Ruisrockin lauantai

Tämänvuotinen Ruisrock oli kasvattanut mittasuhteitaan huomattavasti aiempiin vuosiin verrattuna. Nyt neljä esiintymislavaa tarjosivat kahden päivän aikana arviolta 55 000 katsojalle noin 50 yhtyettä/artistia. Lavoista Niitty- ja Rantalava olivat suurimmat, Puisto- ja Paviljonkilavan ollessa aavistuksen vaatimattomamman kokoisia. Musiikillinen tarjonta ulottui todella laajalle rintamalle, antaen miltei ’jokaiselle jotakin’. Ainoa mitä runsaasta tarjonnasta jäi kaipaamaan olivat ne hieman pienemmät artistit, joita varten olisi voinut jonnekin alueen nurkkaan vaikka pystyttää sen perinteisen pienen teltan. Nyt kun pieninkin lava oli melko suuri, oli suurin osa esiintyjistäkin jo ennalta tuttuja.

Pientä moittimisen sijaa löytyi myös kulkureittien kapeudesta. Kun esim. The 69 Eyes aloitti keikkansa alueen pienimmällä lavalla, Don Huonojen ja YUP:n keikkojen välissä, muuttui liikkuminen toisella puolella festivaalialuetta hetkellisesti miltei mahdottomaksi. Myös ainoa sisääntuloportti ruuhkautui ensimmäisenä päivänä todella pahasti, kolmen vartin jonotus alueelle ei ollut kovinkaan mukavaa. Onneksi suurimmalla osalla juhlakansaa pinna kesti tämän viivytyksen. Toisena päivänä tämä pullonkaula oli purettu, kun sisääntuloporttia oli laajennettu huomattavasti – nopeasta reagoinnista kunnia järjestäjille. Kummallisin sattuma taisi olla se kun sunnuntaina ei alueelle päästetty aluksi ketään, vaikka päivän ensimmäinen bändi Daisy, oli jo aloittanut keikkansa. Olutalueita oli nyt viisi, joten juomapuoli pysyi varmasti kaikilla ’huollettuna’. 0.4 litran tuopista olutta joutui maksamaan 4 euroa, mutta näitähän nämä festivaalihinnat aina ovat. Myös ruokapuoli oli hoidettu asiallisesti, ja tarjonta oli erittäin runsasta. Kuljetusyhteydet oli tänä vuonna järjestetty niin, että festivaalialueelta oli reilun kilometrin matka Turun keskustaan lähteville linja-autoille. Jos halusi tulla omalla autolla mahdollisimman lähelle festivaalialuetta, saattoi kaaransa jättää ohjattuun parkkiin reilun kahden kilometrin päähän ’mantereen’ puolelle ja kävellä loppu matkan.

Desibelin toimitus oli liikkeellä nyt neljän hengen voimin ja täysin omalla kustannuksellaan, sillä nettimusiikkijulkaisut olivat kautta linjan jääneet huomioimatta pressipasseja jaettaessa. Tästä johtuen emme voi ikävä kyllä tarjota myöskään kuvia festivaaleilta. Juttua löytyy silti seuraavilta desibelittäjiltä:

Teemu Jokelainen – T.J.
Nelli Korpi – N.K.
Tero Lyytikäinen – T.L.
Mika Roth – M.R.

Huolimatta välillä reippaastakin sateesta heitti Sonata Arctica jälleen oivan keikan. Melodisen Power-metallin luottoyhtye ei jättänyt mitään sattuman varaan, vaan antoi taas näytteen loistavasta livekunnostaan. Uusi Broken –singlebiisi sai sateesta jähmeän juhlayleisön parhaiten lämpenemään, vaikka sää hieman tuppasikin latistamaan fiiliksiä. Onneksi sade hieman hellitti keikan loppupuolella. Keikan lopussa kuultu hauska We need some Vodka –rallatus/huudatus sai yleisön vielä innostumaan. Samalla tuo lämminhenkinen pelleily jätti mukavan positiivisen mielikuvan koko keikasta. Ammattimiehiä nuo Sonatan jäppiset.
M.R.

Ruisrockin ensimmäisen päivän Rock 'n' Roll tarjonta oli sijoitettu viimevuoden tapaan kätevästi yhdelle, eli Paviljonkilavalle. Tarjontakin tässä skenessä oli kotimaisten osalta käytännössä sama kuin 2002. Lauantaiaamun aloitti talvella esikoislevynsä julkaissut Boomhauer. Tihkusateesta huolimatta Turun lehmipojat haalivat paikalle kohtuullisen yleisön, loistavan liveaktin maine on siis kiirinyt. Myös nyt jätkät pitivät maineestaan kiinni. Hieman verkkaisesti alkanut setti keräsi voimaa loppuaan kohti. Settiin mahtui kaikki standartit kuten High Speed Women ja singlehitti Got to Hear the Music, mutta bändin todellinen vahvuus on hyvien kappaleiden valtava määrä. Viime viikon Ämyn jälkeen setti oltiin uusittu lähes kokonaan ja uusia tuntemattomia kappaleita tuntuu tulevan joka keikalle. Toivottavasti tämä enteilee uuden levyn pikaista ilmestymistä.

Boomhauer on yhtye jolle musiikki on ennen kaikkea hauskanpitoa. Vakavinkaan rockpoliisi ei voi nyrpistellä naamaansa meneville boogierockralleille. Kaikki jätkät lavalla ovat niin sydämestään mukana, että hyvä fiilis tarttuu väkisinkin yleisöön. Vaikka Saku johtaa show’ta ovat Honkka ja Lappalainen ottaneet selkeästi aiempaa merkittävämmän roolin lavalla. Kaikin puolin erinomaista livetoimintaa.

T. J.

Joskus on parempi luottaa yksinkertaisiin ratkaisuihin. Kotiteollisuudella ei tällä kertaa ollut käytössä taustakangasta, vaan taustana toimi ainoastaan metsä. En tiedä oliko tämä aivan suunniteltu ratkaisu, mutta pirun toimiva joka tapauksessa. Bändin noustessa lauteille kiinnitin huomioni myös kahteen muuhun seikkaan; Hynynen oli pukeutunut Peer Günt paitaan ja Hongisto oli jättänyt stetsoninsa kotiin! Nyt kun on käyty läpi bändin pukeutumispolitiikka, vielä pari sanasta itse musiikista. Setti muodostui pitkälti samoista kappaleista kuin pari viikkoa aikaisemmin Nummirockissa heitetty keikka. En ole aivan varma, mutta mukana taisi olla jo pari uuttakin sävellystä syksyllä julkaistavalta levyltä. Kuten odottaa voi, saivat ’pienois-hitit’ Rakastaa/Ei rakasta, Jos sanon ja Vuonna yksi ja kaksi jälleen ne suurimmat suosionosoitukset. Välispiikit sisälsivät sitä tuttua vinoilua, etenkin Satu Peikoista kappaleen soittamisesta (mitä ei siis tietenkään soitettu). Loppua kohti parantuneen keikan encoreiksi heitettiin vielä takuuvarmat Valtakunta ja Routa ei lopu koskaan.

Tämä ei ollut mitenkään ainutlaatuisen erikoinen keikka Kotiteollisuudelta, vaan enemmänkin rutiinisuoritus. Toisaalta yhtye on niin tiukka keikkakone, että hieman keskinkertaisempikin liverykäisy jaksaa kyllä vakuuttaa. Koskakohan sitä uutta levyä mahdetaan saada kauppoihin?
M.R.

Boomhauerin "isoveli" Sweatmaster Sweatmaster lisäsi kierroksia Paviljongin rockputkeen. Siinä missä Boomhauer pitää hauskaa lavalla, on Sweatmaster puolestaan tekemässä siellä töitä. Bändi nimittäin repii soittimistaan irti rockia todella intensiivisesti, ja suorastaan pakottaa yleisön mukaan. Mitään livekikkailua ei tarvita jos soitto on tätä tasoa; yleisö on kyllä varmasti mukana. Spiikit ja liikehdintä oli karsittu minimiin. Hold it! aloitti setin ja jo ensi tahdeista oli selvää, että paljon hengähdystaukoja yleisölle ei anneta. Samaa konekivääritahtia jatkui koko setin ajan. Ainoastaan koko aamun Paviljonkia vaivanneet miksausongelmat hieman häiritsivät. Paremmin tämä toimii sisätiloissa, mutta on meno kovaa ulkonakin. Ja jos totta puhutaan, kun puhutaan pelkästä musiikista ja jätetään kaikki kukkoilut pois, on Sweatmaster tällä hetkellä Suomen kovin rock 'n' roll-akti.
T. J.

The 69 Eyes täytti puistolavan edustan nopeasti stadion-goottirockillaan, mutta minua yhtye ei oikein pystynyt vakuuttamaan. Keikan alkupuolella heitetty Wasting the dawn, joka pitkälti aikoinaan näytti yhtyeen tulevan suunnan, sai ehkä suurimmat suosionosoitukset ’hittien’ lisäksi. Jotenkin kaikesta kuitenkin paistoi läpi lievä aneemisuus. En tiedä oliko esiintymisajankohta liian aikainen, vai mikä oli vialla. Yleisön runsas mukanaolo auttoi, muttei voinut täysin peittää bändin ponnettomuutta. Tämä keikka oli lievä pettymys.
M.R.

Kanada: tuo vaahterasiirapin ja ratsupoliisi Kingin maa. Kanadan Torontosta tuli myös lauantain ensimmäinen ulkomaanvieras. Talvella ensimmäistä kertaa Suomessa vieraillut Danko Jones oli yhdellä Semifinaalin keikalla hankkinut todella kovan maineen Suomessa. Odotukset olivat siis aika korkealla. Tällä kertaa ei joutunut pettymään, Danko osoittautui todellakin maineensa veroiseksi. Koko show keskittyi laulaja/kitaristin ympärille ja rytmiryhmä oli selkeästi mukana vain soittamassa. Herra Jonesin esiintyminen menee machoilussaan jo manian puolelle, mieleen tuli elävästi amerikkalaiseen vapaapainiin liittyvä uhoaminen. Tässä olisi oppia monellekin suomalaiselle muusikolle; ei lavalle kuulu mennä pyytämään anteeksi.

Onneksi Dankon machoilulle löytyy myös substanssia. Bändin biisit ovat todella hyviä mm. viimeisimmän levyn nimipiisi Born a lion ja saman levyn avauskappale If You want to play the blues ottivat yleisön todella hyvin. Todella tiukkaa kitararockia, tästä suomalaiset tykkää. Mutta todellinen superhitti oli Lovercall. Tässä yhdistyi loistava biisi ja Dankon esiintyminen parhaimmillaan. Tällaisesta esityksestä jää käteen vain yksi kysymys: Kuinka tosissaan bändi ottaa itsensä? Jos jätkät uskovat todellakin kaikkeen mitä lavalla sanovat niin se on jo hieman pelottavaa, mutta jos jostain löytyy edes pieni itseironian siemen niin tämä on aivan loistava esitys. Yleisö tehköön omat johtopäätöksensä.
T. J.

Kuljin sattumoisin lavan ohi kun Danko paahtoi juuri settiään Paviljonkilavalla, ja juutuin oitis katsomaan. En ole mikään modernin rock’n’rollin suurkuluttaja, mutta hyvä keikka on aina hyvä keikka – ja Danko Jones heitti todella loistavaa settiä. Erittäin piristävä yllätys. Ei tätä ehkä levyltä tulisi kuunneltua, mutta livenä ryhmä on yhtä murhaa.
M.R.

Ei helkutti mitä menoa. Tätä lisää!
T.L.

Flint rymisteli päälavalla osaksi päällekkäin Danko Jonesin kanssa. Me vanhat Prodigy -fanit olimme kuitenkin kokoontuneet pogoilemaan Keith Flintin johtamaa punk-rock-bändiä. Pogoilla saatiinkin sitten oikein kunnolla, kun entisessä kuosissaan ollut laulaja pisti tuulemaan. Vaikka Flint kulminoituukin täysin laulajaansa, ei muunkaan bändin suoritus huono ollut. Rankempaa menoa ja voimaa soitossa oli yllin kyllin, sanoista tosin ei saanut mitään selvää. Lopussa Prodigyn hittiä Firestarter huudettiin voimalla, mutta encoreja ei kuultu eikä ehkä olisi ollutkaan aiheellista soittaa vanhan bändin musiikkia. Mahtava meno lavalla ja yleisön joukossa saivat seurakseen pilvien takaa pilkistävän ilta-auringon ja festarifiilis nousi entisestään.
N.K.

Timo Rautiainen & Trio Niskalaukaus keräsi alkuillasta päivän siihen mennessä suurimman yleisön Rantalavan edustalle. Suomimetallin lippulaivan keikka alkoi pienellä yllätyksellä, kun lavalle nousi bändin lisäksi YUP:n Jarkko Martikainen. Tämä sai tietenkin kansasta irti vielä ekstra-suosionosoitukset. Martikaisen poistuttua lavalta keikka jatkui ’normaalina’ eteenpäin, ja bändi soittikin erittäin laadukkaan setin kunnon asenteella. Petosalmella kului plektroja taas vähintään tusina ja hyväntuulinen Rautiainen heitti keikan päätteeksi paitansa yleisön joukkoon. Yhtye nautti suosiostaan ja etenkin kappaleet 62, Surupuku ja Lumessakahlaajat saivat taas suurimmat kiitokset yleisöltä. Encorena kuultiin Viimeinen päivä taivaan joka päättyi melkoiseen kitaravyörytykseen. Rautiainen on yhä aika surkea välispiikkien heittäjä, mutta vastavuoroisesti yhtye kuitenkin heitti yhden parhaista keikoistaan mitä olen nähnyt – ikinä.
M.R.

Jo vuonna 1984 perustettu (silloin tosin vielä Black Water niminen) Stratovarius ei ole viime vuosina kovinkaan useasti poikennut kotimaassaan, niinpä odotin suurella mielenkiinnolla tätä harvinaislaatuista keikkaa. Homma lähti lupaavasti liikkeelle kun alkunauhana toimi T2:en soundtrack (se teema joka soi alkutekstien aikana - muistaakseni), ja heti perään lyötiin Kiss of Judas. Näin homman nimi tehtiin oitis kaikille selväksi: Stratovarius oli saapunut valloittamaan Ruissaloa, eikä vain nostamaan laiskasti toista jalkaa monitorin päälle. Keikasta ei voi oikeastaan pahaa sanaa sanoa. Kotipelto jaksoi lietsoa yleisöä mukaan kiitettävällä intensiteetillä, ja kyllähän ne kädet ilmassa sitten heiluivatkin. Pyrotekniikat olivat näyttäviä, tuoden mukanaan suuren maailman shown tuntua. Monista kelpo kappaleista Hunting high and low sai runsaat suosionosoitukset, mutta pähkinöiksi porukan laittoi vasta Black diamond. Stratot osoittivat taas olevansa oman genrensä huippuryhmä, ja kun koko paketti toimi esimerkillisesti ei juuri enempää osannut edes toivoa (mitä nyt Eagleheartin olisivat saaneet soittaa…).
M.R.

Mahtava meno jatkui myöhemmin festivaalien upeimmissa maisemissa hiekkarannalla, kun Ismo Alanko Säätiö päästettiin vauhtiin. Punaisessa puvussaan hittejä toisensa perään laulanut Ismo oli iskussa. Porukkaa oli todella paljon ja yhteislaulu sujui. Rakkaus on ruma sana ja Pulu saivat uusia merkityksiä näin kauniissa maailmassa. Ismo ei halunnut tietää mitä päänsä sisällä tapahtuu, niin kuin ei kai kovin moni muukaan. Vaikka Ismolta ja Säätiöltä onkin tullut vuosien aikana nähtyä kymmeniä hyviä keikkoja, nousee tämä yhdeksi parhaista. Ismo rocks.
N.K.

Festareiden vakiokalustoon kuuluva Ismo Alanko oli tietysti paikalla Ruisrockissa. Mitään uutta ja ihmeellistä ei odotetusti tullut, mutta kyllähän vanhoja hittejä kuunteli. Ismon soolotuotannosta kuultiin ainakin Kun Suomi putos puusta, Pulu, Rakkaus on ruma sana ja Päivän uutinen. Hassisen koneelta Levottomat jalat ja Odotat sekä Sielun Veljien Peltirumpu. Yleisöä oli kerääntynyt huikea määrä ja keikan jälkeen ei pettyneitä naamoja näkynyt.
T.L.

Vaikka Amorphiksen keikka perustui yhä voimakkaasti uusimman levyn Far from the sunin materiaaliin, mukaan oli otettu aikaisempaa rohkeammin myös vanhempaakin materiaalia. Uusista kappaleista Killing goodness toimi nyt huomattavasti paremmin, kuin aikaisemmin. Samoin uuden levyn ensimmäinen sinkku Day of your beliefs oli jo käynyt tutuksi yleisölle. Hitusen vanhempi Alonekin toimi mielestäni vielä paremmin kuin aikaisemmilla keikoilla. Tällä kertaa siis vanhemmankin materiaalin ystäville oli tarjolla enemmän tavaraa. Tales from the thousand lakes -debyyttilevyltä, joka on monille edelleen SE Amorphis-levy, mukaan oli otettu ainakin Drowned Maid ja encorena soitettu Black winter day. Myös Elegyltä soitettiin ainakin Against widows ja My Kantele.

Amorphis on jo vuosia jatkanut itse valitsemallaan linjalla eteenpäin, tehden juuri sellaisia levyjä joista itse pitää – vaikka kuraa onkin tullut välillä runsaasti niskaan. Samalla materiaali on muodostunut erittäin monipuoliseksi, joka taas johtaa mielenkiintoisiin keikkoihin. Ellei mitään maailmaa kaatavaa tapahdu aion olla katsastamassa myös bändin seuraavaa keikkaa Tuskassa, sillä hyviä keikkoja ei näe koskaan liikaa.
M.R.

Olin jo muutaman vuoden tarkoituksella jättänyt Apulannan Apulannan väliin, mutta nyt ajattelin nähdä koko keikan ja katsastaa bändin nykykunnon. Käytännössä keikan tsiigaaminen oli kuitenkin aika mahdotonta, koska teinejä oli kerääntynyt Paviljonkilavan edustalle tuhansia ja meno oli sen mukaisesti sekopäinen. Esiintymisasuina tällä kertaa Apulannan pojilla olivat haarniskat. Oikeastaan aika säälittävää, ettei musiikki toimi enää ilman typeriä rekvisiittoja. Joskus lähemmäs kymmenen vuotta sitten Apulantakin oli hyvä, nyt vedettiin aika huonoa settiä. Välispiikit olivat kuin Baddingin saduista ja yksi biisi oli jopa Frederikin Tsingis Khan. Onneksi loppuun saatiin kuulla sentään Reunalla, joka taisi pari vuotta sitten olla jokaisen juhannusjuhlan teemabiisi.
N.K.

Keskiaika-show ei yllättänyt, mutta toisaalta piristi niin monta kertaa nähtyä Apulantaa kummasti.
T.L.

Hellacopters esiintyy Suomessa niin usein, että sitä voi pitää melkeinpä jo kotimaisena esiintyjänä. Ainakin suosio on kasvanut Suomessa huikeasti. Eikä syyttä, livekunto on todella kohdallaan. Lauantaina esiintyneistä saman scenen bändeistä Hellacopters on ainoa, joka saa esityksensä toimimaan stadionsoundeilla. Toinen millä Hellat kepittävät skandinaaviset kilpailijansa on biisinkirjoitus. Bändille ei ole mikään ongelma täyttää tunnin settiä pelkillä hiteillä ja monipuolisuutta löytyy. Lauantain setti keskittyi pitkälti High visibility ja By the grace of God- levyjen materiaaleille, eli vanhan tyylin fanit joutuivat ehkä hiukan pettymään. Henkilökohtaisesti nautin showsta. Ruotsin pojilla tuntuu olevan kyky ottaa yleisö todella vähillä eleillä. Biiseistä jäi mieleen Down on Freestreetin rauhallinen sovitus ja vastapainoksi Carry me home ja setin aloittanut By the grace of God, joissa kitaraa kuritettiin oikein tosissaan. Encoressa suomalaisia hemmoteltiin. The Flaming Sideburns- yhtyeen laulusolisti Eduardo otti laulajan paikan. Sitten paukutettiin menemään Iggyn kulttiklassikko Search and destroy. Tässä vaiheessa ainakin minulta meni kylmät väreet selässä.
T. J.

CMX, yksi nuoruusvuosieni suurista rakkauksista, on onnistunut väistämään kiitettävästi instituutioitumisen peikot, ainakin suurimmaksi osaksi. Nyt yhtye soitti illan jo hämärtyessä Rantalavan toiseksi viimeisenä bändinä melkoiselle joukolle juhlayleisöä, josta suuri osa oli ehtinyt jo nauttia runsaasti nuotti-öljyä. Meininki myös itse lavalla oli entisenlainen Rasion juurruttua taas omalle tontilleen ja Halmkronan pomppiessa siellä täällä. Yrjänä ei tuttuun tapaansa liikkunut mikkitelineeltä juuri kolmea askelta kauemmmaksi. Setin alkupäästä Kirosäkeet ja Nimetön saivat odotetusti irtoamaan kansasta ääntä, vaikka omaksi suosikeikseni nousivat uusimman levyn Pohjoista leveyttä sekä Minne paha haudattiin, joka tosin kuultiin vasta aivan keikan lopulla. Alkujaan hyvinkin koneellinen Vallat ja väet oli sovitettu mielenkiintoisesti livekelpoiseksi, ja biisi jatkuikin nyt ovelasti suoraan Aura –levyn loistavaan Kultanaamioon. Ainoana encorena kuultu Kätketty kukka, räjäyttikin sitten lopuksi kaikki liat pois. CMX näyttää oppineen taas keikoista nauttimisen, mikä onkin hyvä asia sillä johan siinä kuuluisassa keikkatauossa menetettiinkin jo pari hyvää vuotta. Toivottavasti herrat jaksavat kiinnostua keikkailusta vielä tulevinakin vuosina.
M.R.

Ahkerasti keikkaileva Eläkeläiset oli suosikkibändini joskus 90-luvun puolivälissä. Tämän keikan nähtyäni täytyy sanoa, että paras isku bändiltä on mennyt jo ohitse. Ennen vanhaan Eläkeläiset pummivat yleisöltä juotavaa, nyt sitä vuorostaan jaettiin yleisölle! Bändin lava-akti oli muutenkin ehkä jotenkin aneeminen, tosin yleisölle vittuiltiin kyllä aika rankasti, siitä plussaa. Vaikka samaan aikaan toisella lavalla soitti HIM, oli Eläkeläisiä kerääntynyt kuuntelemaan huomattava joukko faneja.
T.L.

Miinusta Eläkeläisille siitä, etteivät soittaneet edellisen levyn kappaleita – jotka ovat vielä äijien omia.
T.J.

Loppuunmyydyn festarin 30 000:sta ihmisestä iso osa taisi haluta nähdä myös HIM in. Upea turkoosin värinen taivas ja rakkaus-metallibiisit saivat tunnelman korkealle. Himiltäkin riittää hittejä toisensa perään, mutta provosoivat välispiikit taisivat olla melkein kiinnostavinta antia tällä keikalla. Eräs kaverini on sanonut, että Ville Valo voisi lukea vaikka pörssikursseja ja sitä kuuntelisi haltioituneena. Tällä kertaa kritisoitiin Teostoa ja jotain outoa juttua mikseri-kopistakin riitti. Vaikka Himin kaupallisuus ja rahastusfiilis ärsyttävätkin, ei bändistä voi olla pitämättä livenä. Tosin Toni Halmeelle biisin omistaminen oli hieman liiankin provosoivaa. Hienot biisit kuten Right here in my arms ja The funeral of hearts olivat kovinta kamaa ja saivat jengin huutamaan ja bailaamaan täysillä. Onneksi Ville Valo muistutti osittain päällekkäisestä keikasta Rantalavalla ja meitsi lähti sinne Join Me in deathin soidessa taustalla.
N.K.

Se toinen puoli festarikansaa taisikin sitten olla tällä keikalla. Aivan mahtava meno oli jo käynnissä, kun pääsin mukaan hiphop-tunnelmiin edellisistä hyvin erilaisista musiikeista. Don Johnson Big Band valloitti tämänkin festarikansan niin täysillä kuin vain voi. Bändin arvostus nousi entisestään, kun tajusin, että meno on todellakin ja yhä edelleen samanlainen kuin ennen breikkaamista suuren yleisön tietoisuuteen. Tommy Lindgren otti 10 000 ihmistä aivan samalla lailla valtaansa kuin ottaisi 500 klubilla. Vaikka aluksi hieman epäilytti nähdä taas DJBB, niin bassot saivat jalkoihin vauhtia ja Father Metron räpäytys antoi energiaa vielä tässäkin vaiheessa lauantaiyötä. Encoressa kuultiin vielä Suomessa niin harvinaista batllea eli räpäytyskisaa Tommyn ja perkussionisti Juuson välillä. Loppuun suurin hitti One Mc and one delay ja minä jäin sanattomaksi tuhansien huutaessa kertosäettä yhteen ääneen. Voi sanoa, että päivä on purkissa niin kauniisti kuin se vain voi olla eikä koskaan ole pahitteeksi mennä DJBB:n keikalle. Tämä oli uskomatonta.
N.K.