Pienet

Pienet - Lokakuu 2022

12.10.2022

Ahven: Vastavoima / Harri Lokkimies

Ahven julkaisee kahden A-puolen tuplasinkun, jolle yhteismittaa kertyy melkeinpä kymmenen minuuttia. Siitä kolmannes lohkeaa ensimmäiselle ja kaksi kolmannesta jälkimmäiselle raidalle. Musiikillisesti Ahven polskii edelleen poprockin äkkisyvissä vesissä, joissa kirkkainkin tunnelma saattaa varoittamatta sumentua ja rock luiskahdella taiteellisempaan puroon.

Vastavoima on selvä reaktio helmikuun 24. päivän aamun jälkeiseen maailmaan, jossa väkivaltainen voima on saanut yhden jos toisenkin etsimään vastavoimaa. Ahvenen tapauksessa sankaritarina saa (tietysti) äkkiväärästi poukkoilevan rockin muodon, jossa javelinit ja stingerit sujahtelevat sukkelasti kuin riffit, melodiat ja väliosat konsanaan. Entä kuka on tuo outo Lokkimies? Ainakaan hänellä ei mene kovinkaan hyvin, mitä melankolian marmoroidut muurit korostavat. Hulluus kuiskii lokkien rääkäisyissä korviin ja tragikoominen kertomus painottuu ensimmäiselle osalleen.

Ahven on viettänyt pandemian ajan ahkerasti sinkkuja julkaisten, joten olisiko aika jo piakkoin pistää biisejä EP-, tai peräti jopa albumiformaatissa nippuun?

Mika Roth

Elektroklänge: Kosmische Musik EP
Alfa Matrix

Elektroklänge on ruotsalainen minimalistista elektropoppia vahvalla retro-kulmalla esittävä orkesteri. Kaikesta soi läpi elämää suurempi rakkaus 70-luvun Kraftwerkia kohtaan, eikä siitä voi oikeastaan tekijöitä syyttääkään. Toinen suuri kunnianosoituksen taho on varhaisten saksalaisten sci-fi leffojen maailma, joihin teksteissä viitataan.

Düsseldorf-soundi on kiistatta autenttisen tuntuinen ja herkullisen kuuloinen. Soundit ovat suoraan klassisen Radio-Activity albumin maailmoista ja melodiatkin kulkevat hurjan tutuilla linjoilla, joten mikä on EP:n ja yhtyeen todellinen anti ja painoarvo? Pastissi on pastissi, kopio taas kopio, mutta näillä raidoilla ei syyllistytä mielestäni kumpaankaan tekoon.

Esimerkiksi Mondfahrt on samalla täysin omanlaisensa teos, jota Kraftwerk ei olisi koskaan osannut luoda. Hyvä melodia on aina hyvä melodia, ja kun rytmikoneiden sekä analogisten syntikoiden sisuksista löydetään muutakin kuin niitä tuttuja kuvioita, on musiikilla aina sijansa. Elektroklänge onkin kuin humaanimpi versio samasta aiheesta, robotit ovat nyt kyborgeja ja elämä todella sykkii ja kehittyy metallisen kehyksen sisällä. Enemmän ihmisiä kuin koneita, ja se on hyvä tässä tapauksessa.

Mika Roth

Irya: Bienvenido a mi corazón

Koti on siellä missä sydän on, tavataan sanoa. Entä jos sydän ja juuret vetävät moneen eri suuntaan? Helsingissä ja Tukholmassa vaikuttava Irya nimeää omaksi musiikilliseksi kodikseen Kuuban, jonka afrokuubalaisille musiikille artistin uusi EP-levy on puhdasotsainen ja suora rakkauskirje.

Verkon käännöskoneet ovat periaatteen tasolla poistaneet suuremmat kielimuurit ympäriltämme, mutta musiikin kaltaisessa herkässä taiteenlajissa oma kieli on aina oma kieli, jolloin tämänkin EP:n jotkin sanalliset nyanssit jäävät monelle pimentoon. Mutta ainahan meillä on musiikki, ja löytyyhän EP:ltä myös Iryan ensimmäinen kokonaan suomenkielinen kappale, Tervetuloa mun sydämeen. Käännös on syntynyt EP:n nimiraidasta Bienvenido a mi corazón, jolla silläkin kuullaan hivenen suomea. Sanat ovat sanoja, mutta tämän EP:n kohdalla tulee puhua myös rytmeistä. Kuumista, afrokuubalaisista rytmeistä. Tahdit saavat jalat kenties ymmälleen, mutta sydän tietää mistä pitää ja kontrabasson soidessa ei tarvita niinkään runsaasti lyömäsoittimia, lyömävoima kun ei ole tämän rytmin ydin.

Inmejorable keinuu kuin lastu leppoisan lammen pinnalla ja nimibiisi toimii millä tahansa kielellä. Vokaalien rinnalla Helena Kallas soittaa pianoa samaan aikaan kehystäen ja keskittäen, enkä osaisi lisätä sydämellä ja taidolla koottuun kokonaisuuteen mitään. Kahden välisoiton merkitys jää hivenen epäselväksi, etenkin kun kyseessä on näinkin lyhyt kokonaisuus, mutta kysehän on makuasiasta.

Mika Roth

Joni Ekman: Eteisen valo / Ei niin erilaisia
Soit Se Silti

Rock’n’rollin väsymätön korpisoturi ja retrosoundivelho Joni Ekman on saanut biisihanansa kunnolla auki. Rokkibiisiä tarjotaankin jälleen tuplasinkun edestä, kun marraskuun alussa ilmestyvää EkMania! pitkäsoittoa pohjustetaan.

Biisikaksikko saattaakin olla suoraan kiekolta napattu segmentti, sillä Eteisen valo ja Ei niin erilaisia soitetaan saumattomasti yhdessä pötkössä. Avaava raita esittelee vaihteeksi Ekmanin rauhallisempaa puolta, jossa ihmissuhdeprobleemia punnitaan pehmeämmin soundein ja hehkuvammin paletein. 70-luvun klassinen amerikkalainen rock ja saman aikakauden soft rock lienevät suurimmat vaikutteet, eikä niitä tarvitse hävetä kun homman osaa ja sokeritasapainokin on kohdillaan.

Svengaavampi kakkosraita pistää boogiepopot jalkaan ja santanamainen lattarirytmirockjuhla tempaisee mukaansa jäyhemmänkin pohjoisen möllöttäjän. Ekmanin tapa juottaa 70-lukulainen alkusuomirock angloamerikkalaiseen kitarapoprockiin jaksaa aina hämmentää, etenkin kun kaikki vain toimii. Onko tilanne todella se, että kaikki mihin tämä suomirockin Fonzie koskee muuttuu jalometalliksi?

Mika Roth

jussirap: Ikuinen ep

jussirap-nimen takaa löytyy eteläpohjanmaalainen riimittelijä ja biittivelho, jonka musiikki ei rajoitu yhteen tiettyyn genreen tai aikakauteen. Luovan tauon jälkeen rapmies palasi takaisin reilu vuosi sitten jussiflow-sinkullaan. Uudella kierroksella musiikkiannos on neljän raidan mittainen ja kaikki on saatu pakattua reiluun 13 minuuttiin.

Räppäys luonnistuu edelleen, kuin mitään taukoja ei koskaan olisi ollutkaan, mutta tällä erää tyylillinen kirjo on yllättävänkin rikas. Pohjoiseen suuntautuvan nautintomatkan auvosta kertova RUKA vilkaisee toisellakin silmällään tanssilattian suuntaan, kun taas Flow lipuu selvemmin trapin lähitienoille. Värisävyt ovat taittuneet tummempaan suuntaan, mutta luodit jäävät pyssyihin ja mahdoton uhoaminen vältetään myös – vaikka oma arvo ymmärretäänkin. Ehkä onnistunein yhdistelmä tummaa ja vaaleampaa on Legit 2.0, josta onkin taottu avausraita pikkulevylle. Järjestely on kokonaisuuden kannalta toimiva, tosin Flow saattaa sittenkin varastaa allekirjoittaneen sydämen.

jussirap astelee rohkeasti eteenpäin ja vaikka raidat eroavat toisistaan melkoisesti aina ankkurislovari Kerro huoles -siivua myöten, sitoo kaikkea yhteen jussirapin oma tyyli. Materiaalia on kuulemma syntymässä alati lisää, joten olisikohan ne tauot nyt vietetty taas vähäksi aikaa – toivotaan niin.

Mika Roth

Kampela: Kääntöpuoli

Tamperelainen Kampela täyttää seitsemän vuotta, mikä on rockin lammissa polskivalla ryhmälle jo komea ikä. Uuden EP:n viisi biisiä paukuttavat kitararockia hiukan rosoisemmassa muodossa ja samalla vokalistiksi on palannut ”alkuperäinen Kampelaääni” Anttiolavi Salonen. Kaiken muun hoitaa tuttu kitara-basso-rummut -klikki ja soundissahan suomut lentävät tuttuun tapaan korkealle.

Huomio keskittyy kuitenkin ensinnä erittäin persoonallisen äänen ja tyylin omaavaan Saloseen. Aiemmin tulin puhuneeksi kitarapoprockista, mutta nyt tuon yhdyssanan keskimmäinen osa on jäänyt selvästi oppositioon. Tuntemattomat vieraat soundaa suorastaan bluesrockille ja Matka synnyttää superpositiivisia tuntoja suomirockin uuden aallon suuntaan. Kärsiä ja maksaa menee tällä samaisella polulla jo niin pitkälle, että nuoren Kauko Röyhkän mainitseminenkin on perusteltua. En väitä Kampelaa uudeksi Nartuksi, mutta eivät orkesterit toisaalta niinkään erilaisilta soundaa – ja tämä on siis mitä mittavin kehu.

Voinkin ilolla todeta, että Kampela sätkii ja potkii kerrassaan energisesti. Suomalaisen rockin alhot ovat hallussa, eikä Amerikanrokkikaan tuota ongelmia, etenkin kun fileitä voidaan sujautella sekaisin kuten mainiolla Kello kilahtaa -raidalla. Kampela on laatukala.

Mika Roth

Kid Bookie: Mass Hysteria
Marshall Records

Kid Bookie, eli Tyronne Hill, on Lontoon kaakkoisosista kotoisin oleva vokalisti/räppäri ja kitaristi. Ensimmäiset viralliset julkaisut vuonna 2014 maailmalle pistänyt muusikko on pitänyt kiihtyvää tahtia yllä ja etenkin 20-luvulla Kid Bookie on ehtinyt tehdä yhteistyötä monien merkittävien nimien kanssa.

EP:n kuudella varsinaisella raidalla kuullaankin taas paria kovaa nimeä, joista Slipknotin Corey Taylor päästetään irti Game-sinkkuraidalla. Trap metalin ja rap rockin tummissa vesissä sivakoidaan halki pikkukiekon, jolta löytyy vain yksi neljän minuutin haamurajan ylittävä numero. Kolmessakin minuutissa ehtii kyllä tekemään selvää jälkeä, eikä edes kahta ja puolta tarvita kun All the Same jysähtää otsalohkosta läpi ja nimibiisi Mass Hysteria maalaa seinät mustaksi vaivattomasti mukana laulettavalla hulluudellaan. Mitä hulluus ja hysteria ensinnäkään ovat näinä päivinä?

Mass Hysteria on selkeästi etupainotteinen iskusarja, jossa em. Game saa heti peräänsä Ziey Kizzyn vahvistaman Let It Ring -rallin. Yhdessä Here We Gon isojen melodiavasaroiden EP:n alkupuoli onkin yhtä juhlaa, eikä lopussakaan bensa suinkaan lopu kesken.

Mika Roth

Masa Mainds: Makeansuolaista
Propaganda Records

Masa Mainds lupaa, että tuleva Korpikylän kyyneleitä -albumi kyllä tulee. Mitään tarkempia päivänmääriä ei vaan vieläkään anneta. Sen sijaan kuulijoille tarjotaan yksi raitaa lisää tinkimätöntä suomirockia melankoliatakuulla.

Sinkun nimibiisi on kiistatta makeansuolainen maistipala, jossa rakkauden ylivertaisuuden ylistys osataan pukea melankoliseen soundiin. On täysin makukysymys, että onko tämä nyt puolinopea vai puolihidas siivu, mutta selvää on iskelmärockin karamellisoiva läheisyys. Vokaalit lausutaan ja lauletaan sen verran suurella tunteella, että rakkauden kahleiden ihana paino ei jää ainakaan epäselväksi – paatos onkin tällä erää hyve. B-puolen Tahdon rakastella sinua on se kuuluisa Ari Taskisen kirjoittama ja Pelle Miljoonan ikivihreäksi laulama punkrock-klassikko, jolle Masa Maindsin versio tekee kunniaa.

Kappaleiden ristiriita saa pohtimaan tulevan pitkäsoiton mahdollisuuksia – ja uhkia. Iskelmäisestä rakkausrokista kun on edelleen matkaa rakkaudesta kummunneeseen punkrockiin, eikä isoa kuilua pystytä kuromaan kasaan pelkällä tahdonvoimalla.

Mika Roth

Novembersoundsbetter: When Time Moved On

Novembersoundsbetter jatkaa tuhdin ja dynaamisen hardcorensa rusentelua. 10-luvun alussa hetken happeakin ottanut ryhmä on vuosien saatossa siirtynyt Pohjanmaalta Pirkanmaalle, mutta tamperelaistuminen ei ole tylsistänyt yhtyeen terää. Ennemminkin päinvastoin, sillä When Time Moved On -EP:n viisi siivua ovat pistävää ja terävää tavaraa.

Überärhäkkä sinkkunumero Capricious kosahtaa jo melkein takalaittomaksi kaikessa post-hc vyörytyksessään, kun taas Residuen neulat heilahtavat melodisemman post-rockin puolelle. Samalla yhtye lyö tantereeseen reunapaalut, joiden väliin kolme muuta numeroa enemmän ja vähemmän asettuvat. Novembersoundsbetter on jo pitkään hallinnut koukeroisen kaartelun ja brutaalin paahdon yhdistämisen, mutta nyt kappaleet ovat lyhenemään päin ja tiivistys onkin tehnyt kokonaisuudelle hyvää.

When Time Moved On EP ei tarjoa mitään mahdottoman uutta omalla tahollaan, mutta perusvahvaa vääntöä senkin edestä. Tekstien puolella tummuus on ilmeistä, mutta kovien rivien väleistä pistää esiin myös toivon valokeiloja, joiden ansiosta EP on kaikkea muuta kuin lohduttoman synkkä.

Mika Roth

Oakman: SCP
Rude Records

Oakman on popahtavaa rockia soittava rankalainen trio, jonka musiikissa kaikuu samaan aikaan mennyt, tämä hetki ja tuleva. Synaisen poprockin ja pirskahtelevan kitararockin välittömässä läheisyydessä soivat biisit saavatkin väistämättä hyvälle tuulelle.

Ensimmäiseksi sinkuksi ja EP:n avausraidaksi nostettu Night on biisiviisikon ilmiselvin hitti, jonka popahtava tarttuvuus on kuin steroideilla vahvistettua kasaripoppia parhaimmillaan. Ihan oikeasti, miettikääpä hetken tuota asiaa rauhassa. Naisvokalistin kirkas ääni ja taustan kepoiset synakakut ovat yhtä hattaraista unelmaa, joka kuitenkin toimii ja saa uskomaan sanomiinsa. Samaisilla pumpulisoundeilla vuorattu Fantasy ottaa myös kaiken oleellisen Stock Aitken Waterman -maailmasta ja muuntaa sen 20-luvulle sopivammaksi. Hengähdystauon kaikesta pikapoppailusta tarjoaa ykkösluokan balladi Lucky Charm, jolla niin ikään kaikki tehdään oikein ja ammattimaisella taidolla.

SCP on yhtäältä ärsyttävän täydellinen pop-EP, toisaalta se osaa tarttua kuin purkka tennarin pohjaan. Oakman ei ehkä ole maailman persoonallisin yhtye, mutta se jatkaa kunnialla yhden genren perintöä.

Mika Roth

Pihlanne: Juuri nyt ei ole hyvä olla saatavilla

Helsinkiläinen laulaja/lauluntekijä Pihlanne kävi tutuksi reilu vuosi sitten Taivaalta ja sinulta -sinkun ansiosta. Sittemmin soulahtavaa popjazzia esittävä artisti on julkaissut esikoisalbuminsa, sekä pari uutta sinkkua. Nyt uudemmat sinkut on koottu EP:lle ja kavereiksi on löytynyt kolme muuta raitaa.

Tuoreet sinkut saavat avata EP:n ja etenkin Älä ihastu pistää bilekenkää jalkaan ja viskoo kimalletta ilmaan. Ihastuminenhan on aina vaarallista, koska näpeille voi napsahtaa ja päässä syntyvät pilvilinnat eivät välttämättä kohtaa arjen betonipintoja nätisti. Pohtivampi Asioita popjazzahtelee viipyilevämmin, trumpetin ja saksofonin luodessa koskettimien rinnalla kaihoa. Soitto on herkkää ja kuusihenkinen yhtye saa kaapattua täyden huomion jopa näinkin maltillisilla tehoilla. Vielä pidemmälle ja lähemmäs hiljaisuutta uskaltautuu ankkuriraita Seinät, jolla taidepop ja valtavirta viistävät yllättäen toisiaan.

Tarina ei kerro, miksi EP:n otsikoksi on valittu juuri tuo lause. Toki rakkauden koettelemukset ja niistä kumpuavat muut syvät tunnot ovat usein keskiössä, joten ehkäpä toisinaan on vain hyvä olla sivussa. Parrasvaloihin sen sijaan kuuluu tämä musiikki, jonka vetovoima ja pohtivat tekstit saattavat olla juuri sitä mitä tähän vuodenaikaan kannattaakin nauttia.

Mika Roth

Roman Schatz & Alakulo Ensemble: Tää on niin tätä
3rd Rail Music

Keitä ne ovat ne todelliset, oikeat, alkuperäiset korpimetsien suomalaiset, kun niistä ei ota mitään tolkkua? Suomalaisuuden kummallisuuksia ulkopuolisesta kulmasta tarkastelee Roman Schatz & Alakulo Ensemble, joten lähdetään tutkimusmatkalle avoimin mielin.

Suomessa jo vuosikymmeniä asunut maahanmuuttajakirjailija Roman Schatzin tekstit päätyivät sattuman kautta suomalaisbrittiläisen Alakulo Ensemblen harjoituksiin Lontoossa. Yhtye ihastui teksteihin ja The Rasmus yhtyeen silloinen kitaristi Pauli Rantasalmi innostui säveltämään kappaleille rungot. Schatz lausuu tekstinsä suomeksi, saksaksi ja englanniksi rikkaan musiikin päälle, aivan kuin räpäten. Kaikki olikin valmista seuraavien askeleiden ottamiselle, mutta jo valmiiksi äänitetty materiaali uhkasi kadota pandemian vuoksi. Tarvittiin jälleen lady fortunan väliintuloa, ja pari onnellista sattumaa myöhemmin 3rd Rail Music julkaisi neljän biisin EP:n. Ja minkälaisia biisejä nämä ovatkaan?

Schatzin tarkka silmä ja kuivakka huumori osuvat häränsilmiin ja etenkin päätösraita From Finland on videoineen päivineen täydellistä suomihuumoria ja huumoria suomalaisuudesta. Meille saatetaan nauraa, mutta voimmepa sentään nauraa mukana, tai ainakin itse teen niin toistuvasti. Musiikki lienee helpoimmin kuvattavissa moderniksi äkkivääräksi kummapopiksi, vaikka toki Finnische Tango on ihka oikea tango. Alakulo Ensemble tekee kuitenkin kaikesta taidetta, joka on tarkoitettu kaikille. Tää on niin tätä.

Mika Roth

Subseconds: Liminal Rain

Subseconds kiskaisee julkaisuhistoriansa auki niin että karmit paukkuvat ja ovet ponnahtavat paikoiltaan. Raskaan rockin, metallin ja näiden lukuisten johdannaisten vaikeasti rajattavaan universumiin ilmiintynyt Liminal Rain on neljän raidan ja hiukan päälle 20 minuutin kasapanos riffejä, melodioita ja isoja soundimaisemia.

Subseconds on, ainakin tätä kirjoitettaessa, yhden hengen projekti, mutta se ei ole merkityksellistä musiikin kannalta. Tärkeää sen sijaan on eheys ja yksilön vaikeiden tuntojen hienovarainen ruodinta. Tämä tehdään pistävin tekstein ja lähinnä pohjoisamerikkalaisilta kuulostavilla soundiseinämillä, joita väritetään pohjoisella ahdistuksella. Jo avausraita Colours And You heittää progehtavan rockmetalliseoksen keskelle saksofonin ja post-etuliitettä olisi kaiketi käytettävä lähes kaikkeen ilmoilla liikkuvaan, koska yksinkertainen ja suoraviivainen lajitunnistus on sula mahdottomuus.

Lock ottaa tahollaan orgaanisemman ja vapaammin hengittävän setin käyttöönsä ja melodisuuden lämpö tuokin vaihtelua jyrkkään ylös-alas kyytiin. Kaksi muuta raitaa asettuvat näiden laitojen väliin, tosin näin yksinkertaistettu kaavio ei tee oikeutta teoksen syvyydelle. Liminal Rain on kiehtova avaus ja ensimmäinen luku tarinassa, jonka soisi saavan jatkoa tulevaisuudessa.

Mika Roth

Treemer: Septembre
Soft Monsters

Raukean uneliasta ja silti kirpeän energistä kitarapoprockia esittävä Treemer pistää jälleen sinkkuja nippuun. Aiemmin tänä vuonna ilmestyneet Ordinary-sinkku ja Paper Cuts / Eyewitness -tuplasinkku ovat saaneet kavereikseen kolme muuta raitaa, ja herkkuannos onkin lähemmäs puolen tunnin mittainen.

Surinaa ja suloista vokalisointia, pilvipoutaisia kitarataivaita ja syvälle sukeltavia kitarariffejä. Periaatteessa asiat ovat lähellä entistä, mutta soundeissa on havaittavissa positiivista ajan hengen läsnäoloa ja raikkautta. Treemerin biisit onkin jälleen tehty toimiviksi havaituista aineksista, tosin valmistuslinjalta on putkahdellut sopivissa määrin toisistaan eroavia yksilöitä. Menevämpää laitaa edustava Stuck ei jumita suotta, vaan pelaa popimman pelikirjan tavoin, aivan kuten vähintäänkin yhtä sinkkukelpoinen Feelings.

Joukon napakin biisi -kisassa voittaja saattaakin vaihtua päivittäin, jopa tunneittain, kun sisarusjoukon eri jäsenet vuorollaan hurmaavat. Tänään nostan kärkipaikalle rahdun kovemmalla rytmillä iskevän Paper Cuts -helmen, joka ansiosta kipusi myös tuplasinkun A-puoleksi. Mielipiteitähän nämä ovat ja Treemerin käsissä kaikki näyttää taipuvan hittipotentiaaliseksi kitaroinniksi, joten kaikki ovat lopulta voittajia – etenkin kuulijat.

Mika Roth

Tuohimaa: 3
Go Music

Tuohimaa on julkaisemassa myöhemmin tässä kuussa III-pitkäsoittoa, jota pohjustetaan kahden biisin mittaisella sinkulla, jonka nimi on tietysti 3. Sinkulla ei ole kolmea biisiä, eikä siltä löydy tuon nimistä siivuakaan, joten kyse lienee pohjoisesta huumorista. Toisaalta: saatesanojen mukaan Tuohimaa on melankolisen oulurockin kirkkain lipunkantaja, joten tutkitaan kolmikantaa avoimin mielin.

Lauri Tuohimaan lauluäänestä on kehkeytynyt melkoinen tuntojen tulkki vuosien saatossa, eikä herran sävellyskynässäkään ole terä ainakaan tylstynyt. A-puolen Mennyt ei takaisin tuu on kyllä mahtipontinen rockballadi, mutta kuinka herkin käsin melankolia onkaan kiedottu melodian ympärille. Jos tämä ei tunnu sydämessä on mielestäni aiheellista tarkistaa, että löytyykö sykettä enää ensinnäkään.

Rockmetallin murikoista kasattu Pimeää ja tyhjää on puolestaan menevämpi ralli, jonka tummissa siivissä soi lohduttomuus ja tuska. Korona-aika on ollut kaikille koettelemusta, mutta tämänkin myrskypilven reuna on vähintäänkin hopeinen, sillä kertoja on oivaltanut rajansa ja tilanteensa. Itse melodia on jälleen käsittämättömän tarttuva, joten III-pitkäsoitto tulee taatusti otettua loppukuusta haltuun.

Mika Roth

Lukukertoja: 2225