleelle kertyy lopulta päälle neljä minuuttia.
Mika Roth
Maku-Asia: Nopeesti pyörähtään
Maku-Asia osoittaa esimerkillään, että mikään genre musiikissa ei ole koskaan määritelty loppuun asti. Oululaisten persoonallista ilmaisua näet kuvataan ’cinemaattiseksi skeittipunkiksi’, vaikka omasta mielestäni tämä härskisti synasoundeihin nojaava kiiruhtaminen on lähempänä ADHD-progepoprockia. Hitonmoinen kiire on, mihinkään ei juututa pidemmäksi ajaksi ja ruoho on kroonisesti vihreämpää seuraavan säkeistön tuolla puolen. Ideat sinkoilevat, nuotit myös.
Ovatko nämä sitten huonoiksi miellettäviä tai välteltäviä ominaisuuksia? Ei välttämättä, etenkin kun melodiakynän muste on värikästä ja sovituksen puolella ei arastella suorittaa varhaiselle
YUP:lle ominaisia suunnanvaihdoksia. Toisille tämä überkiikkerä vuoristorataseikkailu rockin ihmeellisessä maailmassa on silkkaa kryptoniittia, mutta minäpä en olekaan Supermies. Makuasioista voi ja tuleekin kinata, koska mielipiteiden kautta syntyy keskustelua, joka puolestaan johtaa meitä ihmisiä eteenpäin. Minusta tämä on ihan mahdottoman hauskaa ja viihdyttävää… jotain. Saisinko uuden annoksen, kiitos.
Mika Roth
Markku Kustaa: Kaupungin viimeinen cowboy
Taidan jo arvata minkä puolen
Markku Kustaa valitsi lapsena ’inkkarit & länkkärit’ -leikeissä, sillä hän julistaa olevansa Kaupungin viimeinen cowboy. Eikä hän ole mikä tahansa tusinatuotannon
Wild Wild West soheltaja, vaan todellinen keskiyön, aamuyön ja miksei vaikka loppuillankin cowboy. Paketti lassotaan kasaan rouhealla räprockilla ja kuulijoita ajetaan kuin karjaa kohti seuraavia keikkoja, tai ainakin striimauslähteitä.
Pitkänlinjan musiikintekijän uuden alter egon debyyttisinkku onkin melkoinen revolverinpamaus, eikä komeaksi kromatun pinnan alta paljastu ruostetta vaan aitoa asiaa. Periaatteessa tämä on perusselvä action-rockin valiosiivu, jossa nopeampi vaihde rysäytetään silmään, eikä kaasujalan anneta juurikaan levätä. Soundit, räpit ja rokkaus eivät kuitenkaan mene rouheassa kohkauksessaan överiksi, sillä Markku Kustaa osaa pitää kuulijansa – ja itsensä – sopivasti kuilun partaalla killumassa. Raja on hienoinen, mutta se on silti siellä. Räyhätä osataan, mutta myös rakastaa ja ratsastaa, joten ei muuta kuin: ”
Hi Ho Silver!”
Mika Roth
Minna Ora: Tuuli
Puuma Records
Laulaja/lauluntekijä
Minna Ora julkaisee neljännen soolosinkkunsa, josta ilmestyy samaan aikaan myös englanninkielinen versio. Popin ja folkin kanssa aiemmilla sinkuillaan operoinut Ora tuo tällä erää mukaan hivenen rockballadien mahtipontisuutta, vaikka kappaleen sovitus pitääkin majesteettisimmat rakentelut kurissa. Tarina ei kerro, onko aiemmin suunnitelmissa ollut pitkäsoitto yhä mukana kuvassa, mutta materiaalia alkaa olla jo mukavasti kasassa.
Tuuli on muutosten tuoja, tottuneiden asioiden ravistelija ja tuhoavimmillaan pysäyttämätön luonnonvoima. Kertoja on, siis allekirjoittaneen tulkinnan mukaan, väistämättömien muutosten edessä, vaan onko muutos sittenkään pahasta vai ainoastaan välttämätön lenkki ajan ketjussa? Viimeiselle minuutille puristetaan kunnon sähkökitarasoolo ja taustan hienovaraiset efektit/koskettimet ovat osia suuremmasta kuvasta, jonka lopussa todetaan muutoksen olevan välttämätöntä. Rauhallinen tyytyväisyys huokuu koko kappaleesta, joka sulkeutuu lopulta juuri kuten pitääkin. Hieno rockballadinkaltainen biisi, jossa ei ole tippaakaan liikaa sokeria.
Mika Roth
Mirjam Paaso: Missä helvetissä on taivas
Mirjam Paaso on aiemmin tehnyt tekstejä monille hyvinkin kuuluisille kotimaisille artisteille ja yhtyeille. Uusi kappale kumpusi ympäröivän maailman vallanneesta järjettömyydestä, kun kaikki tuntuu menevän enemmän tai vähemmän päin helvettiä. Tuska ja turhautuminen ovatkin synnyttäneet biisin, joka ei paljon olemassaoloaan selittele, mutta joka ei toisaalta saarnaa norsunluutornista sormeaan heristellen. Kysymme kysymyksiä, vaan mistä löydämme vastaukset?
Paaso on valinnut kappaleelle kiehtovan muodon, jota ei niin vain pilkotakaan osiin. Periaatteessa sävellys ja sovitus ovat lähellä popiskelmää, mutta samaan aikaan oudomman poprockin ja jopa kantaa ottavan folkin pitoisuuksia voi havaita tumman pinnan alta. Tämä on yhden ihmisen parkaisu maailman hulluutta vastaan, kysymysten vaivaaman sielun, joka löytää lopulta vastaukset kysymyksiinsä hyvinkin läheltä. Ihan siitä viereltään ja sydämestään, kunhan osaa hiljentää maailman melun ympäriltään. Tältäköhän kuulostaisi naispuolinen
Nick Cave, joka olisi keksinyt suomalaisen tanssimusiikin ja iskelmän mahdollisuudet?
Mika Roth
Mutka: Ympyröitä
Lil’ Beast Records
Helsinkiläinen
Mutka sai alkunsa vuoden 2005 tienoilla ja ensimmäisestä julkaisustakin on kulunut jo kuusi vuotta aikaa. Saatetekstissä kuusihenkisen bändin musiikkia kutsutaan folk-rockiksi, mutta itse olisin taipuvainen puhumaan juurevasta folk-popista. Orgaanisuus ja ilmavuus ovatkin ne kaksi tukijalkaa, joille ainakin sinkkubiisi mitä selvimmin rakentuu. Ympyrät piirtyvät maailmamme pintaan jaloista, jotka tekevät nyt jotain muuta jossain aivan muualla.
Ympyröitä on kiistatta melankolinen laulu, mutta melankoliaakin on monenlaista. Mutka soittaa hiljaa, jopa hellästi ja varoen, vaikka mukana on myös rytmiryhmä. Hipihiljaa puhuvat puhaltimet ja supattavat koskettimet sekoittuvat erottamattomaksi massaksi, jonka voima on vaimeudessaan perustuksia järisyttävä. Varpaisillaan kulkeva biisi pistää kuuntelemaan sanoja, jokaista pientä nuottia ja vähäisintäkin paukahdusta. Soundia kuvataan aiheesta karheaksi sekä orgaaniseksi, sillä nyt ollaan folkin kahlitsemattomassa ytimessä.
Mika Roth
NoCredit: Religion is Psychosis
NoCredit on Kouvolasta kotoisin oleva punkrock-orkesteri, joka valmistautuu hiljalleen kolmannen pitkäsoittonsa julkaisuun. Tätä kirjoitettaessa ei ole vielä tarkempaa tietoa albumin nimestä tai edes julkaisupäivästä, mutta kyllä se sieltä tulee. Ja odotellessa voikin nauttia kuumottavan paineistavasta Religion is Psychosis -rallista, joka painaa eteenpäin kuin jarrunsa hukannut tavarajuna preerioiden yössä. Tai Kouvolan, ihan miten vaan.
Biisin ydin on rytmi, sen vastustamaton voima, ja pysäyttämättömän liikkeen avulla huimaksi kasvava massa. Periaatteessa kappale ei ole edes nopea, mutta se kaartuu kuulijan ylle kuin synkin myrskypilvi – ja sehän riittää. Kolmen ja puolen minuutin mitta on optimaalinen tässä painoluokassa ja kun siivu ymmärretään pitää linjakkaana jopa vähäeleisten soolokiemuroidenkaltaisten kohdalla, niin paketti on tappavan tehokas. Lyriikat heijastavat sävellyksen ja sovituksen verkkaista murskausta, joten eiköhän tästä saatesanoja lainatakseni löydy viboja kurjuuteen. Tekstissä muistutetaan omien valintojen tärkeyttä, olivat ne sitten mitä tahansa.
Mika Roth
Pohjonen Alanko: Kainuu
Svart Records
Ja sitten jotain tyystin erilaista.
Pohjonen Alanko on näet
Ismo Alangon,
Tuomas Norvion ja
Kimmo Pohjosen muodostama yhtye, jonka musiikin ytimenä ovat ääni-improvisaatio ja elektroninen äänenmuokkaus. Lokakuun lopuksi on luvassa
Voice of Northern Lowland -debyyttipitkäsoitto, jonka ensimmäinen sinkku Kainuu on. Itse asiassa trio julkaisi jo vuonna 2018 neljän biisin mittaisen
Northern Lowland EP:n, joka on syystä tai toisesta solahtanut täysin ohi allekirjoittaneelta.
Kainuu on sanattomasta laulusta ja hypnoottisista kuvioista syntyvä teos. Sen varsinaista alkua ja loppua on vaikea hahmottaa, mutta kaikesta huokuu vankka pyrkimys harmonisuuteen, yhteyteen, sekä yhtäaikaiseen ykseyteen ja moninaisuuteen. Pisteessä on kaikki, kuten alkuräjähdyksessä, ja piste on näin kaikkialla. Olen tuskin ainoa, jolle nousee mieleen mm.
Wimme, vaikka Pohjonen Alanko porautuukin aiempiin kerroksiin, varhaisempaan alkumateriaaliin. Muinainen kohtaa elektronisen, eikä rajoja voi osoittaa. Upeaa.
Mika Roth
Relaxantti: Narcotraffico (feat. Opaali)
Puskista Tuotannot
Toisinaan tulee pohtineeksi, mitä sattuma oikeastaan on. Ohjaillaanko kohtaloitamme jostain ja miten kaikki kummat ihmiselon sattumukset tulisi ymmärtää. Sattuman kautta
Opaalikin näet päätyi
Relaxanttin uudelle raidalle, kuinkas muutenkaan. Itse biisi on tarina rakastumisesta ja silmien avautumisesta tiukassa paikassa. Vahvinkaan rakkaus kun ei välttämättä kestä sitä, että koko muu maailma on vastassa – oikea elämä kun ei kulje aina kuten elokuvissa.
Ja kuinka ollakaan, vaikutteita on napattu kanteen ja tekstiin eräästäkin
Traffic-leffasta. Nimet voivat tietysti aina vaihtaa paikkaa, mutta Relaxantti osuu naulan kantaan biisin soundeissa ja yleisessä tunnelmassa. Hidastempoinen siivu kellottaa kolme ja puoli minuuttia, juuttumatta kuitenkaan paikoilleen, vaikka läheltä liippaakin. Tekstille annetaan runsaasti tilaa, trap ja lavea elokuvamaisuus ovat yksi seinä, irti hyppäävät räpit puolestaan vastakkainen puoli. Kontrasti saattaa olla joillekin liikaa, mutta leffamainen melankolisuus ja avaruus pelastavat mielestäni biisin, kääntäen miinukset plussiksi alta aikayksikön.
Mika Roth
Sam Shingler: Home
Stupido Records
Sam Shinglerin kahden vuoden takainen
Strange Security -debyyttialbumi jäi ilmestyessään monin tavoin pandemian jalkoihin, vaikka saikin osansa glooriasta. Tämän syksyn teemana Shinglerillä on kotiinpaluu, mitä tuore Home-sinkku alleviivaa. Koti ei olekaan vain paikka, jossa laskee levolle päänsä. Laajemmassa merkityksessä koti voi olla mielentila ja jotain vieläkin suurempaa. Voimme olla jälleen suurempina joukkoina yhdessä, ja matkata 80-luvun stadionpoprockin luo sinkun siivin. Ja se on koti, jossa emme olekaan piipahtaneet ihan vähään aikaan.
Home on jopa siinä määrin kasarinen pamaus, että sitä ensimmäistä kertaa kuunnellessani mieleen hiipivät
Top Gunin siivet ja
Spandau Balletin niitäkin ilmavammat synasoundit. Eikä tuossa mitään hävettävää tai peiteltävää ole, sillä kasarin pop-voimasta voi edelleen ammentaa isoja hittibiisejä, minkä Home kiistatta osoittaa. Melodia kohottaa tuntoja, vokaalit jysähtävät kertosäkeessä täsmälleen oikealle korkeudelle ja kaikki on yksinkertaisesti kohdillaan. Tämä on hitti, toivottavasti muukin maailma tajuaa sen.
Mika Roth
Seyed Ali: Pommi
3rd Rail Music
Pommi on harmillisen tuttu ja ajankohtainen sana, mutta
Seyed Alin uusi sinkku sai alkunsa jo vuonna 2017, eli kyse ei ole suoranaisesti Ukrainan tilanteeseen reagoimisesta. Pommit räjähtelivät tuolloinkin ja sitten tuli pandemia, joka osaltaan laittoi Olarin rap-konkarin albumisuunnitelmat jäihin. Nyt on palattu kuitenkin takaisin sorvin ääreen ja biiteistä vastaa tuttuun tapaan velimies
Seyed Sami, kun Seyed Ali antaa riimien tippua ja sanojen napsahdella.
Pommi räjähtää sangen verkkaisesti, jopa raukeasti, mutta kilotonneja löytyy kyllä taatusti riittämiin. Tulevan albumin kokonaisuutta pohjustetaankin monitulkintaisesti lauseella:
”Apokalyptisia visioita Shisha-kahvilassa”. Seyed Ali näkee selvästi maailman järjettömyyden, mutta valitsee ottaa takakenoisen asennon. Pommit räjähtävät tällä viikolla, ensi viikolla ja varmasti sitäkin seuraavalla, mutta musiikki toimii ja soundimaiseman kevyt dystooppisuus pelaa tekstien kanssa komeasti yhteen. Melkoinen pommi siis.
Mika Roth
Tavat: Oljenkorsi
Svart Records
Tavat on polveilevaa ja hiukan popahtavaakin progerockia luova kotimainen projekti, joka syntyi alkujaan
Juhani Laineen taiteelliseksi purkukanavaksi. Aiemmin Laine vaikutti
Sammal-yhtyeessä, eikä uusikaan bändi ole niinkään kaukana 70-luvun suomiprogen kukkeilta kedoilta. Pandemian aikana valmistellun pitkäsoiton julkaisu koittaa marraskuussa ja toisella sinkulla ainakin tempo on kohdillaan, eikä viimeisiä oljenkorsia edes tarvita.
Oljenkorsi kääntää suurennuslasinsa epätäydelliseen ja epäröivään ihmiseen, joka tuntuu hukanneen johtotähtensä. Kenties tässä on kyse jopa kertojasta itsestään tai tämän peilikuvasta, mutta tärkeää ei ole kuka, vaan mitä, miksi ja miten. Progerock kiehahtaa kolmannella minuutillaan melkoiseksi rymistelyksi, pakan pysyessä kuitenkin nätisti nipussa. Kiihdytyksen ja tason vaihdon haastava taito on selvästi hallussa ja moniääninen taustalaulu yhdessä koskettimien kanssa luo kummasti lisäsävyjä, syvyyttä ja draamaa.
Mika Roth
Ville Leppänen ja Käytetyt Miehet: Vanha sohva
Emsalö Music
’Paa skaaks’ totesi entinenkin mies ja ska-poljento jyrähtää välittömästi käyntiin, kun
Ville Leppänen ja Käytetyt Miehet starttaa
Mekastustie-albumin uuden sinkun. Biisin kirjoittanut pitkän linjan roots-muusikko
Ville ”Lefty” Leppänen on näemmä joutunut eroamaan vanhasta sohvastaan aivan liian varhain, sillä luotettua kaveria ja turvasatamaa kaivataan takaisin koko bändin voimin. Jyrkkä ei muutokselle.
Ska on herkkä laji, jossa grooven ja svengin maagisuus joko toimii tai sitten ei. Monesti pohjoiset soittajat oppivat musiikin alkemian vasta kovemman kautta, mutta Leppänen orkestereineen ei olekaan kuka tahansa yrittäjä.
Ladies & Gents Horns puhaltelee henkeä biisin purjeisiin ja pian kokassa jo kohiseekin, kun hauskasti keikkuva biisi kulkee aurinkoisen taivaan alla kohti pehmeämpää huomista. Pinnat myös naistaustalaulajille sekä muheville kiippareille, jotka tuovat ns. mojoa mukaan säkkituolikaupalla.
Mika Roth
Lukukertoja: 2550
