18.04.2022
Dan Harms & The Tangians on musiikillinen projekti, joka kypsyi hitaasti vuosien varrella. Saatesanoissa todetaan ajan vain kypsyneen teokselle, kun maailma vaikutti kulkevan kohti iltaruskoaan ja tämänkin jälkeen vielä uusi hulluus nosti päätään. Oli aika tehdä jotain, oli aika esiintyä suljetun teatterin hengille.
Omakustanne
Dan Harmsin kirjoittamat ja The Tangiansin sovittamat kappaleet ovat elokuvamaisia raitoja, jotka kaikuvat menneiden päivien suuria tarinoita. Jos musiikkia pitäisi määritellä vain yhdellä sanalla, tuo sana olisi kiistatta rock. Tämä jo yksistään siksi, että äänessä on enemmänkin surumielinen ja maalaileva sähkökitara, joka vain toisinaan saa rinnalleen vokalistin laulun. Taustalla kuullaan toki muutakin, mutta avainsana on ’taustalla’.
Koko kumma konsertti julkaistiin alkujaan neljässä pikkunäytöksessä, joista kolme ensimmäistä muodostuivat kahden raidan kokonaisuuksista ja sinkkuketjun ankkuriksi sijoitettiin yksinään langat onnistuneesti yhteen solmiva Oh God, We’re Living in a Spacetime. Jokainen näistä pikkunäytöksistä on tavallaan kuin tarkoin valmisteltu kohtaus esityksestä, johon jokainen kuulija voi sovittaa omanlaisensa version tarinasta.
Kaihoisa Wonderful World (Intermezzo no. 1) piirtelee kitarallaan kuin Mark Knopfler konsanaan, eikä instrumentaalipalasta jää puuttumaan mitään. Hieno on myös Crossroadsin kitarakudonta, joka hieman nopeampana ja aktiivisempana luo vieläkin väkevämpiä mielikuvia. Amerikan myyttinen menneisyys tunkeutuu seinistä sisään, kun nuori ja angstinen Nick Cave kummittelee teatterin käytävillä. Rautalankamainen soundi, hiljaiset polveilut ja alati varpaillaan oleva tunnelma tekevät biisistä innoittavalla tavalla hivenen hyytävänkin.
Aivan toisenlaista tunnelmaa tarjoaa puolestaan ensimmäisen singlejulkaisun kärkiraita Ferris Wheel, joka kiertää kuin otsikkonsa halki kirkkaan taivaan. Vihellyskoukku tihkuu melankoliaa, joka ei kuitenkaan upota kuulijaa murheen soihin, sillä tämä suru ja kaiho ovat sitkeällä tavalla innoittavaa sorttia. Blues rockin ja americanan savisilla murtovesillä tässä jälleen operoidaan purkkia, virran viedessä kuin itsestään soittajia ja kuulijoita kohti mahdollisuuksien huomista. Mitä muutakaan on istua maailmanpyörässä, kuin maisemien ihmettely matkalla ylös ja alas, ylös ja alas. Siinähän sitä riittää metaforaa purettavaksi.
