Fantasia: Aikamatkaajan unikuva

Fantasia oli omalta osaltaan tekemässä 70-luvulla kotimaista progehistoriaa. Yhtyeen vuoden 1975 ainoaksi jäänyt pitkäsoitto oli aikansa kuva, jonka merkitys on vain kasvanut vuosikymmenten saatossa. Vuonna 2017 edelleen aktiivinen ryhmä heitti poikkeuksellisen onnistuneen keikan. Setissä kuultiin myös kaksi 70-luvun puolivälin aikoihin kirjoitettua ennen julkaisematonta kappaletta, ja tuolloin joku sai loistavan idean livelevystä. Aikamatkaajan unikuva avaakin ikkunan 70-luvun puoliväliin ja tarjoaa samalla harvinaisuuksiksi muuttuneita helmiä nyt hivenen uusissa muodoissa.

Rolling Records

Fantasian tarina ulottuu aina 60-luvun lopulle saakka, sillä yhtye syntyi St. Marcus Blues Bandin perustalle. Vuonna 1973 virallisesti alkunsa saanut Fantasia voitti jo seuraavana vuonna rockin SM-kisat, mikä poiki samalla levytyssopimuksen. Näin yhtyeen itsensä mukaan nimetty debyyttialbumi luotiin hämmentävän nopeassa tahdissa.

Progressiivinen rock ei päässyt edes 70-luvulla murtautumaan Suomessa musiikin eturiviin, vaikka maassamme oli huippuluokan taitajia ja visionäärejä. Tangon, iskelmän ja popin venettä keikuttivat kyllä pian jo uudet suuntaukset, mutta samalla progerock jäi hivenen takapenkille – mutta taustaltahan on hyvä operoida rauhassa. En tunne tarkemmin Fantasian historian kurveja, mutta vuonna 2017 bändi on – ainakin tämän livetallenteen perusteella – elämänsä vedossa.

Debyyttialbumilta kuullaan vain neljä raitaa, mutta kiekon merkittävimmät palaset ovat kyllä mukana. Svengaavampaa rockbootsia jalkoihin ujuttava Suihkuliidolla tarjoaa itse asiassa sellaista soundilaskettelua ja kitaraherkkua, että siivulla olisi voinut raivata tietä kansainvälisilläkin listoilla 70-luvun puolivälissä. Yhteensulautetut Unikuva / Huutokauppa ovat myös niin loistavaa Yes-henkistä progeutuilua, että kannattaa vain sulkea silmät ja nojata taaksepäin.

Aiemmin julkaisemattomia raitoja on mukana kaksi, ja ne kumpainenkin ovat lähtöisin yhtyeeseen esikoisalbumin ilmestymisen jälkimainingeissa liittyneen kosketinsoittaja Ronnie Ehrsin kynästä. Englanniksi esitetty Abra sekä instrumentaaliraita Taj Mahal osoittavat myös kiistatta sen, että mikäli ryhmä olisi vain saanut kunnon mahdollisuuden, olisi seuraavasta pitkäsoitosta saattanut muotoutua todellinen tapaus. Progerock kehittyi siinä missä kaikki muukin musiikki, eikä toinen levy olisi ollut todellakaan vain silkkaa esikoisen toistoa.

Abran kuuma rytmi ja lattarivibat osoittavat kenties Santanan ja kumppaneiden suuntaan, mutta hyvä biisi on aina hyvä biisi. Päälle kahdeksan minuutin yltävä Taj Mahal onkin sitten se paketin eeppisin progepaukku, jonka pelastaa ilmava sovitus ja hengittävä äänivalli. Bändin soiton herkkyyttä kannattaa myös korostaa, sillä mielestäni vain riittävän kevein käsin ja vapain mielin voi syntyä jotain näin taianomaista.

Fantasia loi historiaa ja on vain oikeus sekä kohtuus, että seuraavien sukupolvien progefanit pääsevät viimein nauttimaan pioneerien työn hedelmistä laajemminkin.

Mika Roth