Tuska Metal Festivalin sunnuntai

Festivaalien viimeinen päivä toi myös auringon esiin piilostaan, kun kahden päivän pilvisyyden ja sadekuurojen tilalle saatiin koko päivän kestänyt uuvuttava paahde. Ennakkomyynissä pienintä kiinnostusta osakseen saanut päivä tarjosi vielä aavistuksen edellisiä päiviä marginaalisempaa musiikkia, esiintyjälistan sisältäessä mm. sellaiset nimet kuin Ministry ja Arch Enemy.

Entinen Sepulturan laulaja/keulakuva Max Cavalera on johtanut Soulfly -yhtyeensä jo kolmanteen levyyn, joka on yksinkertaisesti nimetty numerolla 3. Mies on myös (viimein) pääsemässä irti edellisen bändinsä varjosta, onhan tuosta kipeästä ja shokkeeraavasta erosta jo tosin kulunutkin seitsemän vuotta.

Yhtyeen setti perustui luonnollisesti hyvin voimakkaasti uuden levyn materiaaliin. Etenkin Seek’n’ strike ja LOTM (Last of the mohicans) saivat jalkoihin ja käsiin liikettä, ja Sepulturan Refuse/Resist toimi tietenkin yhä, kuten aina ennenkin. Myös Soulflyn esikoislevyltä taisi soida Fire, tosin tuosta en ole aivan varma. Noin puolessa välissä keikkaa lavalle nousi yllättäen Maxin poika Richie Cavalera laulamaan Bleed –kappaletta, ellen ihan väärin kuullut. Soulfly esitti heille tuskin kuumassa, mutta meille pohjoisen ihmisille miltei tukahduttavassa, paahteessa tiukan setin. Lisäpisteitä vielä siitä että Max oli tilaisuutta varten pukeutunut Suomi-paitaan. Basisti Marcello oli äärimmäisen energinen ja rumpupatterinsa takana Roy hakkasi soittimiaan tutun tulisella temmolla.

The 69 Eyes on tällä hetkellä hyvin inhoittavassa tilanteessa, sillä ns. genrejen väliin putoaminen saattaa olla pian totisinta totta. Nytkin bändin popahtava kevytmetallointi loikkasi muusta tarjonnasta selvästi esille. Kevyttä muttei tarpeeksi kevyttä, raskasta muttei tarpeeksi raskasta. Keikka käynnistettiin Blessed be –levyn tiukalla aloitusraidalla Framed in blood. Tämän lupaavan nostatuksen jälkeen sukellettiin keveämpien äänimaisemien sekaan, ja kiinnostusaste yleisössä näytti laskevan miltei välittömästi. Vasta ne Blessed Ben isot hitit Brandon Lee ja Gothic girl, sekä viimeisimmän Paris kills levyn Betty blue saivat kansaan jälleen enemmän liikettä.

Jotenkin taas tälläkin keikalla oli nähtävissä ja tunnettavissa tiettyä varman päälle pelaamista, joka bändin uran aikaisemmissa vaiheissa loisti poissaolollaan. Toivon todella että bändi saa taas seuraavaa levyä purkittaessaan hieman menoa soittoonsa, sillä nyt kaikki tuntuu liian valmiiksi siloitellulta. Enkä siis todellakaan puhu ainoastaan yhtyeen soundista, vaan yleisestä vireydestä. Tätä katsoessa kun tulee vilkuiltua turhan usein myös kelloa.

Keväällä pitkän telakalla olon jälkeen tiukan Suffer our pleasures levyn julkaissut Tarot, oli saanut kunnian olla Sue-stagen viimeinen esiintyjä tämän vuoden Tuskassa. Väsymys ei näyttänyt silti vaivaavan ainakaan yleisöä, joka jaksoi huutaa rytmikkäästi ”Tarot! Tarot!” ja hakata käsiään yhteen, yhtyettä lavalle odotellessa. Viimein tiukan huudon ja taputuksen säestämä odotus palkittiin kun lava täyttyi savusta ja I Rule tärähti eetteriin.

Yhtyeen keulakuva, basisti/laulaja Marco Hietala näytti nauttivan bändin jälleen nopeasti kasvaneesta suosiosta kovastikin. Miestä tuntui hymyilyttävän spontaanit ”Hei, hei, hei!” huudot ja taputukset, jotka eivät tuntuneet välillä loppuvan ollenkaan kappaleiden välissä. Jo muutenkin kovan latauksen omannut keikka nousi vielä kolme porrasta ylemmäs kun yhtyeen kuuluisimman kappaleen Wings of darknessin perään räjäytettiin uusimman levyn pienoishitiksikin muodostunut singlelohkaisu Undead son. Ison teltan katto oli näinä hetkinä todella vaarassa revetä, kun yhteislauluksi edessä kääntyneet kertosäkeet saivat äänitason nousemaan jo kipukynnyksen tietämille. Yhtye soitti timmisti yhteen, ja mukana näytti olevan ylimääräinen ’soittaja’ ääniefektejä koneellisesti luomassa. Erityismaininta vielä rumpali Pecu Cinnarille, joka osoitti soitollaan että rummut ovat lyömäsoittimet. Mielenkiintoista oli myös huomata se, että bändin uudemmat kappaleet olivat miltein kautta linjan huomattavasti suositumpia kuin vanhemmat. Tämä lupaa hyvää yhtyeelle, joka kuitenkin taitaa palata takaisin telakalle kun Nightwish taas aktivoituu.

Yksi modernin Industrial-metallin tärkeimmistä yhtyeistä saapui Helsinkiin päättämään 26:en keikan Euroopan-kiertuettaan. Sunnuntain pääesiintyjäksi kiinnitetyn Ministryn äärimarginaalinen musiikki ei ole koskaan miellyttänyt suuremmin massoja, joten odotin jännityksellä mitä tuleman pitää.

Ministry on henkilöitynyt 80-luvun loppupuolelta asti kahteen mieheen; laulaja Al Jourgenseniin ja bassosta vastaavaan Paul Barkeriin, muiden jäsenten vaihtuessa tasaiseen tahtiin kaksikon ympärillä. Tällä kertaa mukana oli kaksikon lisäksi kaksi kitaristia, kosketinsoittaja ja kaksi rumpalia, joista toinen soitti välillä saksofonia (!). Mitään taustakankaita tai pyrotekniikoita ei lavalla näkynyt, ainoa myönnytys näyttävyyteen oli Jourgensenin ’mikkiteline’. Rakennelma muistutti Harley Davidsonin etuhaarukkaa, josta on muotoiltu käärmeen mallinen puhujakoroke.

Setti oli rakennettu siten, että kaikki yhtyeen ’hitimmät’ kappaleet loistivat poissaolollaan. Psykoottisen hauska kaahausraita Jesus built my hotrod sekä Stigmata, The land of rape and honey, Burning inside ja Lay lady lay jäivät kaikki soimatta. Sen sijaan bändi esitti esim. Bad bloodin, junnaavan tuskaisan Scarecrown ja ääri-ahdistavan Psalm 69:n. Kummallisin tapaus sattui kun kesken keikan lavalle pääsi ryntäämään yli-innokas ihailija/juhlija. Järjestymiesten saadessa äijän kiinni ryhtyi tämä laittamaan hanttiin oikein kunnolla, ja pois raahautuessaan tunkeutuja onnistui kaatamaan vahingossa toisen kitaristin. Kuusikielisen soittaja hiiltyi tästä takaapäin yllättäen tehdystä hyökkäyksestä niin, että käytti soitintaan kertaalleen menestyksekkäästi lyömäaseena. Barker ryntäsi lavan toiselta puolelta rauhoittelemaan soittajatoveriaan, ja pienen nujakoinnin jälkeen fani saatiin pois lavalta ja kitaristikin rauhoittui. Kuvaavaa tässä on se, että muu yhtye ei missään vaiheessa lopettanut soittamistaan.

Setin jälkipuolisko oli hieman yleisöystävällisempi, kun faneja hemmoteltiin esim. sellaisilla helmillä kuin N.W.O., Just one fix, So what ja Thieves. Tämä kevyt tyylinvaihdos saikin vastaavasti aikaiseksi lisää liikettä eturiveissä ja yhä useampi käsi heilui ilmassa, vaikkei yleisöä turhan paljon enää paikalla ollutkaan (vrt. edellisen illan viimeinen esiintyjä Children of Bodom). Niille faneilleen jotka olivat paikalla yhtye tarjosi unohtumattoman kokemuksen, sillä keikka kulki kautta linjan esimerkillisen ammattitaitoisesti. Jourgensen heitteli jälleen huolimattomasti silloin tällöin soittamiaan kitaroita yli olan, roudarien syöksyillessä niitä kiinni ottamaan. Välispiikkejä ei turhan paljoa kuultu, mutta solisti teki monia asioita hyvinkin selväksi ainoastaan elehtimällä.

Ministry toimi sopivan äärimmäisenä lopetuksena asiallisesti sujuneille festivaalille, jotka tarjosivat kolmen päivän aikana runsaasti hienoja esiintymisiä lukuisilta bändeiltä. Järjestelyt olivat, jälleen, hyvin onnistuneet ja juhlat sujuivat ainakin allekirjoittaneen havaintojen perusteella ilman suurempia rähinöitä. Ensi vuonna uudestaan!

Mika Roth