Raskaamman musiikin kooste – huhtikuu 2022
Dreamtale: Everlasting Flame
Dreamtale Production
Dreamtale on kulkenut pitkän ja toisinaan hyvinkin kivikkoisen taipaleen kotimaisen power metalin etulinjassa. Kitaristi Rami Keränen on johtanut joukkoaan koitoksesta toiseen ja siinä samalla muutokset kokoonpanossa ovat olleet ennemminkin sääntö kuin poikkeus. Vuonna 2019 henkilöstöä poistui jälleen enemmän riveistä, joten hartiapankin voimin julkaistu kahdeksas pitkäsoitto on monelle uudemmalle jäsenelle debyyttijulkaisu Dreamtalen riveissä.
Kuuden vuoden kuiva kausi albumirintamalla katkeaa komeasti, eivätkä vokalistit Nitte Valo ja Jarno Vitri häpeä vertailussa aiempiin laulajiin. Voimaa ja skaalaa riittää, samoin kykyä tulkita ja muuntua. Peräti seitsenhenkiseksi kasvanut ryhmä takoo melodista ja toisinaan sinfonistakin metaliaan, josta ei puutu tarttuvuutta, nostattavuutta ja kantavuutta. Jotain materiaalin vahvuudesta kertonee jo se, että tulevien sinkkujen lohkomisessa vaikeampaa on päättää, että mistä ehdokkaista moisia tekisi ensiksi.
Naurettavan tarttuva power-pala Immortal Souls on nimensä veroinen vetäisy, jossa taivaskaan ei asetu rajaksi. Luonnollisesti avausraita King of Kings on jo varustettu huipputarttuvalla melodiakululla, jonka kanssa kelpaa lasketella kohti metallistien Valhallaa ja entä sitten kiekon loppupuolelle sijoitettu Silent Scream? Kuinka helpolta yhtye saakaan sinfonisen powerrullauksen kuulostamaan, kun kaikki vain loksahtelee paikoilleen.
Levyn loppupuolella mukana on pari oudompaa vetoa, jotka tosin tuovat kokonaisuuteen ainakin roppakaupalla väriä. Mahtiballadien ovenpieliin nojaileva Lady Dragon vielä menee kaikkine kahvimainoskitaroineen, mutta entä sitten Tanhupullo? Haistan ankaraa provoamista, mutta tietysti väki tulee menemään keikoilla pähkinöiksi juuri tällaisesta vähä-älyisestä metallitulituksesta – ja taisin itsekin nauraa pariin otteeseen biisiä kuunnellessani.
Maailma on kaikkea muuta kuin reilu paikka, mutta jos mitään pidemmän linjan oikeutta on olemassa, tulee Dreamtale nousemaan kahdeksannen albuminsa kautta jälleen uuteen loistoon. Kun pitkäsoiton eheyden vakavin ongelma on ykkösluokan biisien runsaus, ollaan jonkin ainutlaatuisen jäljillä.
Mika Roth
Extinction in Progress: Shades of Pale
Inverse Records
Desibeli.netin
haastateltavanakin seitsemän vuotta sitten piipahtanut
Extinction in Progress otti puoli vuosikymmentä happea, mutta viime vuonna pitkä hiljaisuus katkesi viimein parin sinkun voimalla.
Feasting Upon a False God osoitti metallin saaneen enemmän sävyjä ja iskuvoimaa, mikä vain korostuu uudella pitkäsoitolla.
Kiekon avaava biisipari
Cold, Part 1: The Queen ja
Cold, Part 2: Mårran lohkaisee itselleen peräti ensimmäiset kymmenen ja puoli minuuttia, eikä päätä kylmää tippaakaan. Toisessa päässä levyä doomimmin lyijyisiä helmojaan raahaava albumin päätösraita kellottaa puolestaan päälle kymmenen minuuttia, saaden kaiken painumaan ryttyyn ja puristumaan ihanan tukahduttavasti.
Shades of Pale ei äärimmäisistä reunoistaan huolimatta ole tarpeettoman vaikea levy, vaikka äärimetalli rajojaan koetteleekin. Sydän on alati kohdillaan ja syke riittävän vahva, jolloin kaikella on tarkoituksensa. Avauksen iskupari pistää haukkomaan henkeä, mitä heti perään kuultava ja sinkuksikin valittu
The Wedding vain osaltaan alleviivaa. EIP osaa puristaa ja murista, mutta eihän pelkillä telaketjuilla saa kuljettua joka paikkaan, eikä yhtye edes yritä moista.
Metalli progeutuukin toisinaan vahvasti, kun biisit saavat elää omilla ehdoillaan. Jos melodisuutta kaivataan, sitä myös saadaan, lisäterääkin pusketaan esiin aina tarpeen tullen, eivätkä nämä linjat sulje toisiaan pois. Soundillinen ja tyylillinen palapeli on joistain superbrutaaleista pinnoista huolimatta toisinaan niin hienovaraista, että sisäavaruuksien kartoittamiseen menee huomattavasti normaalia enemmän aikaa.
Tämä ei tarkoita sitä, etteivätkö biisit puraisisi jo ensi kerralla, ne vain kasvavat ja kehittyvät kuuntelukertojen myötä, mikä korostaa yhtyeen huimaa näkemystä niin soundien kuin sovitusten saralla.
The Loudest Silence voi sisältää surumielistä saksofonia ja
Limbon tehtävänä on vain toimia viehättävänä välinumerona kahden maailman välissä – jolloin kaikki osapuolet hyötyvät ja kasvavat entisestään.
Shades of Pale on todellinen albumikokonaisuus, jonka biisijärjestys on tarkkaan punnittu ja virtaavat voimat täydentävät alati toisiaan. Huipputyötä!
Mika Roth
Giant Mammoth: Holy Sounds
Tamperelainen
Giant Mammoth sai alkunsa armon vuonna 2014, minkä jälkeen stonerin ja garage rockin hämärillä rajavesillä operoinut yhtye on ehtinyt julkaista jo mukavasti musiikkia. Vuoden 2017 eponyymi debyyttialbumi saa jatkoa toisesta täysimittaisesta pitkäsoitosta, jolla kahdeksan raitaa lanataan reiluun 38 minuuttiin.
Giant Mammoth on omaksunut sangen uniikin linjan, jossa musiikki on tyyliltään samaan aikaan tuhtia ja ilmavaa. Vokalisti ei juuri huuda, tai edes korota äänteen suotta, vaan sanat ja soundi saavat välittää viestinsä ilman sen kummempaa draamaa. Tämä ei tarkoita, etteikö laulussa olisi luonnetta, latausta ja tulkintaa, volyymit ovat vain totuttua rauhallisemmat. Ehkäpä
Bushin
Gavin Rossdale ja hivenen sävykkäämpi
Eddie Vedder kävisivät jonkinlaisista verrokeista, vaikka tässä hivenen toisilla linjoilla ollaankin?
Biisien rullaava imu häivyttää puolestaan ajan hampaiden voiman. Lähes viisiminuuttinen
Wasteland tuntuu aina loppuvan kesken parhaimman menon, eikä edes lähes kahdeksan minuutin mittainen
Colour is Blue jää kaipaamaan minkäänlaista tiivistämistä. Maagisesti nimetty
Abracadabra ja sinkkuraita
Unholy edustavat kuitenkin kiistatta joukon tarttuvinta laitaa, johon westernmäisiä soundeja sisältävä
Wasteland on laskettavissa pienin varauksin mukaan.
Mammutteja on monenlaisia, mutta tamperelaisten tapauksessa vahvin ase on mielestäni kyky upottaa tarttuvia elementtejä jokaiseen biisiin. Osa kokeiluista ei ole niin onnistuneita, mutta stonerin, garagen ja perinteisemmäksi ymmärretyn heavy rockin ulkoreunoja on lähdetty rohkeasti kartoittamaan, törkkimään ja tönimään kauemmas.
Positiivisena on pidettävä myös sitä, kuinka pitkään työstetty materiaali ei ole menettänyt henkeään (taatusti loputtomalta tuntuneen) työstöprosessin aikana. Holy Sounds kuulostaa samaan aikaan tältä ajalta, omalta itseltään ja joltain hivenen hukkuneelta, mitä voi aina pitää lupaavana. Korvat tietävät mistä pitävät.
Mika Roth
National Napalm Syndicate: The New Hell
Iron Shield Records
National Napalm Syndicate julistaa tuoreimman kiekkonsa olevan jo kuudennen levynsä, mutta uudesta musiikista kasattujen pitkäsoittojen linjassa The New Hell on vasta neljäs. Muistaa kuitenkin sopii, että ryhmä ehti pistää debyyttialbuminsa ulos jo 80-luvulla, joten pitkää historiaa voidaan tulkita tavoillaan.
Tulkinnanvaraa ei sen sijaan tarvita siinä, kun tätä thrash metalin möhkälettä lähtee tutkimaan tarkemmin ja sen perintötekijöitä kartoitetaan. Pudasjärveläinen ryhmä on aina tiedostanut vahvimmat alueensa ja painopisteet, joihin satsataan myös tällä erää suikailematta. Uusi vokalisti
Vesa ”Epe” Mänty on mies paikallaan ja ainoaksi alkuperäisjäseneksi vuosien saatossa jäänyt kitaristi
Jukka Kyrö omaa edelleen nopeat ja vahvat sormet.
Englanninkielisten rallien seassa kuullaan myös
Naulapää, joka kertoo tietysti viinan mittavista voimista. Mänty selviytyy tästäkin vetäisystä naarmuitta, mitä nyt hc-vaihdetta rusautetaan hiukan eri välityksillä sisään ja annetaan vain mennä. Parin vuoden takainen sinkkuraita
God Plutonium nousee luonnollisesti hivenen keskitason yläpuolelle ja ensimmäinen oikea biisi
We Are In Hell pystyy lunastamaan raflaavan nimensä.
Saatesanoissa todetaan jo skaalan olevan laajemman, joten kun
Werewolf laukkaa death’n’rollinkin aitojen vierestä ja
Depression pistää melodista huutokoukkua kainaloon, niin sitä sopii vain viihtyä. Lähelle kotoisia death-mestareita osuu myös
Venomous Encounters, jonka simppelin rokahtava rakenne on jälleen uusi aluevaltaus ja mahdollinen kehitystyön kohde.
The New Hell pistää 20-lukuun vauhtia ja tarjoaa monia paistumispisteitä satunnaiselle metallidiggarille. Hivenen turhat intro ja outro, eli
Overture 7734 sekä
Reprise 7734, jäävät aukenematta, kuten pari muutakin raitaa, mutta parempi enemmän ja laveammin, kuin aneemisesti ja liian vähän.
Mika Roth
Pitiful Small-time Dealers: Pitiful Small-time Dealers
Fast Decade Records
Espoolainen
Pitiful Small-time Dealers käynnistyi jokunen vuosi sitten
Patrik Viitalan sooloprojektina, jossa melodinen ja nopea punkrock sai soida vapaana turhista rajoitteista. Vuoden 2018 lopulla ilmestynyt
What We Leave Behind EP-levy oli lupaava avaus, lievästä hajanaisuudestaan ja linjanhaustaan huolimatta.
Vajaa kolme vuotta myöhemmin hiljaisuus katkesi
Control-sinkun myötä, ja tuo samainen kipakka siivu on päätynyt myös debyyttialbumille. EP-levyltä mukaan on sen sijaan kelpuutettu ymmärtääkseni ainoastaan albumin sulkeva
Voices, joka erottui punkahtavalla soundillaan muuten melko hajanaiselta EP-levyltä. Samalla tyyli on kristalloitunut selvästi perinteisemmäksi jenkkipunkiksi, jossa melodia edellä kaahataan mutkiin ja kertosäkeisiin pyritään sijoittamaan riittävästi tarttumapintoja ja kohotusvoimaa.
Albumin yhdestätoista raidasta peräti neljä ylittää neljän minuutin haamurajan, minkä lisäksi mainio
Burnt by the Sun jää vain sekunnin päähän kyseisestä virstanpylväästä. Pidemmät askeleet eivät kuitenkaan tarkoita sitä, etteivätkö biisien tempot pysyisi kiivaamman puoleisina, eikä turhaa rasvaa ole päässyt kertymään mihinkään. Pisteestä A ei matkata pisteeseen B aina sitä suorinta ja ennalta arvattavinta reittiä pitkin, vaan sovituksissa kokeillaan rohkeasti pieniä jekkuja ja mutkia.
Lievä taipumus mutkikkuuteen koristaa jopa lyhyeksi laskettavaa
Intervention-rallia, mutta missään vaiheessa levyä kikkailu ei vaikuta itsetarkoitukselliselta, tai mitenkään negatiiviselta tekijältä. Tekniikan puolella rima on jäänyt aika matalalle, eikä ’täähän on pelkkää punkkia’ -asenne riitä mielestäni selittämään soundien lievää aneemisuutta. Veikkaan näet bändin kiskovan lauteilla energisemmin, joten jälleen kerran ollaan saman vanhan kysymyksen edessä: miten saada live-energia välittymään studion kolkommassa ympäristössä? Vastausta tuohon ei saatu ainakaan tämän esikoisalbumin myötä.
Sen sijaan Pitiful Small-time Dealers on tehnyt viisaan ratkaisun turvatessaan nopeaan, melodiseen ja tuttuun punkrockiin. Ei tässä kuvia raasteta ja patsaita kaadeta, mutta biisikynästä vaikuttaa tihkuvan jo hitikkämpääkin mustetta.
Mika Roth
Varjo-Orkesteri: Prima Volta
Inverse Records
Suomenkielistä rockmetallia vaivaa/siunaa usein taipumus tummaan huumoriin. Toisinaan pilke koristaa kumpaakin silmäkulmaa, mutta samaan aikaan negatiivinen mustuus saattaa hiipiä nurkkiin ja ullakolle.
Varjo-Orkesteri avasi pelin jarkkomartikaismaisella
Vihtahousun illallinen -sinkullaan, jossa sielunvihollinen päätyy pistelemään poskeensa poloisia vieraitaan hyvällä halulla.
Kuolema on luonteensa johdosta sangen henkilökohtainen aihe jokaiselle meistä, joten tietysti debyyttilevyllä pohditaan varjoisia aiheita enemmänkin, kun kerran alkuun on päästy jo näin mukavasti. Eikä kimuranteista kurveista ota aina pirukaan selvää, kun bändi pistää
CMX:n ja kumppanit tehosekoittimeen, lisää sekaan kourallisen muttereita, toisen nauloja ja tietysti progea pilkotaan mukaan aina kuin vain silmä välttää.
Koska kovat kotimaiset edeltäjät ovat jo saavuttaneet niin kovin paljon näillä jumalattomilla lakeuksilla, joutuu Varjo-Orkesteri aloittamaan taipaleensa jyrkällä ylämäellä. Toisaalta: jokainen yllätys on tästä eteenpäin lähinnä positiivinen, kun vaakakuppeja on jo valmiiksi peukaloitu.
Osumia listatessa on helppo nostaa eturiviin
Jumalallinen kuolema, jossa messevä suomirock kohtaa jonkinlaisen
Iron Maiden -kitarataivaan/helvetin. Kuusiminuuttinen sinkkuhirviö
Luoto pistää myös progemetallin mustasta merestä esiin sellaisena karikkona, että mieluusti siihen kylkeään raapii.
Lootus jytisee ja jyrisee myös sen verran perustavanlaatuisesti, että plus kuusi minuuttia livahtaa sormista kuin hienoin tuoksu tuuletetusta huoneesta.
Ote voi siis lipsua, mutta kuulijan käteen jää lopulta yllättävänkin paljon kummasteltavaa ja omaksuttavaa. En väitä Varjo-Orkesterin esikoisalbumin vielä iskevän nuottihakkujaan paksuimpiin suoniin, mutta tämähän onkin Prima Volta – ensimmäisellä kerralla. Kehitysehdotuksia listatessa keveimmät rockvetäisyt voisi yrittää naamioida paremmin isoon kuvaan kuuluviksi, etenkin kun progen perinnöistä voisi tehdä rohkeampiakin sekoitelmia. Ettei tässä nyt vain olisi jääty vähän omien odotusten ja tavoitteiden varjoihin?
Mika Roth
Lukukertoja: 2089
