Jarkka Rissanen & Timo Ylinen: Long Time Coming

Jarkka Rissanen & Timo Ylinen ovat ehtineet tehdä lukemattomia asioita musiikin saralla vuosikymmenten aikana. Nyt herrat ovat yhdistäneet voimansa ja lopputuloksena on syntynyt albumillinen akustisia sovituksia klassisista angloamerikkalaisista biiseistä. Versioitavina on mm. John Lennonin ja Stephen Stillsin popahtavampia paloja, sekä itsensä Hank Williamsin klassikko. Laulu, kitara, basso ja banjo – muuta ei tarvita oikeaan tilaan ja paikkaan pääsemiseksi.

Eclipse Music

Musiikin eri aikakaudet näyttäytyvät meistä jokaiselle hieman eri tavoin. Yksi pitää jonkin tietyn vuosikymmenen juttuja hieman muita toimivampina, toinen löytää tärkeitä paloja laajemmaltakin ajalta, kolmas saattaa rakastaa täydestä sydämestään vain jonkin tietyn genren hedelmiä. Yhdistelmiä on lukemattomia, rajoja ei tietenkään ole olemassa ja ehkäpä juuri se on merkittävin musiikin voima, koska tämäkin kaikki osoittaa jälleen yhdellä tavoin ainutlaatuisuutemme.

Long Time Coming -levyn syntyyn on taatusti vaikuttanut syvä rakkaus 60-luvun lopun ja 70-luvun alun rock-musiikkia kohtaan. Tuolloin rock oli vielä laajempi ja yhtenäisemmäksi ymmärretty kenttä, vaikka muodot kehittyivät huimaa vauhtia yhä useampiin suuntiin. Eroavaisuudet ovat tällä levyllä yhdistäviä tekijöitä, kun kaikki muodostaa lopulta yhden suuren kokonaisuuden.

Rock on siis kallio ja nyt keskitytään nimenomaan bluesilla sävyttyneeseen ilmaisuun, jossa tunteet ovat suuria ja soundit orgaanisia. Vahvoja folkin juonteita on myös havaittavissa, mikä oli aikakaudelle erittäin ominaista. Näillä keinoin kaksikko käsittelee niin vanhempia kuin tuoreempiakin biisejä, antaen osalle yllättäviäkin kurveja ja koristeita.

Cover-levyt ovat hieman konstikkaampia kokonaisuuksia, eikä niitä tulisi mielestäni ajatella ns. normaaleina pitkäsoittoina. Kun kerätään kokonaisuus muiden aiemmin tekemistä lauluista voi toki kertoa tarinoita kuten uudenkin materiaalin kautta, mutta lainabiiseihin liittyy aina myös omia vanhempia tarinoitaan. Perustukset ovat näin heti cover-levyn alussa leveämmät, sävyt syvemmät ja musiikki saattaa herättää kuulijoissa jo silkoilla otsikoillaan syvimpiä odotuksia ja tuntoja.

Rissanen & Ylinen ovat valinneet mielenkiintoisia siivuja, joista osa on ennalta helpommin arvattavissa kuin toiset. Stephen Stills on ainoa, jolta mukaan on kelpuutettu peräti kaksi kappaletta. For What It's Worth oli Buffalo Springfieldin suurin hitti ja oikeastaan aika ilmeinen valinta. Biisihän oli oman aikakautensa suuri protestilaulu, kun 60-luvun idylli ryhtyi hitaasti murenemaan, ja tämä jos mikä huutaa oman aikakautensa henkeä.

Huomattavasti yllättävämpi nosto mielestäni on sen sijaan Stillsin ja Judy Collinsin vuoden 2017 yhteiseltä albumilta napattu Questions. Ihan hieno ja kohottava numero, jonka on tähän mennessä tainnut kuulla aivan liian harva Americana-diggari näillä main. Toivotaan että tilanne korjaantuu nyt.

David Crosbyn Long Time Gone on mitä klassisin päätös albumille, mutta onko musiikkiteollisuuden näköalattomuutta arvosteleva siivu myös sohaisu oman aikamme hittitehtailua ja valmispakettimusiikin hengettömyyttä kohden? Ovatko kaikki suuret jo ohittaneet meidät, vai olemmeko vain uuden luvun alussa? Kaksikon ilmaisussa ei ole näissä kohdin tippaakaan ironiaa tai sivuterää, mikäli tulkitsen kuulemani oikein, joten ehkä laulu on tällä erää vain laulu – ja mitä kaunein sellainen.

Rissanen & Ylinen osaavat viihdyttää kuulijaa ja viedä eteenpäin albumia, joka todellisuudessa rakentuu huiman harvoista paloista. Ylisen laulu on kuitenkin niin kohottavaa ja kaunista, että Jackson Brownen Looking Into You nousee korkealle folkahtavalle taivaalle tuosta vain ja jopa Hank Williamsin You Win Again kuulostaa kaikessa murheessaan jotenkin lämpimälle. Copper Kettle marinoituu myös siinä määrin, että pontikan maun voi tuntea kielenpäässään, kun biisi maalailee hitaasti panoraamakuvaansa syvän etelän maisemista.

Brittirokkareita ei juuri joukossa näy, mutta kilpakumppanit John Lennon ja Paul McCartney ovat edustettuina kahdella hyvin erilaisella raidalla. McCartneyn uuteen nousuun nostaneelta Flowers in the Dirt -albumilta poimittu That Day Is Done kulkee viehättävästi eteenpäin, kun taas Lennonin It’s So Hard astelee rauhallisemmin pitkin blues-polkuaan. Banjo tekee paljon, samoin lyriikoiden vähäeleisyys, joka tekee mielestäni onnistuneesti kunniaa Lennonille.



Jos levyltä pitää nostaa esiin oudompia paloja, niin Gillian Welchin plus kuusiminuuttinen One Monkey ei oikein aukene. Tosin albumikokonaisuuden kannalta järkäle istuu hyvin vanhempien klassikoiden sekaan. Samoin sinkuksi nostettu Beckin Rowboat jättää allekirjoittaneen hieman haaleaksi, mutta vika lienee vastaanottavassa päässä. Biisillähän täytyy olla ansionsa, koska itsensä Johnny Cash versioi sen – ja meni laittamaan mokoman vielä Unchained-albuminsa avausraidaksi.

Alkuperäinen on aina alkuperäinen, mutta Jarkka Rissanen & Timo Ylinen ovat kasanneet alkujaan hyvin erilaisista aineksista miellyttävän monipuolisen ja sielua lämmittävän hetken. Tuo noin kolmen vartin mittainen aika tuntuu joka kerta positiivisella tavalla pidemmältä, joten albumiin kannattaa ehdottomasti tutustua.

Mika Roth