Sinkut II - Huhtikuu 2022
Anna Inginmaa: Oisko meissä jotain suurempaa?
Stupido Records
Film Noir on Anna Inginmaan tuleva EP-levy, jonka toinen sinkkulohkaisu on kohtalokkaan kysymyksen esittävä Oisko meissä jotain suurempaa? Vanhojen film noir -elokuvien maailmathan olivat usein tummasävyisiä öisiä sokkeloita, joissa ihmisten kohtalot kietoutuivat dramaattisin säikein toisiinsa. Rakkaus saattoi kantaa päähenkilöt läpi hirmuisimpien koettelemusten, sielun synkemmältä puolelta kumpuava pahuus ja juonikkuus toimivat usein vastavoimina.
Inginmaan kauniisti ja hiljaisesti tulkitsemassa kappaleessa laulu viipyilee ja viekoittelee, kuten mustavalkoisissa leffoissa konsanaan. Trumpetti huokuu öistä kaihoaan, rytmiryhmän jazzahtava soitto napsuttelee kiireettä ja pianosta tiputellaan vain niitä nuotteja, jotka ovat tilanteessa tarpeellisia. Onko mahdollisuus jo mennyt, vai voisiko rakkaus voittaa yhä esteet, jos kumpikin osapuoli satsaisi tosissaan. Tarvittaisiin edes pari sanaa, jotka toimisivat rakennettavan sillan alkupilareina. Samettisen sininen yö, kohtalokkuuden tummat viitat, ja lopussa tietysti odottaa vain pieni finaali, koska film noiriin ei pauhu kuulu.
Mika Roth
Decoy: Lake Paanajärvi
Wilderness Music
Decoy-nimisiä yhtyeitä on monia, mutta tällä erää kyse on kotimaisesta pitkän linjan instrumentaalijazz-bändistä. Yhtyeen kuuden vuoden takainen
Borealis-pitkäsoitto oli omanlaisensa tapaus, joka on viimein saamassa jatkoa.
Inherited Stories -albumi julkaistaan toukokuussa ja sen toinen sinkku avaa erään taulun tarinaa.
Akseli Gallen-Kallelan maalaama
Paanajärven Paimenpoika -taulu koristi säveltäjä
Lauri Kettusen äidin isän taloa. Talo paloi talvisodassa ja kappale vie kuulijan kesän, sekä syksyn 1939 tunnelmiin, jolloin suursota odotti jo kulman takana.
Kunnianhimoisen raidan lähemmäs yhdeksää minuuttia viistävä mitta ei ole minkäänlainen ongelma, kun progehtavan rockin, maailmanmusiikin ja jazzin nyörit punovat uskomattoman yksityiskohtaista teostaan. Lake Paanajärvi onkin, hivenen klisheisesti todeten, kuin matka kansallismaisemissamme. Saksofoni kirmailee muiden soitinten keulilla, jousikvartetti laventaa näkymiä hienostunein liikkein, tuoden muassaan vahvaa elokuvamaisuutta. Puhaltimet, piano, sanaton laulu ja rytmisoittimet luovatkin yhdessä hienostuneen äänirakenteen, jonka vahva luonnollisuus, tyyneys ja rauhallisuus vievät mukanaan kerran toisensa jälkeen.
Mika Roth
ELLIMEI: Löytäjä saa pitää
Isoja kirjaimia suosivan
ELLIMEIn musiikki on suomipoppia suurella sydämellä ja hivenen keveämmällä otteella. Tunteista voidaan ja halutaan puhua suoraan, ja artistin debyyttisinkulla tähdätäänkin välittömästi suoraan sydämeen. Saatetekstin perusteella keikkojakin on jo takana, joten mitä tässä lopulta saadaankaan löytää ja mahdollisesti pitää?
Biisin musiikilliset suunnat ja vaikutteet käyvät nopeasti selviksi. Suomipop on genrenä mahdottoman laaja, ja ainakin Löytäjä saa pitää -sinkun perusteella ELLIMEI sijoittuu runomaisempaan laitaan, jossa singer/songwriter -tyyppinen polveileva kerronta rakentuu pitkälti lauluun, koskettimiin ja taustalle sijoitettuihin palasiin. Toki kaikki bändisoittimet plus jouset ovat mukana, mutta todellisuudessa kappale elää polveilevista vokaaleista ja biisin puolileikkisästä melodiakulusta. Aiheena on rakkauden uudistaminen ja läheisen upeuden ymmärtäminen, kun arki vie helposti elämän suurimmasta tarinasta ihmeen pois.
Mika Roth
Harha.: Päätä seinään
Nimeään pisteellä korostava
Harha. liikkui vielä pari vuotta sitten
Kertakäyttömielikuvat EP-levyllä lähellä Seattlen grungeaaltoa, bändin avatessa samalla julkaisu-uransa. Sittemmin tyyli on kehittynyt ja ideat muuntuneet, mitä uusin sinkku esimerkillään korostaa. Vuonna 2022 Harha. on näet mitä selvimmin suomenkielistä, nopeaa ja silti melodioihin nojaavaa punkrockia veivaava orkesteri.
Pään seinään lyöminen on kivuliasta puuhaa, jonka pitäisi opettaa moisen toiminnan kannattamattomuuden suht nopeasti. Luonnollisesti puhe on kuvaavaa, mutta yhtä kaikki kaksi persoonaa törmää tekstissä toisiinsa ja kitkasta syntyy kipinöitä. Biisi starttaa vahvasti ja kertosäkeen kuvio ehditään käymään ensi kertaa läpi jo alle minuutissa, mutta jotenkin suurin pamaus tuntuu juuttuvan piippuun. Periaatteessa kasassa on jo idioottivarma punkrock-isku, jonka elementeissä ei sinällään ole mitään vikaa – läheltä liippaa.
Mika Roth
Ideaali & Jay Who?: Tuulelta suojassa (feat. Aurora)
KHY Suomen Musiikki
Jokelan veljekset
Janne ja
Jussi ovat Lahden hip hop-osaston pitkäaikaisia jäseniä, jotka ovat
Ideaali & Jay Who? -nimen alla pistäneet ulos jo useamman pitkäsoiton, sekä kunnioitettavan kokoisen pinon pienempiä julkaisuja. Tällä erää yhteistyötä on tehty ennemminkin reggaen puolelta tutun
Auroran kanssa ja samalla paljastetaan ensimmäinen osa ensi vuonna julkaistavalta seuraavalta pitkäsoitolta.
Joskus rakkaus on koetuksella ja tunteet tarvitsevat suojaa maailman armottomilta tuulilta, mistä Tuulelta suojassa -biisi kertookin. Pieleen mennen päivän päätteeksi tarvitaan läheisyyttä, lämpöä ja rakkautta, jotta jaksaa taas. Luettuna juoni kuulostaa mahdollisesti pliisulta, mutta veljesten äänten lämpö kantaa balladia vaivatta eteenpäin, ja Auroran panos kohottaa etenkin jälkimmäisen puoliskon draaman kaarta kummasti. Rap-balladin positiivinen fiilis ja voimaannuttava henki eivät käänny äiteläksi sokeroinniksi, vaan kappale on vain oma itsensä: turvatakuu kahden ihmisen suhteen kestävyydestä. Huono päivä muuttuu hyväksi illaksi.
Mika Roth
Intiaanikesä: Missä se kaikki on
KHY Suomen Musiikki
Ajatuksen tasolla
Intiaanikesä on näin kesän lähestyessä suorastaan miellyttävä sääilmiö, kun tuuli pysyttelee yhä pohjoisen puolella. Tällä erää termi tarkoittaa kuitenkin artistia, joka luo modernia ja hyvällä tapaa kepeää poprockia. Missä se kaikki on -kappale on uusin sinkku pitkässä ketjussa, jonka teksteissä riittää valojen lisäksi niitä varjoisampiakin kohtia.
Otsikon kysymys osoittaa lapsuudessa koettuihin päiväunelmiin. Elämä näytti lapsen silmin helpolta ja täynnä lupauksia olevalta seikkailulta. Unelmat eivät kuitenkaan toteutuneet, eikä luvatuiksi koetut asiat tapahtuneet. Lähtöidea on siis naiiviuden kääntyminen realismiin, jossa rahaa on tuskin ruokaan – säästötilistä nyt puhumattakaan. Kontrasti kuuluu poprock-kappaleen tempomisena kauniin ja rosoisen välimaastossa. Vokaalien pehmeys, sanojen pisteliäät puolisyytökset ja muistelut, sekä isoksi äityvä äänimaisema, joka ei anna lopussa vastausta tai lunastusta. Upeat karmit, mutta olisiko kappaletta pitänyt jatkaa vielä yhden askeleen verran eteenpäin, koska kehät jäävät täyttymättä – vai oliko se biisin koko idea?
Mika Roth
Jorma: Kuka mun peiliäni tuijottaa
Jorma on suomenkielistä poprockia luova artisti, joka on aiemmin soittanut useammissa eri yhtyeissä. Etenkin raskaampaa osastoa edustanut
RebelHead mainitaan erikseen, vaikka sooloilevan Jorman musiikki ei voisi olla kauempana kyseisen bändin junttauksesta. Uusi aika käynnistyi alkuvuodesta ilmestyneellä
Tahdon sut -sinkulla, jolla tehtiin tuttavuutta jopa iskelmän kanssa, eikä toinen sinkku lähde rikkomaan toimivaa kaavaa.
Vaan mikä on tuo kaava? Jorma laulaa nyt melodisesti ja puhtaasti, antaen tunteiden välittyä suoremmin. Kertojaa on vedätetty oikein urakalla, kun haluat nähdä vain hyvät asiat ja turvaudut ’valikoivaan sokeuteen’, elät valheen päällä. Ja jokainen valhe paljastuu lopulta, jolloin luvassa on kipua, häpeääkin. Kertoja on jo toipumassa tapahtuneesta, mutta maailma ei tule enää koskaan olemaan ennallaan. Kappale häivytetään hieman yllättäen hiljaisuuteen jo reilusti ennen kolmea minuuttia, mikä jättää keskeneräisen fiiliksen. Hiottavaa siis riittää vielä siellä sun täällä, eivätkä rouheammat kitaratkaan istu maisemaan ongelmitta.
Mika Roth
KUKKA: Hei mitä siit
PUSKISTA
KUKKA on pistänyt ulos tasaiseen tahtiin pienjulkaisuja jo vuosien ajan, mutta viiden biisin EP-levyä isompaa pakettia ei ole tainnut tulla missään vaiheessa markkinoille. Jostain syystä yksikään lukuisista pikkuisista ei ole koskaan osunut Desibeli.netin haaveihin. Onneksi tilanne viimein korjaantuu, sillä Hei mitä siit -sinkku on mitä viehättävin pop-sävellys. Luultavimmin tämä(kin) biisi on reaktio myllertäviin aikoihimme, kun ei tiedä mitä pelätä eniten, ja mistä löytää voimaa jaksaa eteenpäin keskellä epävarmuutta.
Elektronisella voimalla lujitettu kappale valaa uskoa omaan päätöksentekoprosessiin. Ehkäpä tie aukenee meille jokaiselle, kunhan vain uskallamme ja annamme sydämen puhua? Kenties, eikä voimaannuttavan popbiisin kuuntelusta ainakaan haittaa ole. Vahvasti efektoidut vokaalit eivät menetä orgaanisuuttaan, vaikka äänimaisemat ovat Tron-universumille sukua ja puolivälin suvannossa elektronisuus jo miltei pirstoo kuvan pikselisateeksi. Melankolisuus ei sulje pois toiveikkuutta, kunhan vain uskomme itseemme ja tiehemme.
Mika Roth
Kärmes: Kuka lopulta pelkää
Svart Records
Kärmes on turkulainen orkesteri, joka ennakkoluulottomasti ottaa tehosekoittimen esiin, eikä unohda myöskään samannimistä yhtyettä rokatessaan roisisti. Soundi- ja tyylisilppuriin sullotaan 70-luvun rockin, iskelmän sekä punkahtavan poprockin palasia, eikä konetta käytetä matalilla kierroksilla. Eikö kaikki tämä ole tehty jo moneen kertaan? Kyllä kai, mutta mitä tässä pelkäämään, jos kaava toimii ja sukat pyörivät jaloissa rockin voimalla.
Bändin debyyttisinkku pistää rockin murikoihin vauhtia, eikä action rock -termiä tarjota turhaan yhdeksi reunapisteeksi. Vokalisti
Lotta-Lucia antaa räkäisyyden hiipiä mukaan lauluun, joka hetkittäin jakaa jo tilaa asenteikkaan huudon kanssa. Kiukkuinen teksti tuntuu olevan hyökkäys tuppisuista vastapuolta kohti, kun tunteiden murtumispiste on saavutettu jo aikaa sitten. Alle kahteen ja puoleen minuuttiin tiivistetty paketti räiskyy ja räjähtelee siihen malliin, että bändin toimintaa kannattaa seurata vähintäänkin etäämmältä.
Mika Roth
Late night Late: Tosimies
Rolling Records
Kirjoitusasullaan hivenen hämmentävä
Late night Late on tamperelainen rap-artisti, joka pitää länsirannikon saundeista ja funkin groovesta. Korona-aikana ulos on tullut jo albumia, sinkkua ja EP-levyä, joten tulevan toisen pitkäsoiton ensimmäinen sinkku kerää tietysti huomiota puoleensa. Vaan minkälainen on sellainen tosimies Late night Laten maailmassa?
Tosimies ei tarvitse rautaa käteensä, eikä egoa nosteta pätkimällä heikompia aina vain alemmas, vaan tekemällä ihan oikeasti oikeita asioita. Nainen ja lapset ovat siis kunniassa, eikä miehuuden mittana toimi loppupeleissä muut kuin omat teot, sillä sanojahan maailmaan mahtuu vaikka kuinka. Nämä ovat sopiviin jonoon pistettyinä hienoja sanoja, joita ryyditetään funkisti myllertävällä soundilla ja näppärillä sanasommitelmilla. Nyt rullataan pienellä pohjavaralla, mutta pohja ei raavi asfalttia, vaikka kiesi keinuukin öisessä soundivirrassa. Taustoja on ruuvaillut tuottajan pallilla häärinyt
Hunk Punk, joka ansaitsee groovemeisselin käytöstään ja bassojen annostelusta mittavimman mahdollisen hedelmädrinkin.
Mika Roth
Maan Tomu: Kameli
Mustaa Multaa Records
Tämänkertaisen sinkkukoosteen mammuttipalkinto irtoaa ilman minkäänlaista vakavampaa kilpailua
Maan Tomu -orkesterille. Kameli on helsinkiläisen psykedeelis-vivahteista klassista rockia esittävän bändin debyyttisinkku, mutta keikkapaikkoja viisihenkinen yhtye on kuuleman mukaan kiertänyt jo vuosia. Jättiläisen mitat ovat huimaavat, sillä yleensä sinkut yritetään mahduttaa alle neljään minuuttiin, mutta nyt kello rientää lähemmäs neljäätoista minuuttia.
Kameli taivaltaa siis halki klassisen rockin erämaiden, ja psykedeeliset vibat heivaavat ajatukset väistämättä kohti 60-luvun lopun ja 70-luvun alun progehtavia luomuaikoja. Soundeissa on myös pyritty hivuttautumaan lähemmäs Woodstockin universumia, jossa happo saa jyrätä, mutta katse pysyy silti riittävän kirkkaana. Folkahtava väliosa huiluineen kaikkineen on totaalista herkkua ja vokaalien tapa asettua muiden soitinten tasolle on onnistunut siirto. Pituutta on kuin Saharalla, mutta kuivaksi ja kurjaksi ei näin hedelmällistä musiikkia osaa koskaan kutsua. Pinnat vielä
Black Sabbath -kitaroista ja yllättävistä kiippareista.
Mika Roth
Max Olavi & Elävät Kuvat: Joku muu
Max Olavi & Elävät Kuvat on ammattimuusikoista koostuva yhtye, joka ammentaa inspiraatiota 80-luvun klassisen angloamerikkalaisen rockin maailmoista. Viime vuonna Kotkassa perutettu bändi onkin tarttunut töihin isommin ja debyyttialbumi on kuuleman mukaan jo työn alla. Saatesanojen alussa mainitaan rohkeasti
Tom Petty ja
Bruce Springsteen, joten sihti on korkealla eikä päätä kylmää, vaan kuinka sitten lopulta kävikään?
Okei, Amerikan soundi on kiistatta kohdillaan, mutta ottaisin jonkinlaisiksi ohjainmerkeiksi myös
Journeyn ja
Kansasin kaltaiset pioneerit. Toki heartland rock kuuluu Joku muu -raidassa selvästi läpi, mutta kasarista on omaksuttu muutakin, eikä supertarttuva biisi ole silkka nostalgiapaukku. Itse asiassa lopun irrottelu kitarasooloineen kaikkineen piiskaa kipaleen sellaiseen laukkaan, että kolme ja puoli minuuttia muodostavat tarpeettoman tiukat karmit näin lennokkaalle siivulle. Kuka onkaan oven takana, onko se odotettu vieras vai ’Joku muu’ – teinislasherit taitavat olla nähtyjä leffoja, kasarin hengessä tietysti.
Mika Roth
Pretty: Under the Weather
Mistä on nätit tehty tällä erää?
Pretty on helsinkiläinen grungen alkulähteitä tutkiva orkesteri, jonka tulevan debyyttialbumin ensimmäinen sinkku avaa Seattlen soundia. Saatesanoissa ryhmää tituleerataan jopa garage punk -bändiksi, mutta moiset tuulet loistavat ainakin tällä siivulla poissaolollaan. Tuleva saattaa tuoda tullessaan pari yllätystä, sillä jäsenistöllä on myös muita projekteja ja säätöjä, joten kokemattomuuden sudenkuopasta Prettyä tuskin löydetään.
Niin, se Seattle. Under the Weather onnistuu alle minuutissa herättelemään äärimmäisen vahvat
Nirvana ja
Alice in Chains -vibat, mutta en laske sitä tässä yhteydessä negatiiviseksi jutuksi. Grungessa oli, ja on yhä, omanlaistaan punkin uhkaa, joka parhaimmillaan tuikkaa kaiken tuleen. Tässä numerossa raastava kitarariffi ja rytmiryhmän päälle puskeva soitto ovat puhdasta voimaa, jota säästellään säkeistöissä ja kaadetaan saavikaupalla niskaan kertseissä. Tuttu ja kulunut kaava, tiedetään, mutta toimii.
Mika Roth
Red Moon Riot: It Ain’t Bad
Uuden alun kynnyksellä oleva
Red Moon Riot on tuhtia mutta svengaavaa stoner rockia soittava kotimainen orkesteri, joka muutti taannoin
kokoonpanoaan ja vielä kaupan päälle nimeäänkin. Takana on kilometrejä, mutta edessä niitä odottaa vielä huomattavasti enemmän. Menneet ovat kuitenkin menneitä ja on koittanut aika katsoa tulevaisuuteen. It Ain’t Bad -sinkun toteava nimi ja teksti sopivat tilanteeseen, jossa on vain hyväksyttävä tapahtunut ja nähdä hyvä.
Sinkun neljä ja puoli minuuttia ovatkin yhtä räjähdyssarjaa, kun periaatteessa kiireettä kolisteleva biisi paukkuu ja rypistää eteenpäin. Stoner on sydän ja ydin, mutta rullaava soitto sekä ilmava sovitus tekevät kappaleesta positiivisella tavalla ajattoman. Monikerroksiset vokaalit ja mukavan vaelteleva kitara antavat jykeville pohjille syvyyttä, jos nyt olisinkin sijoittanut matkan varrelle jonkin selkeämmän muutoksen tai taukopaikan. Biisin renkaat rullaavat, sitä en kiistä missään nimessä, mutta finaalin ryskeessä ja ilotulituksessa olisi voinut käyttää isompiakin raketteja. Kelpo alkupamaus siitä huolimatta.
Mika Roth
Riku Karvonen: Half the Man
Riku Karvonen on soittanut kitaraa toisten yhtyeissä jo yli kahden vuosikymmenen ajan. Kotimaisten ykkösluokan artistien bändeissä aika on kulunut rattoisasti, mutta oman musiikin luominen on jäänyt siinä sivussa kirjaimellisesti sivuun. Nyt Karvonen ottaa hetkeksi valokeilan itselleen, eikä Half the Man ole mitenkään puolittainen tai vähäinen biisi.
Kuinka ollakaan kappaleen tähti ja toimija on sähkökitara, ja etenkin pedal steel nousee kaihoisan soundinsa ansiosta toiseen päärooliin. Neliminuuttinen instrumentaalibiisi virtaa verkalleen, vailla sen kummempaa hätäilyä, mutta vaikka virtaus on hitaampi, on siinä samalla kiistatta runsain mitoin vetoa. Melankolista, maalailevaa, melodiansa ympärillä viihtyvää ja teemaansa hienosti kasvattavaa rakentelua voisi periaatteessa kuunnella loputtomasti, niin vakaasti pursi kulkee eteenpäin. Hieno hetki, löytyisiköhän arkistojen kätköistä ja pöytälaatikoiden uumenista enemmänkin tällaista twinpeaksmaista herkkua?
Mika Roth
Rujo Katras: Päätä pystyyn
Rujo Katras on suomenkielistä ja rosoista heavy metalia soittava yhtye, jonka soundi on moderni mutta multainen. Vuodesta 2013 toiminnassa ollut metallirykmentti julkaisi ensimmäiset pikkukiekkonsa viime vuosikymmenen lopulla ja pitkäsoittokin saatiin koronavuoden 2020 kunniaksi ulos. Saatesanoissa yhtyeen kylkeen nidotaan rohkeasti myös thrash metalin nimikettä, mutta ennemminkin olisin sijoittamassa melankoliametallisteja suomimetallin kaurismäkeläiseen looshiin, jossa lasi ei koskaan ole puolitäysi. Vai onko sittenkin?
Päät pystyyn -biisi kertoo kodin pakkomyynnistä. Tuki ja turva on mennyt vasaran alle ja tästä se alamäki on vasta alkamassa. Vaikeat ajat puristavat hyviäkin ihmisiä, mutta mitä muutakaan voi kuin jatkaa eteenpäin. Ja juuri tuota eteenpäin puskemista ja hartiapankkiin luottamista tämä biisi julistaa. Vielä se uusi ja parempi aamu koittaa, perkele. Biisin koukku toimii, eikä melodian rattaita rikota vauhdilla, mutta viisi minuuttia saman tahkon varressa on kyllä hivenen liikaa – tai sitten olisi pitänyt keksiä ihan oikea väliosa tms.
Mika Roth
Sami & Greta: Voitko olla
Rakkaus on tunnetusti maailmankaikkeuden suurin voima, mutta on se tietokin toisinaan varteenotettavaa voimanlähde. Tuota tuli pohdittua, kun
Sami & Greta -duon sinkkua kuunteli. Kaksikko tekee itse biisinsä, pitää majaansa Helsingin suunnilla – ja siinäpä se, enempää en tiedä taustoista tms. Annetaan siis musiikin puhua tekijöidensä puolesta.
Voitko olla -kappale on ihanan ilmavaa poppia, jonka auringonpaisteisuus ja positiivisuus on ihailtavan vastustamatonta. Kappaleen ydinkysymys kuuluu:
Voitko olla mun elämäni rakkaus? Ei enempää, eikä vähempää. Elämän suurin kysymys esitetään kauniisti, melodisesti ja kaksikon äänet nivoutuvat toisiinsa, kuten suuressa tarinassa vain voi kuvitella. Kertosäkeen yksinkertaisen nerokas kuvio, naiivisti lauletut lyriikat ja pehmeät poprock-soundit tekevät tehtävänsä. Hunajaista päiväunelmapoppia, joka ei kuitenkaan ole liian äitelää, vaan omalla, lähes kömpelöllä ja kiistattoman kotikutoisella tavallaan hellyttävää.
Mika Roth
Sanes Lidger: The World of Light Blue
Zukunft Musik
Tehtiinkö 90-luvulla tunnetun universumin parasta tanssimusaa, vai aiheuttaako ysärin tanssilattiapuksutus lähinnä jysärin? Tuohon kysymykseen kiteytyy se, kuinka kukin tulee suhtautumaan
Sanes Lidgerin synaisen funkkaavaan elektropoppiin. Keväällä 2020 tilanne oli niin huolestuttavalta yksin terveyspoliittisesta kulmasta katseltuna, että
Saku Liimatainen ja
Joonas Mäyrä päättivät kaivaa esiin house-biitit ja synakoukut.
Kuvittele siis klisheinen ysäritanssibiisi, siirrä sitä aavistuksen verran brittikasarin elektropopin puolelle ja lisää sekaan ripaus millennium-juhlien poreilua. Voilà, olet perillä. Vaan mitä löytyy muodon takaa, onko kimaltavan paljettipinnan ja värivalojen alla riittävästi ns. potkua? Väittäisin olevan, sillä biisin melodiaa on helppo hyräillä, puhelauluosuudet vedetään läpi tyylillä ja kun päästään melodiseen kertsiin, niin johan alkaa tanssittamaan kummasti. Hunajaisten miesvokaalien takana kiertelee viimeisen minuutin ajan luonteikas naislaulajan ääni, joka kantaa kevyen sinen maaliin saakka.
Pet Shop Boysin kultakausi kunniaan.
Mika Roth
Tulio: Yyteri
Solina Records
Tulio on tyylikkään kohtalokasta pop-rockia soittava trio, jonka tyyli kumpuaa 50- ja 60-lukujen pop-estetiikasta. Harmonisuus ja melodisuus ovat kunniassa kolmikon luodessa dream popin ja rautalangan kanssa flirttailevaa musiikkia. Eikä nostalgia ole suoraa toistoa, vaan ennemminkin näkökulma ja visio kaunistellusta menneestä.
David Lynchin nimeä ei mainita suotta saatesanoissa, ja nyt puhutaan nimenomaan muusikko Lynchin tekemisistä.
Nais- ja mieslaulu sekoittuvat toisiinsa, kun kerrotaan lokakuisesta Yyteristä. Paikasta, jossa joskus kauan, kauan sitten iloinen nauru saattoi kaikua ja lämmin aurinko hohtaa taivaalta. Nyt taivas on harmaa ja kylmä, mikä heijastuu soundeista. Tunteista ja melankoliasta on tietysti väännetty jo monta balladinkaltaista, mutta Yyterin simppeli melodiakoukku osuu kohdilleen ja
Everly Brothersille velkaa olevat harmonialaulut toimivat. Tässä voi ihan tuntea kylmän hiekan jalkojensa alla, kun kaikki huuhtoutuu väistämättä pois. Hrrr.
Mika Roth
Tuppu: Tulimeri (feat. Antti)
Tuppu ei juuri tekemisiään ja historiaansa valaise kauniisti sanottuna niukassa saatekirjeessä. Eteläpohjalainen musiikin monitoimimies takoo isoilla rockmetalli-vasaroilla, joista räiskyy kuumaa tulta ja tulikiveä. Verkosta löytyi pari hyvinkin tunnettua metalliballadia, jotka Tuppu on nähtävästi aiemmin versioinut, mutta nyt ollaan ihka oikean debyyttisinkun parissa, kun kyseessä on oma sävellys. Entä kuka on jeesiä antava
Antti? Mistä minä tietäisin.
Maailma on sitten helmikuun lopun lähtenyt kierimään sellaista rataa, ettei lopputulemasta ole tietoa. Tuohon muutokseen tämäkin biisi nähtävästi reagoi, vaikka nimiä ei suoraan sanotakaan. Mikä on tuo taistelu, mistä kumpuaa konfliktin viha ja onko kaiken lopulta nielevä tulimeri se viimein jyrähdys, joka päättää yksilön – ja kenties suuremmankin yhteisön – taivalluksen tässä maailmassa? Kysymyksiä ilman vastauksia, mutta energiaa metallibiisissä piisaa, samoin kuin kiukkua, turhautuneisuutta ja tuskaa. Eikä helposti tarttuvasta melodiasta ja isosti päähän iskevästä kertosäkeestä ole haittaa, hiljaiseksi vetävä biisi – hyvällä tavalla.
Mika Roth
Lukukertoja: 2887
