Sinkut II - Heinäkuu 2022
AikaPoliisi: Haluutko sä pelata mun Nintendoo
Mikäli se AikaPoliisista on kiinni, niin aika mennyt voi vallan hyvin palata takaisin. Kasaristi paukkuvaa synapoppia luova uusi kotimainen yhtye paiskaa näet sellaiset pastellisävyt diskon seinille, ettet ehdi Pac Mania sanoa. Ytimenä toimii AikaPoliisi niminen intergalaktinen laulaja, joka kirjoitusten mukaan saapui planeetallemme vuoden 2018 paikkeilla värväämään puolelleen sotureita. Jaa että mihin taisteluun? No taisteluun kosmisen rakkauden puolesta, tietysti.
Kolme miehistön jäsentä soittavat syntetisaattoreita ja taitaa siellä ääniverhojen taitoksissa kitaraakin kuulua, tosin selvään oppositioon sysättynä. Haluutko sä pelata mun Nintendoo on kysymyksenä hivenen monitahoinen – ja toisaalta niin suora kuin mahdollista. Pleikkarit ja äxboksitkin saattavat kyllä kelvata, mutta melodia napsahtaa kohdilleen kuin kolikko Arcaden kassaan. Synien kireät äänivallit voivat osoittautua kynnyskysymykseksi suuntaan tai toiseen, eikä vokalistin korkean kirkas äänikään jätä taatusti kylmäksi.
On tämä parempi kuin Van Dammen Timecop, mutta häviää kyllä Sandralle.
Mika Roth
Aleksander Susi: SMS
Vanhat kunnon tekstiviestit ne pitävät vain edelleen pintansa, vaikka periaatteessa maailma meni jo aikaa sitten pikakaistalla niiden ohitse.
Aleksander Susi on industrial metal -vaikutteista musiikkia luova artisti, jonka uudella sinkulla kaiken ydin on tekstiviesti. Yksi pieni lause bittiavaruudesta, joka kertoo ystävyyden löytyvän nollien ja ykkösten takaa.
SMS on perustoiltaan ihan simppeli kappale, mutta muoto ja painotukset tekevät tarinasta jotain muuta. Susi antaa rosoisten äänivallien kaikua joka iskulla vähintäänkin riittävästi, eikä näistä kaikukammioista ole niin pitkä matka
Laibachiin – tai
Phil Collinsiin. Kappale on rustattu kasaan hälyttävän harvoista aineksista, mutta puoliahdistavat taustat ja vähäeleisesti vedetyt vokaalit pitävät viestin elossa. Tuli hiukan samanlainen olo, kuin japanilaisten kauhuleffojen kanssa – arkikamaa, ja silti jokin on pahasti sijoiltaan.
Mika Roth
Gilla Band: Eight Fivers
Rough Trade
Gilla Band on aiemmin
Girl Band -nimellä tunnettu irlantilainen noise rock / postpunk -yhtye, jonka seuraava pitkäsoitto
Most Normal on ilmestymässä lokakuussa. Bändin itsensä tuottamaa, ja sen kotistudiollaan äänittämää sekä miksaamaa kiekkoa on kasattu ryhmälle uusin keinoin. Pandemian viskattua kaikenlaiset aikataulut ulos ikkunasta, päätti Gilla Band luoda nättejä pop-biisejä. Kappaleet räjäytettiin osiinsa, minkä jälkeen niitä muokattiin reilusti.
Loputon aika ja rajattomat mahdollisuudet voivat tietysti helposti johtaa kuuntelukelvottomaan kuraan, mutta ainakin Eight Fivers on virkistävällä tavalla askarruttava rock-kipale. Alussa kuullaan lähinnä lauluraitaa ja rytmipuolta, joka nakuttaa ja toisinaan jyrähtää, kunnes minuutin kohdilla saadaan ensimmäinen supersäröinen noise-aalto niskaan. Äärimmäistä metakkaa annostellaan sekaan säästeliäästi, ja taustalla lauluraita keikkuu alati samalla voimakkuudellaan. Tässä on sellaista mantramaista lumoa, joka olisi kantanut pitempäänkin, mutta ehkäpä sinkkuna reilun kahden minuutin mittainen annos on riittävä.
Mika Roth
Jeliah: Keeps On Giving
Jeliah on suomalais-intialainen laulaja, lauluntekijä ja tuottaja, joka on jo pariin otteeseen kolkutellut isomman läpimurron porteilla. Jeliah, eli
Narinder Singh, on vaikuttanut musiikin saralla jo parin vuosikymmenen ajan, mutta vasta nyt on koittanut toisen soolosinkun aika. Keeps On Giving on puhdasverinen pop-balladi, jonka silkkiset soundit ja äärimmäisen tarkkaan hiotut linjat saattavat hyvinkin aiheuttaa jälleen isompia aaltoja.
Rauhallisuus ei kutenkaan sulje pois monipuolisuutta tai nyanssien kirjoa ja Keeps On Giving on yllättävänkin monipuolinen pop-valioyksilö. Parrasvaloissa on Jeliahin samaan aikaan lämmin, vahva ja vähäeleinen vokalisointi, joka korostaa lyriikoita alleviivaamatta kuitenkaan tarpeettomasti mitään. Taustalla akustiset ja sähköiset soittimet kutovat äänikentän, jossa yksittäiset soittimet ja nuotit saadaan pysyvät selkeinä. Tuotantopuolen kokemus heijastuu huippuluokan lopputuloksessa, joka on täyttä asiaa.
Mika Roth
KonGrety MyorkasMy (feat. Kaikki Heiskiksen Ystävät): Biittii kovemmalle
Mitä ihmettä sinä oikein kuuntelet? Tuon kysymyksen olen kuullut useampaankin otteeseen ja hiukan eri muodoissa viime aikoina, kun olen pyrkinyt purkamaan
KonGrety MyorkasMyn uuden sinkun sisustaa. Tietysti viimejouluinen
Maksaani juhannuksen teen -sinkku teki jo selväksi, että nyt sukelletaan äänitaiteen syvään päähän – vaan kolahtaako pää jo päätyyn tai peräti pohjaan saakka?
Biittii kovemmalle -kappale sai alkunsa räppikeikkaa katsoessa, mutta biittiähän on tietysti monenlaista. Entä keitä ovat Kaikki Heiskiksen Ystävät? Ken tietää, mutta tekijänsä kaatopaikkasäveltaiteeksi nimittämä kuunnelmamainen tarina on totta totisesti uniikki ilmentymä musiikin kaltaisessa standardeja, kaavoja ja jo aiemmin siellä kabinetin puolella sovittuja muotoja suosivassa multiversumissa. Kertomus on kafkamainen tarina rakkaudesta, joka ei sitten saanutkaan mahdollisuuttaan. Tasoja piisaa, hahmot muuntuvat ja kaaos tarttuu myös huoneisiin ympärillä, kunnes päässä heittää – ja lujaa. Silti tässä on magnetismia, jota on erittäin vaikeaa selittää tai avata sen kummemmin. Kovemmalla vain biittii siis ja antaa noppien tippua.
Mika Roth
Konihauta: Laiha poika
Rokkimopo Kustannus
Konihauta on Taivalkoskella 1980-luvulla alkunsa saanut yhtye, joka soittaa omien sanojensa mukaan koillismaabluesia. Yleiskielellä tuo tahtoo sanoa, että tummaa bluespohjaista ja punkahtavaakin asennetta muassaan pitävässä väännössä on mukana aimo annos suomirockin alkuperäistä voimaa. Takavuosina samassa yhteydessä olisi saatettu puhua myös uudesta aallosta, eikä sinkusta ole hankalaa löytää menneiden aikojen vibaa.
Mittavasta historiastaan huolimatta Laiha poika -sinkku on nähtävästi vasta bändin toinen virallinen julkaisu, ainakin verkon kaikkitietävien soittopalveluiden mukaan. Tuota voi pitää yllättävänä, sillä omana korvaani Laiha poika -biisissä on kaikki tarvittavat palikat paikoillaan. Angstia ja voimaa virtaa pinnan alla vaikka millä mitalla, mutta tiukasti soittava bändi pitää suitset kireinä ja näin etunoja kääntyy syvemmäksi ja syvemmäksi. Kaksi ja puoli minuuttia vilahtaakin ohitse kerran toisensa jälkeen kuin tyhjää vain. Tässä on voimaa.
Mika Roth
Loasteeze (feat. MC Eiht): Glory
Mörssi Records
Loasteeze on kyllä uuttera ja väsymätön työmyyrä, kuten viime vuonna ilmestynyt EP-levykin otsikollaan jo asianmukaisesti alleviivasi. Helsinkiläinen rap-artisti on tehnyt taajasti myös yhteistyötä ja noiden hedelmien sato on huomattu myös verkon soittolistoilla. Tällä erää yhteistyökumppaniksi on noussut isomman kaliiberin artisti, sillä MC Eiht aloitti uransa jo 80-luvulla
Compton’s Most Wanted -kokoonpanossa.
Supercoolin äänen omaava rap-tarituri tekee ensimmäistä kertaa yhteistyötä suomalaisen artistin kanssa ja lopputuloshan on timanttisen tiukkaa. Tummasävyiset biitit ja varjoja suosivat taustat luovat öistä fiilistä, johon gangsta rap -veteraanin ilmaisu sopii kuin neonvalot yöhön. MC Eihtin ääni on itse asiassa niin lumoava, että biisin muut ansiot alkavat aukenemaan vasta muutaman kuuntelukerran jälkeen. Mittaa kertyy hädin tuskin kahta minuuttia, mutta kuinka täyteen tunnetta kappale onkaan saatu. Kylmää selkää ja nostaa karvat pystyyn – eli toimii kuten pitääkin. Kunnia ja glooria säväyttävälle yhteistyölle.
Mika Roth
Lokakuun Linnut: Sinä ja minä
Kaikella on aikansa ja
Lokakuun Linnut -yhtyeen kohdalla lentotunnit tulivat täyteen seitsemän vuoden taivalluksen jälkeen. Tiukaksi coveryhtyeeksi itsensä trimmannut oululainen orkesteri sulkee tarinansa omalla kappaleellaan, kuinkas muutenkaan, eli tämä ei ole se toinen Sinä ja minä. Eikä ovea tietenkään suljeta täysin kiinni, vaan orkesteri vain telakoituu määrittelemättömäksi ajaksi, mitä ennen järjestetään vielä viimeiset juhlat lokakuussa.
Loppu on koittanut myös menevän poprockin tekstissä, jossa parisuhde on enää savuavia raunioita ja menneitä mahdollisuuksia. Voihan jäljelle jääneistä palasista jotain kai kasata, etenkin kun pitää tallan niin kirjaimellisesti kuin kuvainnollisestikin laudassa. Kesän viimeiset tunnit ovat lopun alkua, mutta kyyneleet eivät sotke kasvoja, koska lopussa on yhä sinä ja minä. Kertsissä noustaan taivaankannen päälle hetkeksi, mistä tullaan turhankin nopeasti alas. Toisaalta: tämähän on loppu.
Mika Roth
Makaya McCraven: Dream Another
XL Recordings
Makaya McCraven on yhdysvaltalainen jazz-rumpali, jonka kynä ei ole päässyt kuivumaan viime vuosina. Ahkera muusikko, säveltäjä, tuottaja ja bändipomo onkin julkaisemassa seuraavaa pitkäsoittoaan syyskuussa ja Dream Another on tuon kiekon toinen sinkkulohkaisu. Instrumentaalikappaleen soittajakaarti osaa asiansa ja McCravenin sävellystyyli sulauttaa uneliaan popin ja lempeän jazzin toisiinsa lämpöä säästelemättä.
Vokaalien tilalla
De’Sean Jonesin huilu taituroi alati lähellä pintaa,
Matt Goldin kitaroiden ja sitarin sotkiessa juuri sopivasti lammen pintaa, ettei uni pääse vallan yllättämään. Kappaleella on mittaa vain karvan päälle kolme minuuttia, mutta lempeän keinuva siivu tuntuu kestävän vähintäänkin kaksinkertaisen määrän. Niinpä silkkisen sulavasta ja samaan aikaan veikeän nykivästä biisistä ei tahdo päästää irti. Aurinkoinen kaaos hymyilee buddhamaisen valloittavasti, eikä ota kuin rahdun aikaa avautuakseen kukkaan.
Mika Roth
Musta Valo: Laivat tulevat
Kaakao Records
Musta Valo, nuo tumman post-popin kotoiset mestarit, jatkaa vahvojen sinkkujensa sarjaa. Kuluvan vuoden ensimmäinen julkaisu kertoo tarinan valaista ja heidän laulustaan, joka peittyy hitaasti moottorien jylinän alle. Laivat tulevat, tuoden muassaan uuden ajan, jossa ei ole tilaa menneelle. Yhtyeen soundi on kehittynyt, modernius ja elektronisuus valtaavat kuin huomaamatta alaa perinteiseltä bändisoundilta – mikä sopii täydellisesti tekstin kaihoisaan aiheeseen.
Valaiden laulu on edelleen ihmisille suurelta osin tuntematon kommunikaation muoto, jonka täysi merkitys on hitaasti aukenemassa kaltaisillemme tulokkaille. Surumielinen kauneus kietoutuukin kuulijan ylle, antaen kaikelle taianomaisen hohteen. Valaiden kulmasta kerrottu tarina alkaa hitaasti, ottaa aikansa – tässä tapauksessa lähemmäs kuusi ja puoli minuuttia – painuen lopulta takaisin hiljaisuuden aaltoihin. Alkuun biisi tuntui kummalle sinkkunostolle, mutta kuten
Tuleville sukupolville -albuminkin tapauksessa, myös nyt kaikki asettuu täydellisen perustellusti kohdilleen.
Mika Roth
My Funeral: Nirvana of Negative
My Funeral on siirtynyt jossain vaiheessa Helsingin suunnille, eikä bändin musiikkikaan pauku enää aivan samoilla pituus- ja leveysasteilla kuin aiemmin. Vuoden 2019
Graveblaster rymysi vielä thrashin ja deathpunkin tienoilla, mutta nyt raskaammat death’n’roll -pitoisuudet ovat kohoamaan päin. Eikä siinä mitään, sillä nopeus on hyve ja voimaa ei ole iskuissa koskaan liikaa. Eihän?
Nirvana of Negative puristuu karvan päälle kahteen minuuttiin ja jo ensisekunneista lähtien käy selväksi, ettei vankeja oteta eikä varoituslaukauksia losautella. Ilmaisuun onkin hiipinyt mukaan energisyyttä ja väkevyyttä, joka saa pohtimaan samaan aikaan
Motörheadin alkuvoimaisuutta ja
The Crownin huimia vääntömomentteja. Puristus onkin hirmuinen, mutta kierteet eivät pamahda pilalle, eikä bändi huku omaan räyhäänsä, mistä iso kiitos täydellisesti sovitetulle ja painotetulle rakenteelle. Kasassa kaikki oleellinen eikä grammaakaan rasvaa. Loppuvuodeksi luvattua albumia odotellessa olo käy positiivisen kuumaksi.
Mika Roth
Panda Bear & Sonic Boom: Go On
Domino
Panda Bear eli yhdysvaltalainen
Noah Lennox on oleellinen osa kokeellisen popin uutterana uudistajana tunnettua
Animal Collective yhtyettä.
Sonic Boom on puolestaan englantilainen muusikko/tuottaja, joka on tuottanut kaksi Panda Bearin listoilla menestyksekkäintä levyä. Yhteistyön syventyminen onkin mitä ymmärrettävintä, ja kokonaista pitkäsoittoa luvataan elokuuksi.
Ensimmäisen sinkun perusteella musiikki on jälleen kokeellisen popin suuntaista, aikakausien lipuessa riemukkaasti toistensa syliin. Pohjilla on elektroniikkaa nähtävästi ainakin jonkin verran, mutta silti etenkin laulusoundi luo orgaanista fiilistä. Kipaleesta nousevatkin mieleen
Devon elektroniset pioneerit ja
The Beach Boysin rento rantameininki, mikä on jo silkkana ajatuksena aivoja nyrjäyttelevä. Ja mikä uskomattominta: kaava toimii, puolet täydentävät toisiaan, biisi jää päähän, eikä edes ärsytä väärällä tavalla.
Mika Roth
Päivi Hirvonen: Vahvan viitta
Nordic Notes
Päivi Hirvonen on kansainvälistä uraa tekevä kotimainen laulaja, viulisti ja jouhikonsoittaja, jonka toinen pitkäsoitto on ilmestymässä elokuussa. Albumin toinen sinkku pistää kansanmusiikin karuselliin, jossa etno soi juurensa osin kadottaen ja osin uudelleen löytäen. Hirvosen ilmaisussa huomiolle pantavaa on myös samanaikainen viulunsoitto ja vokalisointi, ja uudella sinkulla kaikki kuultava onkin artistin itsensä luomaa.
Mikä siis on otsikon vahvan viitta? Saatesanoissa puhutaan ympäristön meille asettamista odotuksista, toiveista ja suoranaisista velvollisuuksista, jotka tavallaan sitovat meidät osaksi yhteisöämme ja yhteiskuntaamme. Mutta voiko moisen viitan viskata sivuun, ja mikä silloin on todellista vahvuutta? Vastuu ja vahvuus, odotukset ja olettamukset. Termien pyörittely on ikuista, mutta pyörteilevä ja akustisen elektroniseen yhdistävä teos antaa muutakin purtavaa. Etenkin viimeisen minuutin aikana kappale nousee vielä pari tasoa korkeammalle, vauhdin kiihtyessä ja vapaan ilman hivellessä kasvoja. Voimaannuttava sinkku osoittaa myös sen, että kansanmusiikki on tarvittaessa tätä aikaa, tätä hetkeä, sekä kaikkia aikoja.
Mika Roth
Samae Koskinen: Saat pian sen kaiken
KHY Suomen Musiikki Oy
Samae Koskinen on julkaisemassa syyskuun alussa kahdeksatta albumiaan. Puolitoista vuotta sitten rakkauden voittamattomuutta ylistettiin
Suudellaan-sinkulla, joka hipoi samalla täydellisen stadionkelpoista poprockia. Tällä erää tanssittavuus on tehnyt tilaa toisenlaiselle rakkaudentunnustukselle, sillä tuore sinkku on – ainakin korvissani – laulu omalle lapselle sekä kaikille tuleville päiville.
Koskinen on asiansa osaava biisinikkari ja tämänkin kappaleen ydin on hienossa pop-melodiassa, joka tällä erää on vain saanut hivenen toisenlaisen muodon ja rungon ympärilleen. Mittaa moniosaiselle teokselle kertyy lopulta täydet seitsemän minuuttia, mutta vaikka alkuun viimeiset reilu kaksi minuuttia eivät tunnu lisäävään enää mitään oleellista jo kuultuun, on juuri tuo hidas paluu alkuun linnunlaulujen ja progehtavien soundien kera se viimeinen tarvittava ympyrä. Teksti on täyttä asiaa, surun ja ilon sekoittuessa toisiinsa.
Mika Roth
Somehow Jo: Fata Morgana
Somehow Jo on valmistautumassa seuraavan pitkäsoittonsa julkaisuun.
Tusk oli kolme vuotta sitten vielä osin tyyliharjoittelua, mutta tulevalla kierroksella tamperelaisten progehtava rockmetalli vaikuttaa asettuvan jo huomattavasti luontevammin paikoilleen. Aiemmin tänä vuonna ilmestynyt
Friend yllätti modernilla raskaudellaan, kun taas Fata Morgana siirtää soundiviisaria taaksepäin.
Progeisa rock ja metalli on nostettu nopeammin kulkevan kelkan kyytiin, eikä päälle neljässä minuutissa ehdi juuri ensimmäisellä kerralla paljoa purkaa kuulemaansa. Säkeistöt ja kertsit vilisevät korvissa, ja vain puolivälissä soundipaine hellittää hetkeksi, vaikka jalkaa ei kaasulta nosteta tuolloinkaan. Enemmän on enemmän, mutta jäin silti kaipaamaan loppuun selvempää asioiden ja elementtien summausta. Kenties albumiympäristössä biisi sitten asettuu paremmin kohdilleen, mutta nyt kiire tahtoo liuottaa mielenkiinnon.
Mika Roth
Sumee: John Lennon
Sumee on debyyttisinkkunsa juuri julkaissut indiepoppari, jonka esikoinen on mielenkiintoinen tapaus. Musiikki on kokeelliseksi laskettavaa poppia, ilman tarpeetonta taiteellisuutta.
John Lennon on kiistatta yksi musiikkihistorian suurista, mutta tehdessään yhteistyötä
Paul McCartneyn kanssa kaikki tuntui nousevan tyystin omalle tasolleen. Toki herrat saivat sooloillaankin luotua historiaa, mutta silti – kuinka merkittäviä nämä tutkaparit ovatkaan?
Sumee kaipaa omaa John Lennoniaan, tuota historiaan jäänyttä rosoisempaa pariaan, jolla oli taipumusta hankkiutua monenlaisiin ongelmiin. Elämä on vienyt kertojaa eteenpäin, ylöspäinkin, mutta jotain oleellista on kuitenkin kadonnut – oletettavasti pysyvästi. Tekstin jännite ja kahden elämän ristiveto on saanut samalla tavoin jännittyneen pop-kappaleen muodon, jossa biisi on periaatteessa loppuun saakka lähtötelineissä, ja on jo aikoja sitten karannut horisontin taa. Ovela muoto ja poikkeuksellinen logiikka nostavatkin Sumeen tämänkertaisen sinkkukoosteen kärkikahinoihin, vaikka sinkun tarttumapinnat ovat sangen rajalliset.
Mika Roth
Tender Lakes: Soft in the Centre
Turkulainen kitarapoprockia soittava
Tender Lakes avasi uransa komeasti vuosi sitten
The Golden Boy / Night Vision -tuplasinkulla. Nyt tulevan esikoisalbumin pohjustustyö jatkuu viehättävän melankolisella raidalla. Jäsenistön pitkä musiikillinen historia kuuluukin läpi, sillä kaihoisat ysärifiilikset saattaisivat olla väärissä käsissä aivan toisella tavalla tulenarkaa ainesta. Jäljet brittiläiseen 80- ja 90-lukujen kitararockiin ovat myös mitä ilmeisimmät, ja taatusti tarkoituksella.
Otetaan siis kaihoa isommalla kauhalla ja silataan sitä vähäisemmällä määrällä draamaa. Ei tässä nyt suoranaisesti kuolla sydämen haavoihin, mutta ei niitä lähdetä sen kummemmin peittelemään. Vokalisti saa kertosäkeessä tuekseen herkullisia taustalauluja ja kitarat pääsevät tuolloin hetkeksi isommin esiin, mutta kaikkea leimaa silti pidäkkeisyys ja rauhallisuus. Kuljetut reitit ovat vaarallisen tuttuja, mutta kun biisiin on saatu näissä määrin ensiluokkaista melodisuutta, niin kantaahan tämä seuraavankin kukkulan tuolle puolen.
Mika Roth
The UFO Cult: Lov66r6boi
70-lukulaisuus on musiikin saralla toisille uhka ja toisille taas rajattomien mahdollisuuksien ihmemaa. Debyyttialbumiaan raita raidalta paljastava
The UFO Cult kuuluu mitä selvimmin joukkoon, jolle 70-luvun proge, kauhuleffat ja aikakauden yleinen meininki on rakasta. Puolentoista vuoden takainen
Run With Me -sinkku sai jo pohtimaan
The Jefferson Airplanen tekemisiä, ja tällä erää soundissa on entistä niukemmin
Black Sabbathin tummaa synkkyyttä. Kultilla onkin rituaalinsa kuosissa.
Lov666rboi on reilusti päälle kahdeksan minuutin mittainen jätti, jolla bändi saa stonerin hiekan narskumaan miellyttävästi hampaiden välissä. Ensimmäistä kertaa progestonerin piikkikukkulalle noustaan jo puolentoista minuutin kohdilla, minkä jälkeen kappale virtaa eteenpäin Rio Granden voimalla. Koskia ei matkan varrelle osu niinkään, mutta soundin syvyys ja rakenteiden joustava lujuus tekevät siitä vastustamattoman herkkupalan. Jos siis sattuu omaamaan herkkää kohtaa sydämessään tällaiselle jyrnytykselle. Bonuspisteet juurevista koskettimista, joiden ansiosta plus kahdeksan minuuttia livahtaa yllättävänkin jouhevasti ohitse.
Mika Roth
Uniikki (feat. Spekti): Fakjee
Rähinä Records
Kesä on biletyksen ja siihen olennaisesti liittyvän oheistoiminnan kulta-aikaa, kuten me kaikki tiedämme. Ja kahden on aina kaunihimpi, joten
Uniikki on yhdistänyt tällä erää voimansa
Spektin kanssa. Lopputuloksensa on syntynyt optimaalinen bilebiisi, jossa jokainen lasi ei ole ainoastaan puolitäysi, vaan suorastaan yli äyräidensä tulviva. Pandemian murheen ajat ovat takana ja sen todellakin voi tuntea kaikilla toiminnassa olevilla aisteilla. Tämä on hyvää tarttuvuutta.
Katto pamahtaa siis sijoiltaan, kun timanttinen duo antaa palaa ja nostaa täysin tietoisesti aivot narikkaan ja laittaa bilehatut päähänsä. Johan tässä pari vuotta tehtiin hidasta kuolemaa, joten tehdään vastapainoksi vajaat kolme seuraavaa minuuttia täydellistä, totaalista ja kompromissitonta elämää. Uniikki kiihdyttää ja painaa eteenpäin vailla huolta, ja Spektihän istuu moiseen tilanteeseen kuin makkara/vegemakkara käteen. En ota kantaa biisin älyllisyydestä (tai älyttömyydestä), vaan kehotan ainoastaan elämään avoimin mielin.
Mika Roth
Vaasa Palaa: hvrmvvtv
Ihmispolon mustempia tuntoja tutkiva
Vaasa Palaa jatkaa tutulla linjalla, mutta tämä ei ole mitään masentavaa harmautta vaan ennemminkin sellaista hopeanuolen vinhaa harmautta. Bändin omaperäinen suomirock on tuottanut joskus kevytheviä, toisinaan taas romanttisesti kipuaan vaalivaa tunnelmointia. Kipuisaa on elo myös nyt, kun rakkaus on jäänyt taakse. Merkityksellisintä ei ole kuitenkaan se, mitä on tapahtunut, vaan kuinka tapahtuneeseen reagoidaan.
Biisi paahtaa eteenpäin yllättävänkin pirtsakalla askelluksella, vaikka saatesanoissa myytyä metalcorea en kyllä ostakaan. Mennyt on siis lopullisesti mennyttä, mutta kertoja on päässyt selvästi yli jo pahimmasta vaiheesta, vaikka kipu on edelleen läsnä ja muistuttaa itsestään päivittäin. Piinaavasta arjen harmaudesta uutetaan negatiivista mustaa voimaa, joka käännetään silkalla tahdolla positiivisen valon lataukseksi. Näin lannistavan tekstin ja kohottavasti kaasuttavan musiikin ristiriita täydentää itse itsensä. Kummallinen biisi, mutta olihan se
joulusinkkukin ihanaisen outo.
Mika Roth
Lukukertoja: 2087
