Yona & Tampere Filharmonia – Uni johon herään
14.09.2022
Tampere-talo / Tampere
Suosionsa käännekohtaan ja mahdollisesti suuren yleisön syliin viihdeohjelman ansiosta sukeltava Yona esitti Uni johon herään -mestariteoksensa nyt kolmatta kertaa siten kuin se kuuluukin, sinfoniaorkesterin säestämänä. Vaikka klassisen musiikin orkesterin tarjoama taiteellinen selkänoja ei vielä täysin ryhdistänyt artistia sen tarjoamiin mahdollisuuksiin, Tampere-talossa määriteltiin spektaakkelia uuteen uskoon. Siihen ei näemmä videotaidetta tai suurta lavashow’ta tarvita, kun tunteet jyräävät isolla pieteetillä.
Populäärimusiikin ja klassisen naitoksia on nähty viime vuosikymmeninä kiltisti sanoen riittävästi. Konserttitilanteessa nämä musiikkityylien integroinnit voidaan karkeasti ottaen jakaa kolmeen luokkaan. Ensimmäisessä artistin peruskeikkaan lisätään kuorrutukseksi iso orkesteri. Toisessa sinfoniaorkesteri on lavalla ilman artistin omaa bändiä, mutta sovitukset on tehty vanhoihin lauluihin. Kolmannessa koko sävelteos on suunniteltu ja toteutettu sinfoniaorkesterille.
Jälkimmäiseen harvalukuiseen kastiin kuuluu Yonan vuoden 2021 Uni johon herään, jota uskaltaa jo nyt kutsua klassikoksi. Keväällä kriitikko-Emman ja Teosto-palkinnon napanneella levyllä jylisevän Tapiola Sinfoniettan virkaa Tampereen-konsertissa toimitti Tampere Filharmonia, 97 muusikon täysimittainen sinfoniaorkesteri. Odotukset olivat siis Tampere-talon katossa jo ennen ensimmäistäkään kuultua nuottia.
Konsertin avaus räjäytti pajatson tavalla, joka jätti sitä välittömästi seuranneet parikin esitystä väkisin lapsipuolen asemaan. Ooksä unohtanu? oli Tampere-talossa kaikkea mitä pop-taide voi parhaimmillaan olla: jylhää, kohottavaa, dynaamista, majesteetillisen upeaa – ylisanat jäävät kesken kuin puolikuu. Suvereeni lauluesitys kuiskasi epäilijän korvaan: oliko kysyttävää? Vielä kun monitulkintainen sanoitus voi viedä alkavan parisuhteen kylmäävälle polulle, jossa vanhat haamut sanelevat ehdot: anna mä oon sulle joku, jonka oot jo unohtanu. Kylmät väreet olivat selviö.
Yli 100 muusikkoa samalla lavalla tuo haasteita äänentoistolle. Jo 12 vuoden ajan kotimaan parhaan poplaulajan jalustalla tietämättään ja varsinkin suuren yleisön tietämättä heiluneen Yonan laulu ei soinut niin kirkkaasti kuin voisi ja lyömäsoittimet olisivat saaneet olla piirun verran enemmän pinnassa. Äänenkäytössä ison orkesterin kanssa saattaa olla vielä hiomista, mutta välitettyjen tunteiden aitous ja laulutulkintaan paneutuminen ei taida olla kellään samalla tasolla.
Vaikka Yona on kotimaisen musiikin kruununjalokivi, synkissäkin vesissä sukeltaessaan täynnä rakkautta oleva luonnonlapsi, mahdottomiin ei hänkään pysty. Uni johon herään on niin erilainen tunnevyöry kuin taiteilijan muu materiaali, että popimpi osasto ei aina löytänyt paikkaansa konsertissa. Upea pienisuuri pianoballadi Kesken ja hiljakseen vakaaseen lentoon kohonnut, Juhani Grönroosin maukkaalla kitarasoololla kiihdytetty Lintu istuivat kuitenkin kokonaisuuteen uljaasti. Vieraileva tähti Kalevi Louhivuori maustoi trumpetillaan debyyttilevyn nimikappaleen Pilvet liikkuu, minä en sen ansaitsemalle tasolle. Toisen setin päättänyt Kannolla hivutti yleisön käsiä rintataskuista kurkistaville nenäliinoille.
Yona on taiteilijana ikuisesti uutta etsivä utelias pikkutyttö – hieman samalla tavalla kuin 1950-luvulla syntynyt J. Karjalainen on ikuisesti utelias pikkupoika. Tätä alleviivasi illan ylimääräisenä kuultu numero. Dolly Partonin I Will Always Love You omana suomennoksena vältti pahimmat Whitney Houston -kailotuskarikot, mutta konsertin ohjelmistossa se oli u-käännös taiteesta viihteeseen. Mutta juuri sellainen Yona on. Siksi hän osallistuu ja pärjää tangokuninkuuskisassa tai viihdeohjelmassa, jonka sekalainen seurakunta saa meidät elitistit varpailleen. Yona näkee musiikissa enemmän mahdollisuuksia kuin uhkia, vaikka yksityishenkilönä hän ainakin väittää olevansa tämän vastakohta. Kenties paras taide syntyy juuri tällaisissa leikkauspisteissä ja kontrasteissa. Yonan tapauksessa se taide lähtee vielä aivan uuteen lentoon livetilanteessa. Tampere-talon yleisö tunnisti tämän ja nousi taputtamaan raikuvasti.
Teksti ja kuvat: Heikki Väliniemi
