Omakustannealbumit – Lokakuu 2022
Aleksi Ojala: Retrospektiivi
Aleksi Ojala on laulaja/lauluntekijä, joka koki suuremman menestyksen aallot 00-luvulla. 15 vuoden mittainen julkaisutauko päättyi yllättäen alkukesästä, kun Joutsenlampi-sinkku osoitti modernin popin ja klassisen musiikin istuvan ongelmitta samalle penkille. Sittemmin kolmannelta pitkäsoitolta on lohkaistu toinenkin sinkku, ja Leimii edustaa albumin keveintä, tanssittavinta ja helpoimmin markkinoitavaa laitaa.
Retrospektiivi on levy muuttuvista ajoista. Siitä kun ei olla enää nuoria, mutta ei toisaalta vielä tavattoman vanhojakaan. Lapset ovat hiljalleen kasvamassa, menneisyys näyttää toisinaan kultaisemmalta, toisinaan taas kuoppaisemmalta, eikä oikein tiedä mitä tehdä. Parhaassa iässä oivaltaa hetken olevan nyt, juuri tässä ja tänä päivänä – sillä mitä muutakaan ihmisellä lopulta on? Elää ikuisesti summaa puolestaan kolhuja säästelemättä sitä pitkää tietä, joka on tuonut kertojan nykyhetkeen. Kuinka kummaa se onkaan, että nuoruuden biisit elävät jokaisella ikuisesti, eikä nykypäivänä tehdä enää samanlaista kamaa…
Nostalgia sävyttää Ojalan modernia poppia, jolla konevoima nivoutuu soittimiin siten, että saumoja on haastavaa erottaa. Eikä se ole tämän levyn kannalta tärkeääkään, sillä Ojala on ensisijaisesti melodioiden luoja ja tekstien kirjoittaja. Nuo melodiat ovat taipuvaisia melankolisuuteen ja lyriikoissa hallitseva elementti on aika, sekä sen erilaiset vaikutukset meihin kaikkiin.
Retrospektiivin kertoja tarkastelee ympäristöään tyytyväisenä, paikkansa löytäneenä – ja silti yhä nälkäisenä. Annetaan elämän kuljettaa, todetaan Maailman rakkaat -raidalla, ja massiivinen Kaikki on hyvin taas kaartuu kertojan yläpuolelle leonardcohenmaisen aaltoilun käydessä hitaasti ikuista vuoksen ja luoteen kiertokulkuaan. Lähes yhdeksän minuutin mittakin on näissä kohdin perusteltu, kun kappaleen osaa kuunnella sopivassa mielentilassa.
Mika Roth
Kardemimmit: Sisko muistatko?
Albumin saatetekstin mukaan kuuntelen maailman tunnetuimman kanteleyhtyeen kuudetta studioalbumia, eli kyseessä on
Kardemimmit -nelikon uusin pitkäsoitto. Menestystä voi tietysti mitata monin eri keinoin ja mittarein, mutta harvempi kanteleyhtye kiertää Yhdysvaltoja ja voi katsoa toimineensa jo 20-vuoden ajan. Eli julistus on ainakin hyvin perusteltu.
Maija Pokela,
Jutta Rahmel,
Anna Wegelius ja
Leeni Wegelius ovat kaikki suorittaneet korkeakoulututkinnon kansanmusiikista, mutta kansanmusiikki ei rajoita nelikon luomaa musiikkia. Kantele soi, moniääninen laulu helkkyy ja suomalaisen perinteen rinnalla voi kuulla niin itäeurooppalaisia kuin skandinaavisiakin vaikutteita, minkä lisäksi mm.
Kate Bush lienee toiminut esikuvana ainakin jollain tasolla. Soundin ja näkemyksen laveudesta kertonee jo se, että yhdeksi vaikutteeksi nimetään
Sufjan Stevens.
Entä mitä kaikista näistä aineksista lopulta syntyy?
Muut tytöt saattaa olla lukemattomien tyttöjen ja naisten tarina, mutta se ei vain varoita ja summaa mahdollisuuksien rajallisuutta. Päinvastoin Kardemimmit rohkaisevat tyttöjä tarttumaan soittimiin, elämiinsä, kohtaloihinsa ja löytämään tiensä, mikä se sitten ikinä onkaan. Suurin synti on olla käyttämättä lahjojaan edes jollain tavoin.
Perinnemusiikin hengessä luonto on vahvasti läsnä levyllä, joskus suorempina aineksina, joskus taas viittauksina.
Otsoseni on laulu kansalliseläimestämme, sekä taatusti paljon muustakin, mutta niinhän metaforia on käytetty jo aikojen alusta tunnoista puhuttaessa.
Kultarinta laulaa kauniisti ja kappaleen nostattava melodia puhaltaa synkimmätkin pilvet taivaalta horisontin taa.
Tuomenkukkia murskaa puolestaan kauneudellaan, johon on jälleen punottu kaihon lankoja mukaan taiten.
Kantele on kaunisääninen soitin, nelikon lauluharmoniat hivelevät korvia ja tuotannon puolelta en löydä huomauttamisen aihetta. Eipä ihme, että ovat maailman tunnetuin kanteleyhtye.
Mika Roth
LILLI: Kintsugi
Tuhdimpaa rockmetallia takova
LILLI julkaisi debyyttialbuminsa ensimmäisenä koronavuonna, joten isompaa kiertueputkea ei sen tiimoilta sitten syntynyt sattuneista syistä. Pandemian myötä bändillä oli lopulta pari vuotta aikaa kasata seuraavaa kiekkoa, eivätkä aiheet ainakaan ole loppuneet, sillä osa teksteistä on selvästi kummunnut viime vuosien vastoinkäymisistä ja vaikeuksista.
Rock ja metalli ovat musiikillisessa keitoksessa yhä pääainekset, mutta korvakuulolla paino on lisääntymään päin ja vääntömomentti on entistä kovempi. Musiikin terä ja raskaus eivät kuitenkaan tarkoita kivitalon kokoisia äänivalleja, vaan ennemminkin nopeaa väkevyyttä ja sitä korostavaa tehokeinojen käyttöä. Sovituksissa onkin raikasta ilmaa ja vetoa, eivätkä lyriikatkaan nyt mitään päiväkirjamaisia kiukkupurkauksia ole. Esimerkiksi
Demons kertoo avoimemmin ahdistuksesta hankalien asioiden äärellä, takertumatta kuitenkaan mihinkään tiettyyn asiaan, aiheeseen tai sanaan. Jokaisella meistä on omat kiusaajahenkensä, jotka valvottavat öisin ja kuiskivat korvaan typeryyksiä.
Kiekon otsikko onkin kuvaava, sillä
Kintsugi on japanilainen taidemuoto, jossa rikkoutunut asia korjataan siten, että korjaaminen näkyy ja on täten osa esineen historiaa. Näin samalla hyväksymme kaiken rajallisuuden ja elon tuomat kolhut osana prosessia. Hitikkäästi kulkeva
Limits of Life summaa asiat komeasti ja ankkuriraita
Dark Soul Woman taitaa nähdä myös horisontissa jotain kirkkaampaa, vaikka puristus kovaa onkin.
Long Way Till Monday on tahollaan tarina viikonlopun pitkästä yksinäisyydestä, mutta surumielisyys ei paina leukaa rintaan, eikä kuppi ole todellakaan puolityhjä. Tuo sama sitkeys ja vaikeuksien prässistä selviytyminen leimaa koko levyä. Kintsugin melankolisuuden ja optimismin kumma sekoitus onkin jotain, jota kotoisessa rockmetallissa ei ole tavattu kuulla, mutta jolle ainakin allekirjoittanut kallistaa korvaansa auliisti.
Mika Roth
Milou: Je m’aime
Olen alusta saakka ihaillut sydämestäni
Miloun pyrkimystä hyvinkin erilaisten ainesten yhdistelyyn. Suomalainen artisti on esittänyt akustis-elektronista poppiaan niin ranskaksi kuin englanniksi, mutta kaikkea on yhdistänyt aina raikkaan miloumainen tekotapa. Kyky laulaa vaikka kiperimmistä sydänsuruista jotenkin kohottavasti ja lämpimästi, oleellista kaihoa kuitenkaan unohtamatta.
Menneiden vuosien pienjulkaisuilta ei ole mukaan mahtunut ainuttakaan kappaletta, mutta aiemmin tänä vuonna julkaistut neljä sinkkua on kaikki koottu näihin kansiin. Neljän tutun raidan kavereina on neljä ’uutta’ kipaletta, joista viiltävän kaunis popballadi
Missed Chance saa kunnian avata debyyttialbumin. Ja kyllähän se hukattu mahdollisuus suolaisen ihanasti puristaa rintaa, kuten Milou vain osaa.
Ranskan kieli on monien mielestä rakkauden kieli, mutta harvemmin puhutaan itsensä arvostamisen ja suoranaisen rakastamisen tärkeydestä.
Je m’aime on teema-albumi oman tien kadottamisesta, sekä sen löytämisestä ja sitä kautta ilon säteiden saamisesta takaisin elämään. On hyvä esittää itsekritiikkiä ja huomata erheensä, mutta tärkeää on myös olla itselleen toisinaan armollisempi. Merkityksettömien ja muuttumattomien asioiden märehtiminen ei ketään jalosta, ja elämä on kovin, kovin lyhyt kärvistelyyn.
Aiempaa elektronisempi ja kerroksellisempi äänimaisema on kepeä, mutta samaan aikaan täynnä sävyjä. Ensimmäiseksi sinkuksi nostettu
Avant l’heure ottaa huilun, sellon ja muodostaa kerroksista rikkaan kudoksen, jota voisi verrata kävelyretkeen upeimmassa puistossa. Lähimmäs viiden minuutin rajapyykkiä yltävä
Etoiles de Vincent hiljentää tuokioksi kulkua, pohjustaen tietä
La paix en moin kohottaville nuoteille ja kiihtyvälle rytmille. Eihän Milou nytkään varsinaisesti polta kumia asfaltilla, mutta askeltaa astetta, kahta nopeammin yli mukulakiveysten ja kesäisten nurmikoiden.
Je m’aime on samaan aikaan täynnä elämää ja rauhaa. Levollisen sykkeen voi tuntea kaikilla aisteillaan ja taiten ripotellut instrumentit täydentävät hienosti rakennetun pohjan. Melkoinen debyyttialbumi.
Mika Roth
Petri Lusikka: Toivon lauluja
Elämässä tulee hetkiä, jolloin tie tuntuu nousevan edessä pystyyn. Nuo vaikeudet ja haasteet ovat jokaisella uniikkeja, eikä niihin voi antaa mitään yleistä ohjetta – paitsi että ajan myötä ongelmilla on tapana ratketa.
Tuota oivallusta käsittelee useammasta kulmasta
Petri Lusikka, jonka esikoisalbumi onkin saanut osuvan nimen. Kitarapoprock ja folkahtava singer-sonwriter tyyli antavat kappaleille toiveikkaan tunteen ja levyä leimaa rauhallinen tyytyväisyys, vaikka osa asioista onkin yhä levällään. Elämä on oikeasti mahtava juttu, kun sen vain oivaltaa.
Petri Lusikka on oululainen laulaja/lauluntekijä, jonka kynästä kaikki levyn kahdeksan sävellystä ja sanoitusta ovat lähtöisin. En kuitenkaan voi korostaa kylliksi taustalla toimivan bändin merkitystä, jonka kanssa Lusikka jakaakin kaikkien raitojen sovitusten krediitit. Toivon lauluja -albumi on siitäkin mielenkiintoinen levy, että se kuulostaa samaan aikaan suomalaiselle tarinoinnille, amerikkalaiselle fiilistelylle, sekä jollekin muulle. Jollekin jota on vaikea rajata sanoin, mutta joka siirtää kappaleita lähemmäs sydäntä. Ehkäpä se on toivo, josta kaikki kappaleet vaikuttavat tavalla tai toisella kumpuavan.
Tarinoiden kertoja tuntuu elävän pääosin yksin, ollen silti samaan aikaan osa yhteisöä, maailmaa ja ihmiskuntaa. Yksinäisyys häilyy taustalla aavistuksenomaisena surumielisyytenä, joka ei kuitenkaan missään vaiheessa pääse tunkeutumaan tarpeettoman lähelle tunteiden keskustaa.
Mistä sen oikeen löytää? on iätön kysymys, siinä missä
Elämän suunta huomaa puolestaan elämän olleen tähän mennessä mallillaan. Tulevaa ei kukaan voi tietää, mutta kohti tuntematonta on helpompi suunnata, kun tietää olevansa usein iloinen. Se on aika paljon sanottu se, kun asiaa vähänkin tarkemmin pohtii.
Petri Lusikka luo kappaleita, jotka puhuttelevat monella tasolla ja aivan kuin taputtavat satunnaista kuulijaa ystävällisesti olalle. Aito sydämestä kumpuava lämpö on siinä määrin harvinainen voima, että voin suositella tätä kiekkoa jokaiselle voimia kaipaavalle arjen puurtajalle.
Mika Roth
Timi Tamminen: Magnum
Timi Tamminen pistää Desibeli.netin arvioijan kovaan testiin. 27 raitaa, lähemmäs kaksi tuntia musiikkia ja kappaleiden sekaan olennaisina osina kudottuja väliraitoja. Valtaisa teema-albumi vallan mädättävästä voimasta, manipuloinnin pelottavasta helppoudesta ja massojen ikiaikaisesta tyhmyydestä, jonka ansiosta isot diktaattorit ja kaiken maailman pikkuhitlerit pystyvät vuosisadasta ja -tuhannesta toiseen sumuttamaan itsensä huipulle. Tarinan yhteneväisyydet ns. oikeaan maailmaan ovat kuulemma satunnaisia, mutta helppohan tästä on viivoja piirrellä ajatuspaperille ja niistä kohti tämän maailman tiettyjä valtapisteitä.
Tamminen on tehnyt jo jonkin aikaa elektronista poppia ja Desibeli.netissäkin huomioitiin alkuvuodesta 2021
Songs About Love and Devotion -pitkäsoitto, jolle lupailtiin jatkoa. No jatkoa on toden teolla tullut, sillä tässä välissä Tamminen on laittanut ulos seitsemän albumia tai tupla-albumia. Siis seitsemän! Osa em. materiaalista on kokeellisempaa ja taiteellisempaa, mutta yhtä kaikki: eikö Tamminen nuku koskaan?
Magnum heijastelee taatusti monia maita ja menneiden aikojen imperiumeja, mutta yhtymäkohdat Venäjän ja Yhdysvaltojen viime vuosien tapahtumiin ovat ilmeiset. Kun yksi kansa uskottelee itselleen olevansa arvokkaampi, hienompi ja etuoikeutetumpi kuin naapurit ovat rauhan päivät ohitse. On yhdentekevää kuinka demokraattisia järjestelmät muka ovat, jos niiden peruspilarit mätänevät jo rahan, vallan ja ties mihin suuntaan suuntautuvan sokean uskon vaikutuksesta.
Tamminen osaa tehdä menevää elektropoppia, mutta tällä erää soundi on teollisempi, likaisempi ja
Prince on monissa kohdin vaihtunut
Trent Reznoriin. Tämän on kuitenkin vain yksi linja ja Tammisen mammuttimaisessa teoksessa riittää kulmia punnittaviksi ja käänteitä pähkäiltäväksi.
Sinkuksikin valittu
Bring It All Down sujauttaa svengikengät jalkaan ja pyörähtelee ysäritanssilattialla, eikä industrialsoulilta kuulostava
Kings & Pawns paljasta nopeasti nappuloidensa todellista luonnetta.
The Subtle Art of Staying Sane siemaisee latet katukahvilassa, taustan kulissien sopiessa vaikka ranskalaiseen pikkukaupunkiin.
Alkuun näin mahdottoman lavea paletti ja arsenaali saattaakin tuntua vaikealta, mutta Magnumin tapauksessa kannattaa edetä anturit avoimina ja antaa vain äänten tapahtua. Toisto on tässä tapauksessa tehokeino, minkä myötä levyn teemat ja taustan iso kuva kyllä jäsentyvät ajallaan.
Mitä siis opin? Tiesin jo etukäteen Tammisen kykenevän melkoiseen elektropopkolmiloikkaan, mutta tämä teos pistää skaalat täysin uusiksi. Teemat ovat arkoja, sanojen ääneen lausuminen ei näinä(kään) päivinä ole riskitöntä, mutta taide on toisaalta ikuista. Todellinen Magnum opus.
Mika Roth
Lukukertoja: 1440
