Tekramütisch – Kalastus kielletty

Tekramütisch, tuo maamme kahteen osaan jakautunut Syd Barrett, on täällä taas. Toppo Koponen ja Jukka Hyrkäs pistävät duunit puoliksi, samoin osan kuulijoiden aivosoluista kun 8. tuotantokausi kootaan pakettiin. Tämähän tarkoittaa 40 biisin mittaista outorock-annosta, jolla tekramütischmäisyys pistää knallit pyörimään päissä. Tarinoita arjesta ja yllättävän niukasti kalastuksesta.

Tekramütisch Music

Tekramütischin tapa luoda musiikkia tuotantokausittain on kiistattoman outo – ja nerokas. Jälleen yksi lukuvuosi on takana, ja arvatenkin seuraavan kauden ensimmäiset musiikit odottavat jo julkaisuaan. Mutta käännetään katse vielä hetkeksi menneeseen lukuvuoteen ja kerrataan kaikki se, mitä onkaan tapahtunut sitten viime kertauksen.

Uusimmalla tuotantokaudellaan duo julkaisi neljä albumia, joilla jokaisella on puolestaan kymmenen raitaa. Työt on jaettu niin tasan, että kaiken kokoavalla tuplakiekolla parittomat kappaleet ovat Koposen kirjoittamia ja parilliset on puolestaan kirjoittanut Hyrkäs. Toimivaksi todettu jako toteutuu tuplan kummallakin levyllä.

Sovituksethan ne vasta musiikin tekevät (tai rikkovat), ja ne on merkattu kummankin nimiin, minkä lisäksi tekniikan puoli on myös hoidettu hartiapankin voimin. Kannet on puolestaan laitokselle antanut Laiska Lajunen, ja kuvasta vastaa ”Tekratoimiston väki”, keitä he sitten ikinä ovatkaan.

Neljä albumillista tuplalevynä on siis homman nimi, eikä aiemmin julkaistuja albumeita ole tietenkään vain ladottu peräkkäin, sehän nyt olisi aivan liian helppoa. Ei, ei, ei. Kalastus kielletty on taiteellisesti kunnianhimoinen teos, joka on rakennettu käsillä olleista aineksista aivan omanlaisekseen kokonaisuudeksi. Tai näin ainakin itse ajattelin, kun pyrin purkamaan duon aivoituksia valintojen takaa. Tietysti em. parittomat/parilliset jako pakottaa jo tietyt raidat irti toisistaan, mutta valinnat vaikuttavat osuneen kohdilleen miellyttävän korkealla prosentilla.

Nypitään muutama rusina pullasta. Ostohousut ostetaan täällä välittömästi ja Üxviis uskaltaa olla kaunis pikku pop-balladi, josta löysin palasen David Bowien loistoa, ja ehkäpä jopa portin sisältäni. Alkuja ja loppuja, kiitoksia ja kunnianosoituksia useammallakin tasolla. Jekkujee! pöristelee barokkipoprockmaisen runsaalla soundilla, jossa saattaa olla torviakin seassa, kuka näistä tietää. Naapurina viisautta pohdiskeleva Tietäjät tietää leikkii tietysti sanoilla, mutta leikissä on vinha totuus mukana: mitä ne tietäjät muka tietävät?

Lapsekkaiden kysymysten ja nasevien toteamusten latominen on muuten tavattoman herkkää puuhaa, koska normaalit aikuiset (nyt käsi pystyyn rohkeasti) eivät yleensä kestä kuin tietyn määrän ns. viisastelua. Duo ärsyttää, törkkii ja kiusoittelee teksteillään, mutta ei mielestäni mene tuon vaikeasti määriteltävän rajan ylitse. Tai itse en ainakaan tuhahtanut kertaakaan knallipäiden ylinäppäryyden kypsyttämänä.

Musiikillinen anarkia ja taiteellinen poikkitaiteellisuus ovat olleet olennaisia osasia aina TM:n maailmassa, joten shakespearmainen Mies, hevonen ja kaivo saa mellastaa kuten parhaaksi näkee. En tiedä kuinka lyriikoita on työstetty, mutta niin vain ropisee osumia ainakin allekirjoittaneen tauluun. Ja ykköslevyn avaajaksi on tietysti pistetty raastavia äänimassoja suosiva Ufot lähtivät, jonka totaalinen alkurähinä yllättää joka ainut kerta.



Rusinoiden ohella on tietysti syötävä myös pullaa, joka tässä tapauksessa ei ole lainkaan sitkoa tai kuivaa. Vaikka osa raidoista kopsahtaa ’ihan kiva’ ja ’nauroin kyllä kerran’ -lokeroihin, on suoranaisia huteja vaikea osoittaa. Ja jos jokin ärsyttää poikkeuksellisen paljon, voi kaksikko aina paeta ’ha-haa, halusimmekin ärsyttää sinua – ja nyt onnistuimme’ -labyrinttinsa suojiin. Tämä onkin periaatteessa kritiikin ulottumattomiin karkaavaa musiikkia, joka vain on ja antaa kuulijan reagoida kuten hän parhaaksi näkee.

Saattaa olla että duo vie minua(kin) kuin litran mittaa, mutta toisaalta Numeromysteerin mainio Milleniaali on edelleen ensiluokkaista garagerockia ja Hokkus Pokkus, Laarum Liirum on osoittautunut kuluvan vuoden aikana pintansa pitäväksi paukuksi, vaikka ei ihan edeltäjälleen pärjännytkään. Pihtisynnytys hämmentää edelleen ja Elämäntyön vapaa virta saa yhä hymyn ilmiintymään naamalle.



Miltä siis kahdeksas tuotantokausi vaikuttaa nyt, kun keväinen Hiekkaa ja vettä on saanut muhia knallin alla pitkän suven? Kvartaaleihin jaettu musiikkipläjäys on tutun turvallista/turvatonta Tekramütischia. Tietysti voisin peräänkuuluttaa hiukan rohkeampaa tyylillistä veneen keikutusta, kun tuo outorock tuntuu vallanneen itselleen koko tuotantokauden. Takavuosinahan tekrat tekivät nerokkaita/idioottimaisia kokeiluja mm. metallin suurteosten ja progen mammuttien kanssa.

Ei ehkä parhain tuotantokausi, mutta takuuvarmaa peruskauraa nyt kuitenkin – tekramütischmaisella tavalla. Knallia päästä.

Mika Roth