Beth Hart – A Tribute To Led Zeppelin

Yhdysvaltalainen blueslaulajatar Beth Hart omaa sanalla sanoen jumalaisen lauluäänen, joka tihkuu bluesin voimaa. Menestystä ja tunnustusta on sadellut jo useamman vuosikymmenen ajan. Takana on myös kolmen blueslistojen kärkeen nousseen pitkäsoiton ketju, joten nyt jos koska on oikea aika tarttua haasteista suurimpaan: Led Zeppelin -coverlevyn julkaisuun. Löytyykö portaikko taivaisiin, vai onko aika todeta: Good Times Bad Times?

Provogue Records

Led Zeppelin -albumin alkusiemen istutettiin kuuleman mukaan jo vuonna 2019, kun Hart vetäisi studiossa yhden raidan, joka tulisi myöhemmin avaamaan koko levyn. Tuottaja oli innoissaan kuulemastaan, mutta vielä tuolloin Hart ei tuntenut aikaa oikeaksi kokonaisen pitkäsoiton työstämiseen. Näin klassisten ja ikonisten rockbiisien tulkinta vaatisi sielun väkeviin paikkoihin matkustamista, eikä Hart kokenut moista tarpeelliseksi. Hän oli omien sanojensa mukaan yrittänyt jo vuosia savustaa itseään ulos kiukkua, jota moinen työ tulisi väistämättä vaatimaan.

Yksi pandemia myöhemmin sielun langat soivatkin jo aivan toisin ja Hart tunsi voimien kerääntyneen ympärilleen: oli aika palata Led Zeppelinin energiseen maailmaan isomman kaavan kautta. Palaset loksahtelivat nopeasti paikoilleen ja vuosia huhutusta tribuuttilevystä tuli nopeasti totta.

Amerikkalaiseen tapaan härkää napataan välittömästi sarvista ja albumi potkaistaan käyntiin Whole Lotta Love -revittelyllä. Näissä kohdin lienee paikallaan todeta, että omasta mielestäni Robert Plant oli, ja on tietysti edelleen, tulkitsija vailla vertaa. Eikä Hart lähde mielestäni mitenkään haastamaan klassisia numeroita, vaan ennemminkin tarjoaa niistä omanlaisiaan näkemyksiä. Ja kuinka Whole Lotta Love jyrähtääkään, kun päästään vauhtiin – huh, huh!

Hieman myöhemmin Stairway to Heaven saa ylleen elokuvamaisia jousia ja kohotteluita, jotka varmasti puhuttelevat amerikkalaista yleisöä. Omaan korvaani moinen paisuttelu ei oikein istu, sillä alkuperäisen biisin voima kumpusi nimenomaan tulkinnan herkkyydestä ja soitinten hienovaraisuudesta. Olihan siellä paljon kaikenlaista, mutta brittien näkemys etenkin sovitusten hionnassa haki, ja hakee yhä, vertaistaan. Plussaksi laskettakoon se, että ikoniseen numeroon on ensinnäkin lähdetty hakemaan tuoretta kulmaa.

Hart on selvästi vahvemmilla, kun em. elokuvamaisuus ja sinfoniset lisämausteet kytketään yhteen Black Dogin kaltaiseen rymyraitaan. Jouset saavat vingutella taustalla kuinka haluavat, sillä jokainen toimivat kuuloelimet omaava kiinnittää huomionsa sielukkaaseen lauluun. On yksi asia vain toistaa tutut sanat ja laulaa leivästä, tai sitten puhaltaa tulkintaan todellista paloa, kuten Hart tekee kerran toisensa jälkeen. Kun nämä ou-jeet pamahtelevat eetteriin, otat vaistomaisesti hattua päästä, koska ylväät tuulet puhaltavat ylläsi.

Yksi yhteen ei siis mennä missään vaiheessa, mutta mielestäni etenkin No Quarter / Babe I’m Gonna Leave You -hybridi toimii kaikilla sylintereillä. Bluesin perintöönhän kuuluu rikkoutumattomasti ainesten yhdistely ja kappaleiden toisiinsa sulauttaminen, joka sujuu Hartilta luonnollisesti kuin luonnostaan. Hieman yllättävämpänä siirtona voi pitää Dancing Days / When The Levee Breaks -sulautusta, koska isosti tehdyt taustat eivät mielestäni ainakaan paranna lopputulosta näissä kohdin.

Idioottivarmoista numeroista on mainittava myös Good Times Bad Times, joka kellottaa lähes sekunnilleen saman verran kuin alkuperäinenkin. The Crungen kumma funkkaus saattaa myös istua Hartille jopa paremmin kuin briteille, sillä hän saa biisin todella svengaamaan, groovaamaan ja kieppumaan.



Suhteellisen helppoa on lähestyä myös Kashmirin mystistä itämaisuutta, jota ei ole lähdetty sen rohkeammin jalostamaan. Mittaa kertyy tällä erää ’vain’ reilu kahdeksan minuuttia, mutta keikoillahan tuota saatetaan veivata kymmeniä minuutteja. Komeaa kuultavaa on myös albumin sulkeva The Rain Song, jolla jouset ymmärretään pitää kurissa ja nuhteessa. Tämähän on kaunis balladi, jolle Plant pystyi aikoinaan puristamaan melkoisen lohkon sydämestään, joten nyt pitää edetä varoen, hellästi ja rakastaen – mikä myös onnistuu Hartilta.

Eli mikä on lopputulema? Väittäisin Hartin selviytyvän koitoksestaan osapuilleen naarmuitta ja kääntävän mahdottomalta vaikuttavan tilanteen vähintäänkin torjuntavoitoksi. Alkuperäinen on aina alkuperäinen, mutta uskoisin Zeppelinin herrojenkin olevan tyytyväisiä kuulemastaan, koska tämä musiikki elää suurella sydämellä.

Mika Roth