Throat – The Hospice Remixes

Turkulainen meuhkaajaryhmä Throat on tottunut tekemään juttujaan omin säännöin, tavoin ja keinoin. Niinpä ei pitäisi olla hämmentävää, että minilevyllinen remix-versioita uusimman pitkäsoiton ankkuriraidasta voi olla näin rikas musiikkiannos. Biisi saa kuusi uutta elämää kuuden eri version kautta, joita kaikkia yhdistää oikeastaan vain ennakkoluulottomuus. Olemmeko suuren taiteen vai raastavan metelin äärellä?

Kaos Kontrol

Yhtye on siis antanut avaimet käteen kuudelle remiksaajalle, jotta uusimman pitkäsoiton ankkuriraidasta löydetään taatusti jokainen puoli sekä potentiaalin hitunen. Eivätkä versioijat ole keitä tahansa, vaan mukana on melkoisia tekijänimiä. Omaan silmään ensimmäisenä osui Justin Broadrick, joka tunnetaan mm. Jesun nokkamiehenä, sekä legendaarisen Godfleshin toisena puolikkaana.

Rima on korkealla, mutta jää vakaasti paikoilleen. Broadrickin näkemys näet nostaa hakkaavan rytmin ja sen myötä kehittyvät jännitteet etusijalle. Oikeastaan nyt ollaan lähimpänä alkuperäistä biisiä ja kappaleen kauniiksikin katsottava aaltomaisuus kehittyy vielä piirun verran eteenpäin nojaavaksi voimaksi. Tässä pelataan pienillä muuttujilla ja hiuksenhienoilla painotuksilla, mutta sillähän saralla Broadrick on mestari.

Monessa on myös mukana Andrew Schneider, jonka remiksaus keskittyy em. aallon kaarevaan muotoon. Kierto jauhaa edestakaisin, kunnes hälyisän alkovin kautta siirrytään remix-rytmihelvettiin – vai oliko se paratiisi? Yhden taivas on toisen helvetti ja vice versa. Ovelaa on myös pelin lopettaminen näennäisesti täysin kesken, mikä jätti ainakin allekirjoittaneelle nälän.

Avaajaksi valittu Andrew Nolan osoittaa, että paalupaikkaa ei ole luovutettu konkarille kevein perustein. Nolan onkin napannut kappaleen ääripäät ja nitoo niitä toisiinsa kiehtovan ilmavin osasin. Kaikki oleellinen on jälleen läsnä, mutta lopputulos ei ole lähelläkään mitään muuta kuultavaa – mikä on ymmärtääkseni näiden remix-levyjen yksi tarkoituskin. Uusi piste saavutetaan vieläpä vaivaisessa neljässä minuutissa, eli alkuperäiseen nähden mitasta on napattu pari minuuttia pois.

Grant Richardsonin kipparoima Gnawed tuntuu puolestaan keskittyvän ennemminkin alkuperäisen biisin lopun hälyyn ja noiseen. Niinpä lähes seitsemästä minuutista suurin osa kuluu rosoisten äänivallien väleihin jääviin avaruuksiin, sinne jonnekin missä kaiut, särähdykset, pistot ja rusahdukset näyttelevät suurempia rooleja. Yhdessä Nolanin kanssa tässä onkin sellainen avauspari levylle, että oksat poikki ja puoli Siperiaa perään.

Norjan lahja noisen kiikkerälle pinnalle, eli Deathcrush, vie kuulijansa puolestaan hämärän klubin tanssilattioille. Siellä Hospicesta kuoriutuu alkukantainen ja alkuvoimainen rytmijysäys, jonka kerroksellisessa vyörynnässä on kiistatta omanlaistaan energiaa. Ei tätä alkuperäiseksi tunnista enää mistään riekaleesta, mutta yhtäkaikki menokengät kannattaa pitää lähettyvillä ja mieli avoimena.



Mainion joukon päättäjiksi on valikoitunut Conveyer Belt, jonka käsissä Hospice ylittää peräti seitsemän minuutin haamurajan. Eikä tässä vain jäähdytellä lopun edessä, sillä entisten Sink ja Golden Lampreys -jäsenten käsissä Hospice muuntuu eteerisemmäksi, avaruudellisemmaksi ja äärettömämmäksi kokemukseksi.

Kuusi versiota, kuusi omanlaistaan raitaa ja samoista perustuksista nousevaa rakennusta, joista jokaisesta rakentuu erilainen kokonaisuus. Sanotaan että alkuperäinen on aina alkuperäinen, mutta toisinaan tekee hyvää hämmentää rajoja ja istua vain kuskattavan paikalle.

Mika Roth