Raskaamman musiikin kooste – talvi 2022
Awake Again: No Matter How The World Turns
Energistä rockmetallia satunnaisin core-pitoisuuksien esittävä Awake Again on kovassa vedossa. Pian kymmenen vuoden ikään ehtineen vaihtometalliyhtyeen musiikista löytyy juonteita useammastakin angloamerikkalaisen genren virrasta, mutta todellinen taituruus sijaitsee sovitusten jalossa taidossa.
Vuoden 2020 sinkkubiisi Into Two erottui jo aikanaan edukseen, mutta löytyykö levyltä yhtä hittiä enempää?
Liekö musikanteilla ollut ennustajanlahjoja, mutta No Matter How The World Turns -pitkäsoitto on hyytävän osuvasti nimetty näihin päiviin. Eikä Awake Again aja todellakaan yksipyöräisellä, sillä kiekolta on lohkottu jo viisi muutakin sinkkua. Tai lienee ehkä osuvampaa todeta, että pitkäsoitto on kerännyt yhteen sinkkubiisejä parilta viime vuodelta.
Superenerginen Look Around huutaa itsensä seinistä läpi ja sydämestä sisään, vaikka aluksi muoto tuntui liiankin jyrkältä. Lena Scissorhandsin vahvistama Busy Doing Nothing pistää myös hardcore-vaihdetta silmään, mutta melodisuus ei nitisty hengiltä edes huitovimmissa myllytyskohdissa. Näissä kohdin pitääkin nostaa hattua tekniikan puolelle, koska soundit ovat jykevät, murskaavat ja silti ilmavat, mikä vaikuttaa osapuilleen noituudelta. Sinkuista mainittakoon myös White Rage, joka nostaa aavistuksenomaisesti jalkaa kaasulta, vaikka vasarat yhä korkealta tippuvatkin niskaan.
Raskaan juntan, hypernopean rockmetallivilistyksen ja rosoisten vallien keskellä on kuitenkin aikaa myös hengähtää, eikä kiintiöballadi Fall kaadu naamalleen, vaan osaa olla tavallaan kaunis. Poprokahtava Happy Place ottaa sen sijaan enemmän aikaa tottua, mutta tuokin prosessi on jo käynnissä.
Mika Roth
Gtarzee: Nine Tracks
Secret Entertainment
Gtarzee on sama asia kuin sooloartisti
Tim Norrgrann, joka kuuluu myös suomalais-kanadalaiseen hard rock-yhtye
Forthiin. Soolona mies uskoo ja luottaa rosoiseen, mutta samalla melodiseen hard rockiin, eli debyyttisooloalbumin linjat ovat sangen selkeät ja johdonmukaiset.
Rumpuja lukuun ottamatta Gtarzee on soittanut osapuilleen kaiken kuultavan, mistä sopii nostaa hattua ja korkealle. Bändimainen vaikutelma luo mukavaa groovea, eikä soundeja ole hinkattu puhki, mikä on yhden miehen proggiksissa alati uhkana. Hieman enemmän haastetta näyttää muodostavan laulujen hoitaminen, joten useammalle raidalla on värvätty vieraileva vokalistia, minkä lisäksi seassa on kolme instrumentaalia ja päätösraita
I’m a Dreaming Man muistuttaa autotallissa taltioitua mies & akustinen kitara -hetkeä.
Sinkuista instrumentaaliraita
Ave Maria on edelleen komea osoitus nopeista sormista ja
Franz Schubertin materiaalin taipumisesta uusiin muotoihin. Toisellakin tämän koosteen albumilla laulava
Marco Luponero nostaa puolestaan
Living a Lie -sinkun kärkikahinoihin, ihan sinne
Brian Forthin vokaalien vahvistaman
Jealousyn tienoille saakka.
Kaikkien ylisanojen jälkeen onkin harmillista tuoda esiin
Päivänsäde ja menninkäinen, joka on se samainen vanha siivu. Eikä kappaleesta edes ole tehty mitenkään erityisen ihmeellistä versiota, vaikka em. autotallista onkin päästy jo sen edustalle lätkyttämään kiireetöntä komppia. Onkin vain todettava hivenen harmistuneena, että albumin aineksista olisi saanut jykevän EP-levyn, jonka sinkkujen B-puoliskoille olisi voinut sitten sijoittaa lainoja, versioita ja demoja.
Alku aina hankalaa, mutta ehkäpä Gtarzee malttaa ensi kerralla pistää kasaan ihan oikean pitkäsoiton. Taitoa on, sävellyskynästä löytyy selvästi hittimustetta ja genrestä toiseen siirtyminenkään ei näytä tuottavan ongelmia. Positiivinen alku siis kuopista huolimatta.
Mika Roth
Hebosagil: Yössä
Svart Records
Hebosagil ei ole julkaissut pitkäsoittoa sitten vuoden 2016, kun
Lohtu ilmestyi. Edellinen bändin levy jota aktiivisesti kuuntelin, on puolestaan vielä kolme vuotta vanhempi
Lähtö, tosin 10-luvun lopun pari sinkkua kävivät aikoinaan tutuiksi.
Lienee kuitenkin osuvaa todeta, että Hebosagil pääsi neljännen pitkäsoittonsa kanssa aloittamaan puhtaalta pöydältä. Alkuaikojen äärimmäisyys ei ole varsinaisesti kadonnut minnekään, se on vain muuttunut ja muuntunut joksikin, jota nämä kahdeksan osin hyvinkin erialista raitaa pyrkivät purkamaan. Tuoreen levytyssopimuksen myötä ryhmällä on mahdollisuus kääntää uusia sivuja ja kuluneen ajan voi nyt kuulla.
Saatetekstin alkusanoissa puhutaan arktisesta hysteriasta, mikä nyt voi tarkoittaa melkein mitä tahansa. Ahdistus on kiistatta hallitseva elementti, eivätkä sekalaiset soundit ja kummalliset äänikollaasit päästä kuulijaansa helpolla. Kiekon keskellä
Kellot soi päälle kuuden minuutin ajan, aivan kuin metallisen, raskaan rockin ja vimmaisen purkausvyöryn jälkeen olisi aika välipuheelle. Yössä on näissä kohdin tarina tiensä hukanneesta ja valonsa kadottaneesta, jonka jälkeen sinkkuraita
Olen valmis lähtemään saa nostaa post-metalin tsunamiaallot kaiken ylle.
Lohduttomuus on pohjoinen taiteenlaji, jonka salatieteet oululainen Hebosagil on selvästi oppinut. Tämä on raskas albumi, vaikka soundeissa ei enää äärilaitoihin painutakaan. Painostavuus ja raskaus voidaan näet luoda toisinkin tavoin, syvemmältä sielusta kouraisevin teräskourin ja paksummin multakerroksin.
Mikä kuitenkin nostaa kiekon haudastaan on monisäikeisyys ja syvyys, joka syntyy lyriikoista, soundeista, hetkittäin järjettömiltä vaikuttavista sovituksista ja sitä kautta rakentuvasta kokonaisuudesta. Levyä ei ole helppoa kuunnella, mutta se saattaa hyvinkin vapauttaa jotain sisältäsi, jos vain annat moisen tapahtua.
Mika Roth
Human by Nature: Eläimys
Human by Nature on helsinkiläinen metalliyhtye, joka määrittelee musiikkiaan kolmella kovalla p-sanalla. Tämä on saatesanoja lainatakseni progehtavaa post-psykedeelistä metallia, eikä tuo kuvaus ole lainkaan hullumpi. Psykedeelisyyshän on kunkin kuulijan mielessä hivenen erilaista, mutta eivät linjat luotisuoriakaan tällä teoksella ole.
Yhtyeen ensimmäiset viralliset julkaisut löytyvät vasta kuluvan vuoden puolelta, kun sinkut
Release ja
You Decompose esittelivät bändin visioita. Ensinnä mainittu on yhdeksänminuuttinen progejätti, jolla ryhmä ottaa hivenen rauhallisemmin ja antaa soundinsa lämmetä akustisemmaksi. Tämä albumin sulkeva numero onkin sanalla sanoen kaunis, mutta hivenen outo valinta sinkuksi.
Sinkkuparin kulmikkaampaa laitaa edustava You Decompose on taas selvästi vaikuttunut
Meshuggahin ja
Opethin kaltaisista rymistelijöistä, vaikka nytkään herkkyyttä ja kauneutta ei haudata telaketjujen alle. Törkkivää, tönivää ja tanakammin tamppaavaa menoa, josta olisi voinut tehdä vieläkin rokimman, jos moinen suunta olisi vain kiinnostanut.
Raskaan runttauksen ja heleän keveyden keskinäinen tasapaino onkin haastavaa luoda, eikä se onnistu aina edes em. mestareilta. Lähes yhdeksään minuuttiin ulottuva
Rise pitää lyriikat nopeina, eikä pinnan alla väijyvä jännite pysy aina pinnan alla, mutta noissa rankemmissa purkauksissa ei kuitenkaan luoteta vain halpaan kitaravalliin, vaan laveaa soitinpalettia käytetään kekseliäämmin. Tämä jatkuva luovuuden pulppuaminen ja yllättävienkin vaihtoehtojen ennakkoluuloton kokeilu nostaakin kiekon arvoa.
Ruotsalaisten jalanjäljissä rytmipuoli saa urakoida hartiavoimin, mutta vaikka kikkailua ja jekkuilua on runsaasti, ei touhu käänny mielestäni itsetarkoitukselliseksi tekniikkakiemurteluksi. Ainoa kummallisuuksiinsa kompasteleva numero on mielestäni
The Practise, jolla funkimpi ja äärimmäisempi metallointi pistää progehtavaa monoa tarpeettomankin vinoon – tai sitten en vain oivaltanut jotain oleellista, taaskaan.
Eläimys on pienistä puutteistaan ja kummallisuuksistaan huolimatta kelpo debyyttialbumi, jolla avataan enemmän mahdollisuuksia ja luodataan ehkä jo tulevaakin.
Mika Roth
Marco Luponero & The Loud Ones: Life & Death
Inverse Records
En voi sille mitään, joten sanon sen heti alkuun:
Marco Luponero & The Loud Ones kuulostaa vaarallisessa määrin
Motörheadilta. Olen täysin tietoinen, että mestari
Lemmyn jäljissä kulkee kokonainen armeija raskaamman musiikin löytäneitä seuraajia, mutta toisinaan muistelut osuvat liiankin liki.
Niinpä kun kuuntelin tältä levyltä esimerkiksi mainiosti kaulitsevaa
Too Much of the Good Stuff -vetäisyä, tai
Hook-sinkkuiskua, niin pakkohan siinä on hiukan kulmiaan kohotella. Onneksi entinen
Terrorwheel ja
Altaria -nokkamies ei aja yksipyöräistä, vaan osaa tehdä muutakin. Paljon muutakin.
Life & Death on uuden ryhmän debyyttialbumi ja sen kutsuminen värikkääksi ja vaiherikkaaksi on hieman sama, kuin kutsuisi monsuunia märäksi kokemukseksi.
Home To You kaihoilee folkahtavan melankolisesti ja melodisesti rakkaan luokse, kun taas
Not A Drill paahtaa melodisen jenkkipunkin pikakaistaa kohti
Bad Religionin tiluksia. Ei näillä numeroilla mitään yhteistä ole, ne vain ovat.
Pistetään siihen kylkeen vielä kelttipunkahtava
The New Dark Ages ja amerikanrokkia hymy huulilla soittava
No Sanctuary, niin satunnainen kuulija huomaa matkanneensa vähintäänkin kahdesti maailman ympäri. Sanottakoon se, että mihin Luponero tarttuukin, se myös hallitaan. Nyt hallittavaa on vain niin kovin, kovin paljon.
Lupaavana ja ainutlaatuisen on pidettävä sitä, kuinka kameleonttimaisesti Luponero yhtyeineen pystyy liukumaan tunnelmasta ja tilanteesta toiseen. Ja vaikka rosoisuuspisteet ovat hetkittäin miltei tapissa, ei ryhmä missään vaiheessa hylkää melodisuutta. Mielenkiintoinen vaikkakin hieman ristiriitainen esikoinen.
Mika Roth
Superdeathflame: Dead is Dead
Inverse Records
Kotkalainen melodisen death metalin partio
Superdeathflame ei ole julkaissut albumia sitten vuoden 2011
The Last Waven. Voidaankin perustellusti puhua uudesta alusta, minkä ryhmä itsekin vaikuttaa hyväksyneen.
Päälle vuosikymmenen mittaista kuivaa kautta pitkäsoittorintamalla on paikattu harvalla sinkkuketjulla, josta yli kahden vuoden takainen
Dying Embers osoitti tarttuvien siivujen yhä luonnistuvan ryhmältä. Dead is Dead niputtaa bändin viisi viimeistä sinkkua samoihin kansiin. Näin aikalinja ulottuu ainakin vuoteen 2018 asti, kenties jopa kauemmas.
Tarina ei kerro onko hidas julkaisutahti henkilöstön aikataulujen yhteensovittamisesta kummunnutta, vai odoteltiinko tässä vain pandemian rauhoittumista. Niin tai näin, bändin napakka metalli ei ole ohittanut parasta ennen -päivämääräänsä, vaan soundaa yhä tuoreelle ja raikkaalle. Vokalisti
Vin Valentino omaa hienon ja vivahteikkaan lauluäänen, josta on moneksi, ja jota myös käytetään taiten. Kitaristi
Tomi Tilli hoitaa puolestaan rankemmat ja rupisemmat vokaalit kunnialla, eikä kitarakaan vähällä pääse näissä koitoksissa, joissa nopeus ja tarttuvat riffit ovat avaimia.
Ns. uusista, tai aiemmin kuulumattomista siivuista sinkkupotentiaalinen
Darkest Mind on puhdasta kultaa, eikä avaukseksi sijoitettu
Innocense jää puolta askelta taaemmas. Melodisuus ja jyräävä raskaus nitoutuvat toisiinsa modernilla tavalla, mutta silti soundi ei vaikuta kliinisen tekniseltä, tai millään tavoin puhki hiotulta. Tästä syvä kiitos ja kumarrus tuotantopuolelle, jolla on selvästi ollut homma hallussa.
Dead is Dead summaa onnistuneesti viimeisen puolen vuosikymmenen tarinan yhtyeeltä, jonka soisi saavan suurempaakin jalansijaa maailman metallimarkkinoilla. Ehkäpä asiat kääntyvät nyt uuteen suuntaan, sillä omasta mielestä näillä riffeillä, melodioilla ja koukuilla voisivat aueta kaukaisemmatkin markkinat.
Mika Roth
Lukukertoja: 2175
