Sinkut II - Helmikuu 2022
Anni Lahe: Terapiaan
Anni Lahe julistaa rakkauttaan amerikkalaiselle rockille uusimmalla sinkullaan. Samalla katkeaa lähes kahden vuoden mittaiseksi venähtänyt tauko, eikä se voisi tapahtua juuri näyttävämmällä tavalla. Siinä missä aiempia, osittain hyvinkin menestyneitä sinkkuja leimasi pop-lähtöinen ajattelu, rysäyttää uusi sinkku rockin portit näyttävästi auki. Saatesanojen mukaan biisi on ollut terapiaa myös tekijälleen, joten ilmankos siivu lähtee näin lentoon.
Terapiaan pelaa siis angloamerikkalaisen rockin peliä, jossa kertosäe tulee kovaa ja korkealta, kun taas säkeistössä jalkaa nostetaan hetkellisesti kaasulta ja tarinaa viedään eteenpäin muin keinoin. Lahe avaa sieluaan rohkeasti, mutta tekee samalla selväksi, että terapiaan ei todellakaan mennä. Bassolinja möyryää pinnan alla muhevasti, kitara villitsee ja loppua kohden kerrostetut vokaalit vain lisäävät bensaa liekkeihin. Mättökohdassa mieleen nousee eräskin Blurin biisi, vaan ei liikaa, ja säkeistöissä juttu luistaa kuin nuorella Morissettella. Groovea, vääntöä ja riittävästi omaa asennetta – näin sitä pitää.
Mika Roth
Bongo huen: Pinkit shortsit
Bongo huen on Sibelius-lukion toisen vuoden opiskelijoista koostuva orkesteri. Nimikin pitäisi olla muodossa Bongo huèn, eikä se ole ainoa hankala pala tässä palapelissä. Soluasunnossa tehtyjä biisejä työstetään pääosin kolmestaan, mutta nähtävästi kokoonpano on trio plus jotain. Eli päälinja ja muut pikkujutut ovat edelleen osin hakusessa. Mainittakoon myös, että mukana on soolojuttujaankin julkaissut
Anton Haring.
Saatesanoissa puhutaan rouheasta indiesoundista, mutta omaan korvaani kitarapoprock soi ennemminkin heleän melodisena, pyöreän hyväntuulisena ja ilmavan raikkaana. Toki matalatekninen toteutus jättää rosoisuutta ja soundien autotallimaisuus ei välttämättä sopisi radioon, mutta tokihan huima potentiaali välittyy jo näinkin. Entä kenen päällä nuo pinkit shortsit sitten ovat? Rakkaushan, tai ainakin ihastuminen, tässä jälleen vetelee naruista ja hihoista, eikä tarinaa tietenkään suljeta. Jossain ne shortsit kulkevat vieläkin.
Mika Roth
Hate World Hero: The Beast Has Awoken
Rovaniemeltä kotoisin oleva
Hate World Hero valmistelee hissukseen debyyttialbuminsa materiaalia, kun maailma on hiljalleen heräilemässä takaisin eloon. Jo muutaman vuoden pienjulkaisuja ulos laittanut ryhmä luottaa yhä perinteiseen melodiseen heavy metaliin, jonka askelmerkit ovat riittävän suoria. Ja kun puhutaan perinteisestä metallista, niin selvimmät alkujuonteet löytyvät 80-luvun suurista ja mahtavista. Tarina ei kerro, josko The Beast Has Awoken tulee mahtumaan esikoisalbumille, mutta ainakin biisissä on iskuvoimaa.
Kuka on tarinan peto ja mitä sen herääminen tarkoittaa? Suoria ja tyhjentäviä vastauksia ei anneta, mutta veikkaisin
Dion viljelemien metaforien toimivan näilläkin tienoin. Vokalistin rouhean vahva ääni tuo persoonallisuutta pakettiin ja pienet sinfoniset elementit istuvat kuvaan mukaan, siinä missä nopein sormin kiskaistu kitarasoolokin. Lopun kasvatusvaihekin toimii, mutta jos jotain jäin kaipaamaan, niin alun nostattelua olisi voitu sulkea lopussa vieläkin isommin ja rohkeammin. Tilaa olisi ollut yläpuolella vielä paljon.
Mika Roth
Hegemonia: Jäätä
Heimo Records
Hegemonia on sama asia kuin oululaisräppärit
Jöse ja
RPN, jotka valloittavat yhteisvoimin maailmaa biisi kerrallaan. Ensimmäisellä sinkullaan leikittiin tulella, joten nyt on mitä loogisinta porautua lämpöasteikon toiseen ääripäähän. Tuore sinkku enteilee myös kaksikon pitkäsoittoa, josta lupaillaan kehkeytyvän jo tässä vaiheessa todellisen Oulurap-timantin. Tarina ei kerro, kuinkaan pitkään timanttia vielä hiotaan ja viimeistellään, mutta ainakin uuden sinkun perusteella duo on löytänyt oikeat tavat ja välineet työlleen.
Jäätä ei nimestään huolimatta jähmety sijoilleen, vaan biisi puskee eteenpäin naksuttavilla biiteillä ja runkoon asti puretuilla rakenteilla. Miehet vaihtavat lennosta vetovuoroa ja vaikka teksteissä ei tunnu olevan kylmää ilmaa enempää yhteistä nimittäjää, niin duon sanailua kuuntelee silti mielellään. RPN kutsuu itseään dada-räppäriksi, joka reagoi dadan hengessä sitten luonnollisesti kaikkeen ja kaikkiin. Jäätä ei näennäisestä hajanaisuudestaan huolimatta sirpaloidu jääpalasten mosaiikiksi, vaan kiteytyy lopussa takaisin yhteen.
Mika Roth
Iida Niini: Miltä mä näytän?
Alakulttuuritalo
Olihan se melkoinen yllätys, kun biisin alkuun olikin sijoitettu palanen
Jänis istui maassa -kappaletta. Eikä ikoninen lastenlaulu tuonkaan jälkeen katoa tyystin puskien taakse, vaan pistää toistuvasti itseään esiin.
Iida Niini leikkii mielestäni tulen kanssa, pelaillessaan moisen kansansävelen kanssa, mutta lähtevätkö liekit kohoamaan ja jänis loikkimaan?
Niini sotkee tutun kappaleen trapin sotkuisen usvaiseen heijasteluun. Vahvasti efektoitu laulu/lausunta paljastaa kertojan nojaavan oletettavassa tuiskeessa baaritiskiin. Lisää pitäisi tulilientä saada, vaikka tankki on jo täynnä. Äänet vääristyvät, ajatukset virtaavat kuin surrealistisessa lyhytleffassa ja aina vain lastenlaulu kierähtää takaa eteen – ja taakse. Miltä mä näytän? -sinkku on niitä biisejä, jotka saavat tuolin tuntumaan epämukavalta, mutta samaan aikaan biisissä on sitä jotain. Vaaraa, surua, kohtalokkuutta ja ken tietää, jos vaikka jänis johtaisi kertojan omaan ihmemaahansa. Mielen pirstaloituminenkin voi olla kaunista kaamealla tavallaan, mutta valoa ei voi olla ilman pimeyttä, kuten saatesanoissakin muistetaan todeta.
Mika Roth
J Kvalia: Äkäinen (feat. RGLE & Tommi Pehmee)
Grillin’ Records
Tässäpä vasta sinkku, jonka startti osasi hämmentää ensimmäisellä kierroksella. Eikä kiukkuisen naisihmisen vihanpurkaus ole seuraavillakaan kerroilla menettänyt voimaansa. En tiedä mistä
J Kvalian sinkkunsa puhesamplen on napannut, mutta taas on äijäke tehnyt selvästi väärät asiat, väärään aikaan ja väärässä järjestyksessä. J Kvalian pahoittelubiisi ojentaakin rakkaalle olivinoksaa ja romanttisen lempeä boom pap pehmentää räppien taustaa.
J Kvalia, RGLE ja Tommi Pehmee pääsevät vuoroillaan lepyttelemään elon kauniimpaa puoliskoa ja samalla taustoitetaan sitä, kuinka sukset menivätkään ristiin. Okei, pyykit, tiskit ja muut sotkut sekä säädöt ovat jo sellaisenaan pahoja, mutta kun kaljanhalun takia tulee taas venytettyä pari pitkää koko yön pituiseksi reissuksi, niin runtuahan siinä on luvassa. Nätisti rakennettu siivu, jossa superpehmeät soundit ja arjen kylmiä realiteetteja sisältävät tekstit lantraantuvat hyvittelylauseilla ja lupauksilla mahdollisesta paremmasta. Ei siis ole enää niin äkäisiä, sillä sattuuhan sitä toisinaan kaikille, eikö niin?
Mika Roth
Kalle Kinos: T.O.L.E.
PME Records
Kalle Kinos on kiertänyt suomiräpin kampia jo pidemmän aikaa ja koska on parillinen vuosi, niin herra palaa
Kalevacation saagansa pariin. Kolmas osa on saanut nimekseen
Kalevacation 3: T.O.L.E. ja matka korkataan T.O.L.E. -singlellä. Kirjainyhdistelmä tulee muuten sanoista ”Tappio Opettaa, Luovutus Ei”, eli eteenpäin pusketaan ja kaikesta selvitään. Eikä satunnaiset kuopat tiessä kaada koskaan kiesiä ojaan, lopullisesti nyt ainakaan.
Tiedemiehen tuottama siivu valuu eteenpäin kuin jääpalanen aurinkoisella pihapöydän pinnalla. Vauhti/hitaus on täsmälleen oikeanlaiseksi mitattu, jolloin olo on kuin eräänkin
Douglas Adamsin visioimalla Ursa Minor Betalla, jossa on ikuinen lauantain iltapäivä juuri ennen rantabaarien sulkeutumisen hetkeä. Äärimmäisen notkea ja pehmeä biisi on yhtä pumpulia ja viivytettyä hetkeä, mikä ei kuitenkaan ärsytä vaan viihdyttää – saavutus sekin. Kalevacation soikoon.
Mika Roth
Lake Huttula: What You Want
Soit Se Silti
Lake Huttula saattaa olla ihan oikeakin vesistö jossain, mutta juuri tässä yhteydessä se on sama asia kuin
Lodgerista tuttu
Teemu Merilä. Lake Huttula näkee itsensä indien yksinäisenä ja trendeistä piittaamattomana sutena, joka pyrkii puhtain sydämin tekemään täysin omanlaistaan musiikkia 1960–1970-lukujen hengessä. Tavoitteet eivät siis ole heppoisemmasta päästä, joten kuinka esikoissingle selviää korkealle nostetusta rimasta ja testistä?
What You Want kuulostaa kiistatta siltä, että se olisi voitu hyvinkin luoda joskus 70-luvulla, kun illuusiot ihmiskunnan paremmasta huomisesta ryhtyivät auttamatta rapisemaan. Mitä hittoa sinäkin haluat, entä mitä kukaan meistä haluaa? Kysymykseen on vaikea vastata, kun ei tiedä edes kaiken alkupistettä, mutta hieman
Eelsin hengessä kulkeva ja
Lennonia sopivasti lainaava siivu kulkee siinä samalla suoraan sydämeen – ja antaa lopussa vastauksensa. Rennon letkeä ja stressitön numero, joka saa hymyn huulille.
Mika Roth
Lovers Left Alive: Where I Belong
Helsinkiläinen katurock-yhtye
Lovers Left Alive on kiistatta valinnut itselleen toimivan nimen, josta kumpuaa mieleen ainakin eräs loistava elokuva. Tällä vuosikymmenellä perustettu yhtye on pandemian rauhassa valmistellut
How-debyyttialbumiaan ja samalla oma paikka auringossa (tai sen varjossa) on yhä haussa. Suuntaviivoikseen ryhmä on asettanut 80- ja 90-lukujen suomalaisbändit, jotka pyrkivät valloittamaan maailman, joten ydinkysymys kuuluu: kuinka valloitus onnistuu näillä eväin?
Em. kasari- ja ysärisankarit tahtoivat koristella rockiaan niin kimalteella kuin särölläkin, eikä LLA jää tällä erällä bootsinmittaakaan jälkeen. Kimalletta on ripoteltu päälle, mutta vain sen verran, ettei loiste häikäise satunnaisten menninkäisten silmiä. Säröä on taasen osattu annostella siten, etteivät tarttumapinnat katoa tyystin myllytyksessä. Eli toisin sanoen, nyt ollaan aika lähellä kultakauden
The Culttia ja Los Angelesin parempia ryhmiä noilta samoilta ajoilta. Rytmin pumppaus ja kitaroiden raasto toimivat, ja pinnat myös köörihuudoista, jotka napsahtavat
Crazy Horsen hengessä kohdilleen.
Mika Roth
Majesties: Black Crow
Majesties on helsinkiläinen rock-yhtye, joka julkaisee ensimmäisen sinkkunsa tulevalta debyyttialbumilta. Paljon on siis pelissä, sillä liikkeellä ollaan hartiapankin voimin. Historiaa ryhmältä löytyy jo jonkin verran, sillä ainakin kuusi sinkkua on ehtinyt ilmestyä sitten vuoden 2019, eikä mahdollisesta demovaiheesta ole sen kummempaa tietoa. Black Crow on hieman yllättävä valinta sinkuksi, sillä lähemmäs kuuden minuutin mitta ja rauhallisempi tempo eivät varsinaisesti väännä soittolistojen portteja auki. Mutta tuskinpa tässä on tarkoituskaan sinkoutua teinityttöjen unelmiin.
Niukoissa saatesanoissa puhutaan syksyn tummista öistä, ja tummuus huokuukin kiistatta rosoisen maalailun nuoteista. Yhtäältä silottelematon äänimaisema antaa vihjeitä garagen läheisyydestä, toisaalta taas suuret kaaret ja eräänlainen hiljaisuuden syleily viittaavat jopa klassisen
Zeppelinin ja sitäkin kimurantimpien ryhmien suuntaan. Tuohon kun lisätään hivenen nickcavemaiset ja monitasoiset vokaalit, niin kasassa on taatun uniikki sekoite. Urbaania ahdistusta ja yön ääniraitaa majesteetillisella tyylillä.
Mika Roth
Marko Haavisto & Poutahaukat: Toukokuun ensimmäinen
Emsalö Music
Olen aina ihaillut niitä harvoja esiintyjiä, joiden musiikkia on oikeastaan mahdoton kuvata edes pitkällä sanalistauksella. 25-vuotista taivaltaan juhliva
Marko Haavisto & Poutahaukat on yksi niistä, joiden soundin tunnistat oitis, mutta joka silti tekee aivan omaa juttuaan. Myöhemmin tässä kuussa ilmestyvä
Yleisön Palvelija -pitkäsoitto saa pohjustusta mitä leppoisammasta sinkusta, jonka tarinassa kaikki on kohdillaan.
Amerikkalaisen countrypoprockin ja kotimaisen iskelmän kaihon yhdistäminen on taito, jonka kovin monet haluaisivat hallita, mutta mestarit ovat harvassa. Tällä erää kertomuksen keskiössä on kevät, eri kausien ja jopa aikakausien limittyessä toisiinsa. Toukokuun ensimmäinen päivä avautuu aurinkoisena, toiveikkaana ja täynnä pieniä ihmiskohtaloita. Ihmisten onni ja silkka yhdessäolo tuntuu tässä vaiheessa yhtä kaukaiselta kuin kevät, mutta kyllä se sieltä tulee. Pedal steel -kitara piirtelee, lyriikat lausutaan hiljaa – rakastaen, eikä muuta tarvita. Pisteet vielä bändisoundin ilmavasta rikkaudesta ja täydellisyyttä hipovasta tasapainosta.
Mika Roth
Matti Patronen (feat. Jukka Takalo): Parinvaihtohumppa
Koomikot ovat aivan kuten muutkin näyttelijät. He haluavat laulaa, siinä missä laulajat haluavat puolestaan näytellä ja vetää koomikon roolia. Niinpä ei pitäisi ole mikään ihme, että stand up koomikko
Matti Patronen on tarttunut mikrofoniin hiukan toisella otteella tällä kertaa. Biisin on syntynyt yhteistyössä Jukka Takalon kanssa, ja on jatkoa vajaan kolmen vuoden takaiselle Kuoliaaksinaurattaja ja Kuplettielvyttäjä -kiertueella virinneelle yhteistyölle.
Parinvaihtohumppa on puhdasta kuplettia alusta loppuun ja musiikillisesti kyseessä taitaa olla vieläpä ihka aito jenkka. Reilussa kahdessa minuutissa ehditään saada melkoinen määrä sanoja parijonoon ja tarinan käänteet tuovat jotenkin mieleen
Simo Salmisen klassisiksi laskettavat musiikilliset seikkailut. Patronen ei ole tulkitsijana juuri vahvempi/heikompi, mutta pointti onkin tällä erää muodossa. Eikä siinä mitään, sillä vaikka rakkaus törmäilee moderneissa latotansseissa (eli yökerhossa), niin aina siitä selvitään.
Mika Roth
Mette: Hear This Tune
Mette on helsinkiläissyntyinen laulaja/lauluntekijä, jonka folkahtava pop nojaa vahvasti vokaaleihin. Laulunkirjoittamisen Mette on aloittanut jo kahdeksan vuotta sitten, mutta ymmärtääkseni Hear This Tune on vasta toinen virallisesti julkaistu sinkku. Tukholmaan musiikin perässä muuttanut artisti on kerännyt nähtävästi enemmänkin materiaalia pöytälaatikkonsa täytteeksi, joten täytyy toivoa julkaisuketjun jatkuvan, koska ainakin tällä sinkulla kaikki oleellinen asettuu jo komeasti kohdilleen.
Hear This Tune on laulu yksinäisyydestä ja sen herättämistä, osin hyvinkin negatiivisista tunnoista. Pimeydelle ei saa kuitenkaan antaa periksi, eikä tämä laulu ole missään nimessä surumielinen, saati siipeä maassa raahaavan tummasävyinen. Peloista voi puhua positiivisemminkin ja Metten kaunis laulu yhdistettynä pianoon nostaa ajatukset kohti taivaita. Huippuunsa karsittu muoto ja lämpimät soundit tekevät myös oikeutta sävellykselle, jota toki tuetaan isommallakin yhtyeellä, mutta varoen ja harkiten.
Mika Roth
Ptrov: Voimala I
Helsinkiläinen post-rock yhtye
Ptrov tekee muutamankin asian selväksi debyyttisinkullaan. Ensinnäkin kun ensimmäinen ääninäyte ylittää terhakkaasti yhdeksän minuutin rajan, voi perinteisemin käytetyt reitit listamenestykseen unohtaa. Voimala I vaatiikin oman tilansa, aikansa ja paikkansa, mutta ryhmällä ei ole kiire. Mikään aikakausikaan ei vaikuta sulkevan yhtyeen musiikkia vangikseen, kun instrumentaalinen siivu kiitää musiikin tähteinvälisissä avaruuksissa.
Jos siirrytään laajasta maalailusta hieman pienempiin pensseleihin, niin avaruussyntetisaattorit, isosti paukkuva rytmilinja ja rouheaksi jätetty sähkökitara yhdistävät pisteitä hitaasti toisiinsa. Hitaus ei ulotu kuitenkaan tempoon, sillä siivu potkii ja sätkii energisesti halki kaarensa. Saatesanoissa tarjotaan jopa post-metalia yhdeksi raja-aidaksi, kenties edesmenneen
Isisin hengessä, mutta omasta mielestäni Ptrov seisoo tukevasti progehtavan post-rockin puolella. Äänivallit ovat hetkittäin todella jykevät, mutta vauhti on kohdillaan ja rockin voimallisuus pitää tähtilaivan tiukasti kurssissaan. Melkoinen avaus uralle.
Mika Roth
Se, josta ei puhuta: Murskaa unelmat
Siitä on pitkä aika, kun viimeksi kuulin savolaisesta
Se, josta ei puhuta metalliorkesterista viimeksi mitään. Syykin moiseen selvisi, sillä kolmannen pitkäsoiton nauhoitukset pistettiin aikoinaan jäihin loppuvuodesta 2012. Tuon jälkeen happea otettiin aina vuoteen 2020 asti, kunnes kolmas albumi päätettiin tehdä viimein valmiiksi.
Pitkä on siis ollut matka, mutta kasteessa nimen
Gehenna saanut pitkäsoitto vaikuttaa tämän sinkkumaistiaisen perusteella istuvan iästään huolimatta ongelmitta 20-luvulle. Death on edelleen savolaisten leipälaji ja etenkin kuolotuksen raaempi laita luonnistuu ongelmitta. Murskaa unelmat -sinkku porautuukin kitarariffeillään ytimeen ja miltei blackin puolelle kallistuva synkkä jytyytys tekee taatusti tehtävänsä. Eeppisyys istuukin bändin ilmaisuun kuin takorautainen risti hautuumaalle, eivätkä mahtipontiset elementit vaikuta lainkaan yliampuvilta tai väärään paikkaan päätyneiltä. Gehenna ilmestyy huhtikuussa ja en näe mitään muita mahdollisia ongelmia, kuin uuden rumpalin rekrytoimisen sessiosoittajan tilalle.
Mika Roth
Suurimaa (feat. Simo Silmu): Onnen kukkuloilla
Kesä saattaa tuntua tässä vaiheessa vuotta vielä kaukaiselta haaveelta, mutta hieman lähemmäs suvea meidät saa jo
Suurimaa-yhtyeen uusin sinkku. Tällä erää soittajat ovat tehneet yhteistyötä
Simu Silmun kanssa, eikä kyseessä ole vain yhden sinkun mittainen projekti, sillä kesäkuun alussa julkaistaan kokonainen EP-levy. Pikkukiekon ensimmäinen sinkku on hakenut muotoaan jo neljän vuoden ajan, joten osuttiinko nyt kohdilleen?
Nostalgiaa ja kaihoa on kiistatta kauhottu mukaan roppakaupalla, enkä löydä tästä pitkään hiotusta popahtavan rautalankaiskelmän valioyksilöstä moitteen sijaa. Vokaalit tihkuvat melankolista voimaa, soitto on samaan aikaan vähäeleistä ja laveaa. Kitaran pienet piirtelyt sekä yllättävänkin runsaiden koskettimien väliset linjat pitävät kutinsa, kun jokainen osaa tuoda isoon kuvaan juuri oikean määrän aineksia. Täydellisyyttä hipovaa rautalankaiskelmää, joka kasvattaa taatusti odotuksia kesäiselle pikkukiekolle.
Mika Roth
The New Magnetic North: Forget My Name
Ajat ovat olleet kauniisti sanottuna hankalat, eikä
The New Magnetic North ole myöskään pystynyt toimimaan normaalilla tavalla suljetussa maailmassa. Jäsenet ovatkin puuhailleet studionsa uumenissa uutta musiikkia, ja ulos on saatu parempaa huomista odotellessa ketju sinkkuja, joista yksi on oikein tuplasinkku. Ketjun uusin lenkki kertoo tavallaan uudemmista ajoista, mutta musiikillisesti ryhmän kompassin neula osoittaa yhä tuttuun suuntaan.
Neliminuuttinen Forget My Name soundaa amerikkalaiselle vaihtoehtopoprockille, mutta asiat eivät ole aivan niin simppeleitä, kuin miltä ne ensi kuuntelulla saattavat vaikuttaa. Voimapopin salat tunteva yhtye on näet ujuttanut jälleen mukaan countryn, rootsin ja folk rockinkin vihjeitä. Aivan aitoa pedal steel -kitaraa ei taida mukana olla, mutta idea kyllä välittyy, samoin kuin matalammalta rautalankaa kaveeraava kitara jälkimmäisellä puoliskolla. Harmoniset laulut, taiten luotu kerroksellisuus ja kauniisti loppuun sulkeutuva sovitus pitävätkin ryhmän nimen taatusti mielessä myös tulevaa odotellessa.
Mika Roth
Tommy Huovinen: Satu keijuista
Tommy Huovinen on niitä muusikoita, joiden 10-luku kului projektista ja työstä toiseen kiirehtiessä. Monessa mukana oleva artisti ei ole viime vuosina ehtinyt satsata omaan soolouraan, mutta kun keikkakalenterit sattuneesta syystä tyhjenivät, oli aika viimein tarttua omaankin sävellyskynään. Idea sinkkubiisiin löytyi niinkin poikkeuksellisesta suunnasta kuin satukirjasta ja Satu keijuista -sinkulla voi löytää eri tasoja, aivan kuten parhaimmista saduistakin.
Suomirockin kanssa jo pitkään työskennellyt mies liikkuu musiikillisesti tutuilla urilla, eli vaikka popin melodisuus ja tarttuvuus ovatkin aivan lähietäisyydellä, on biisissä myös roimasti luonnetta ja rosoa. Tuo rosoisuus ilmenee bändisoitinten rahdun kovana soundina, sekä tietysti tekstissä, jossa vanhojen satujen tummasävyisyys hiipii nurkissa ja tummentaa satumetsää ympärillä. Moderni rocksatu ei myöskään selitä itseään puhki, vaan jättää tulkinnalle sopivasti tilaa, eli tässäkin toistetaan klassisen kerronnan kaavoja.
Mika Roth
Tytti Koivunen: Aion jaksaa rakastaa
Recovery Records
Elämä saattaa näyttäytyä joskus vaikeana solmujen ketjuna, josta ei ota Houdinikaan selvää.
Tytti Koivunen tuntuu uudella sinkullaan kuitenkin oivaltaneen jotain oleellista. Rakkaus on maailmaa muuttava voima, mutta vaatii rohkeutta julistaa: Aion jaksaa rakastaa. Rakkaus ei ole satujen ulkopuolella yhtä ruusuilla tanssimista, eivätkä kaikki loput ole onnellisia, mutta eihän rakkaudesta olekaan kyse siitä, vaan kyse on rakkauteen uskomisesta. Siinä se, yksinkertaisuudessaan typerryttävää – kunhan tuon vain muistaisi aina arjen mankeleissa.
Laulaja/pianisti Koivunen antaa tekstille pop-balladin muodon, jossa vähemmän on enemmän ja äänille annetaan riittävästi tilaa. Hitaahkosti kulkeva biisi on itse asiassa tiukan taustatiimin kirjoittama, mutta Koivunen osaa mielestäni nostaa lopputulosta vähäeleisellä tulkinnallaan. Voimaa on äänessä, samoin taustoissa, mutta tekstin viestin annetaan kulkea jatkuvasti parrasvaloissa. Kaunis kappale tärkeimmästä asiasta, jonka soisi valtaavan maailmassa tilaa etenkin näinä päivinä.
Mika Roth
Wasted: Break You
Combat Rock Industry
Joensuussa vuonna 1996 perustettu punkrock-ryhmä
Wasted ehti viettää neljännesvuosisatasiaan viime vuonna sen verran onnistuneesti, että nyt on tarjolla uutta musiikkia. Samalla katkeaa kuuden vuoden mittainen kuiva kausi julkaisurintamalla, eikä tässä vielä kaikki, sillä huhtikuuksi luvataan uutta pitkäsoittoa. Ajat voivat muuttua, punk ei niinkään, mutta ovat muutamat asiat sentään muuttuneet sitten vuoden 2013
Here Comes The Darkness -albumin.
Edellinen pitkäsoitto on laskettavissa moderniksi klassikoksi, mutta mailaa ei ainakaan tällä sinkulla puristeta turhaan. Break You osaakin yhdistää rankan paukutuksen ja rennon svengaavuuden, mikä on kaikkea muuta kuin helppoa, saati yleistä. Mittaa siivulle ei kerry kolmeakaan minuuttia, mutta kaikki oleellinen ehditään ympätä mukaan pientä kitarasooloa myöten. Energiat ovat yhä läsnä, soundia on ruuvattu hivenen lähemmäs postpunkkia ja nelikon soitto kulkee kuin raiteilla. Tekstikin ottaa osuvasti kantaa nykymaailman tapaan murskata ihmiset oravanpyörässä, josta ei näennäisesti voi hypätä pois. Ensimmäinen kunnari.
Mika Roth
Lukukertoja: 2964
