M, eli Minja Koski, kääntää neljännellä albumillaan kellon viisareita taaksepäin. Kuten levyn otsikkokin kertoo, nyt fiilistellään 60-luvun popin ja iskelmäklassikoiden parissa. Yhdeksän biisin kokonaisuus sisältää muun muassa Laila Kinnusen, Carolan, Ankin ja Tamara Lundin tunnetuksi tuomia kappaleita. Pystyykö M saavuttamaan alkuperäisen magiikan – ja peräti ylittämään sen?
Solina Records
Cover-albumeiden tekeminen on aina riskaabelia puuhaa, etenkin jos musiikillinen tyyli ja aikakausi eroavat selvästi versioijan omasta. Iskelmä on kuitenkin jotain, joka lienee kudottu suomalaiseen populaarimusiikkiin ja jokaisen suomalaisen sieluun kestävimmällä mahdollisella langalla. En väitä kaikkien saaneen annostan äidinmaidossa, mutta sen omaksuminen taitaa olla meille poikkeuksellisen helppoa. Lisäksi M on jo aiemmin leikitellyt iskelmäisillä vaikutteilla joillain kappaleillaan, joten loikka tuntemattomaan ei ole lopulta aivan niin valtaisa, kun miltä aluksi vaikuttaa.
Sinkkuja levyltä on ehditty lohkomaan jo kolme kappaletta. Näistä ensimmäinen, Sinun omasi, on Rami Sarmaston terävästä kynästä lähtöisin ja Tamara Lundin alkujaan esittämä. Alkuperäisen reippaampi ja tempaavampi meno vaihtuu nyt viipyilevämpään ja hitaampaan maalailuun, aivan kuin kertoja haluaisi viivyttää suukkoa ja sylikkäin oloa mahdollisimman pitkään. Ajathan ovat muuttuneet, joten nyt läheisyys voidaan esittää intiimimpänä, eikä siitä armaan viereltä ole niin mahdoton kiirus aina pois.
Toinen sinkku on Sauvo Puhtilan aikoinaan Tanssilauluksi kääntämä helmi, jonka Laila Kinnunen esitti mitä kauneimmin. Tuon hienon vivahteikkaan tulkinnan ansiosta rima on korkealla, mutta uuden version nopeampi svengi auttaa kurottamaan riittävän ylös. M ei pyri laulamaan nytkään yksi yhteen Kinnusen kanssa, vaan antaa oman soundinsa lämmittää tilat, ja etsii biisistä oman kulmansa. Tätä voi pitää hedelmällisenä linjauksena, koska tarkoitus ei alun alkaenkaan ole taatusti ollut vain jukeboksina toimiminen.
Jos arvioitavaksi olisi saapunut vinyylilevy, olisi kaikki sinkut sijoitettu A-puolelle, koska myös Maailmain löytyy sieltä. Tällä raidalla M kulkee erittäin liki 60-luvun näkemyksiä, mikä on rauhallisemmalla raidalla mielestäni viisas ratkaisu. A-puolen vahvuus saakin vakuuttaa, kunnes on aika siirtyä syvempiin tunnelmiin.
Kuvitteellisen B-puolen avausraita Ne kesäyöt on kiistatta kiekon rokein hetki, kun säröinen kitarakin saa soida hetkellisesti pakan edessä. Siinä missä Anki toi vahvalla tulkinnallaan mukaan varhaista folkin fiilistä, on M nyt hypännyt samojen juhlien myöhäisempään ja sähköisempään hetkeen.
Nyt ollaan albumin ja koko kokonaisuuden taitoskohdassa, jossa joko levy vakuuttaa, tai sitten kannattaa vain palata takaisin A-puolen sinkkujen pariin. Ne kesäyöt -klassikon hyytävät kosketinsoundit on pyritty pitämään lähellä originaaleja, mikä onkin mielestäni avain koko aarteeseen.
Vanavedessä soiva Kun nostaa edelleen kierroksia, tekstittäjä Juha Vainio on tehnyt tietenkin loistavaa työtä ja musiikin kääntämä groovemeisseli kiertää hädin tuskin puoltatoista minuuttia. Hiki nousee yhä otsalle, joten taika todella toimii ja läheisyyden lämmön voi edelleen tuntea. Jo yksistään näiden kahden raidan ansiosta koko projektiin on kannattanut ryhtyä, sillä tämä on tulkintaa ja hivenen päivittyneiden musiikkiaarteiden uudelleenvirkistämistä.
Tunnelmallisessa laidassa keinuvat puolestaan viiltävän kaunis Älä kiiruhda, joka toteuttaa nimensä sanomaa, sekä Tähdet meren yllä joita kumpaakin Sauvo Puhtila, tuo suomi-iskelmän surun kyynelten luottopuristaja, on ollut kääntämässä. Jälleen on helppoa huomata, kuinka lyhyen matkan musiikin pursi onkaan tässä välissä kulkenut. Asiat ja aiheet ovat samat, niin toiveet, pelot kuin haaveetkin.
Puhtilan tekstikynästä on tipahdellut myös Valoa ikkunassa, joka voisi käydä malliesimerkistä ja oppitunnista iskelmätekstityksen saloihin. Tutut ja luotetut sanat nidotaan taiten uusiksi, tai ainakin uudelta vaikuttaviksi rakenteiksi, joissa kuulija pystyy jo arvaamaan seuraavat käännökset, mutta silti lopputulema on kaikin tavoin nautittava.
Melankolia on herkkä laji ja jälleen kerran vähemmän on enemmän, kun pitää soittaa sydämen lankoja pienin elein. Tämä tietysti heijastuu tulkinnan lisäksi myös soittoon, jonka asiansa osaava yhtye hallitsee suvereenisti. Sovituksista ja soitannasta artistin ja tuottajan kanssa vastaavat Aleksi Kaufmann, Jussi-Pekka Parviainen ja Simo Saukkola. Erityismaininnan ja kumarruksen ansaitsee myös tuottaja Miikka Ahlmann.
On tavallaan outoa ja kummallistakin havahtua siihen tosiasiaan, että seuraava 60-luku on jo huomattavasti lähempänä kuin edellinen. Aika jos mikä on suhteellista, mutta näissä kappaleissa ja niiden tulkinnoissa ajan virta ei vaikuta lainkaan pahemmalta. Aika saattaa toisille olla tuli, jossa me hitaasti palamme, mutta mielestäni Lauluja 1960-luvulta -albumi juhlistaa nimenomaan ajan jalostavampia ominaisuuksia.
Toivottavasti levyn tiimoilta suunniteltu kiertue voidaan toteuttaa täysimittaisesti, koska arvelisin näistä aineksista syntyvän jotain maagista etenkin keikkatilanteessa.