Pienet

Pienet - Helmikuu 2022

10.02.2022

Agenda (feat. Moottorisaha): Ei tultu tinkimään / Juntta
Mörssi Records

Agenda on kolmihenkinen rap-yhtye, jonka juuret ovat Länsi-Vantaalla. Saatesanoissa tyyliruudukon tarkentavia koordinaatteja ovat boom bap ja 90-luku, eli perinteet tunnetaan ja niitä kunnioitetaan, vaan kuinka onnistuu jalostustyö?

Tuottajankin duunit hoitava Sensei Solekki kuuluu myös 998-kollektiiviin, joten soundipuolella asiat ovat asettuneet kohdilleen. Kaksi muuta räppääjää ovat Tomi Samsung ja Klenkka-Henkka, eikä herrain välisestä kemiasta löydy vääriä välittäjäaineita. Biisit rullaavatkin eteenpäin kuin raiteilla ja etenkin Moottorisahan, eli Amocin, vahvistama Juntta junttaa, puskee ja runttaa itsensä otsasta sisään. Sopivan ahdistavaa, vaan ei liian puristavaa. A-puoleksi sijoitettu Ei tultu tinkimään ottaa vähän rauhallisemman takanojan ja antaa soundin funkahtaa. Artistin elo ei ole helppoa pienillä markkinoilla, mutta rakkaudesta lajiin jaksaa puurtaa eteenpäin.

Agenda osaa koukuttaa ja prässätä raskaammin, jos ilmenee tarvetta. Eikä tämä jää tähän, sillä kevääksi on luvassa lisää sinkkua ja kesän korvalle pitkäsoittoa. Eivät tulleet selvästikään tänne asti tinkimään.

Mika Roth

Andy Shauf: Satan / Jacob Rose
Anti

Torontolainen laulaja/lauluntekijä Andy Shauf kasvatettiin tiukan kristilliseksi. Kenties liiankin tiukasti, koska häneltä kiellettiin lapsuudessa vuosien ajan Halloweenin vietto. Tuo hauska karkkikeppostelujuhla oli näet paholaisesta lähtöisin, tai niin ainakin jotkin kiihkomieliset julistivat. Kuinka ollakaan, Shauf päätyi esittämään musiikkia, joka käsittelee usein uskontoa, mutta hän ei keikahtanut näkemyksissään täysin toiseen ääripäähän. Onneksi.

Shaufin tuplasinkun fiilis on erittäin lämmin, popahtavan folkahtava ja välitön. Nämä kappaleet ovat syntyneet lämmöstä, rakkaudesta ja suorilla linjoilla. Biisiraakileita on hiottu tuskin lainkaan studiossa, eli niihin on jätetty pienet virheet ja rosot muistuttamaan elämästä. Satan naksuttelee ylös ja alas viehättävästi akustisen kitaran ja karsitun rytmiryhmän voimin. Ääni miltei särkyy, mutta sehän sopii tilanteeseen kuin vanha vihtahousu kirkon aidan taakse. Jacob Rose ottaa pedal steel -kitaran mukaan ja countryn hippuset koristelevat hieman toisin askeltavaa folk-raitaa. Jälleen huomio kiinnittyy Shaufin hiljaiseen vokalisointiin, johon kuitenkin saadaan tyrkittyä yllättävästikin voimaa.

Kaksi raitaa eivät löydy viime vuotiselta Wild-levyltä, mutta ne avaavat karuudellaan yllättäneen pitkäsoiton jälkeistä maailmaa. Shauf tuntuukin löytäneen uudenlaista suoruutta ja ehdottomuutta, jonka kautta hänen musiikkinsa puhuttelee aivan uudella tavalla.

Mika Roth

Anger Cell: Shadowrecruit

Neljäs EP-levy on komea virstanpylväs yhtyeelle kuin yhtyeelle. Riihimäeltä kotoisin oleva Anger Cell oli viimeksi esillä vajaa viisi vuotta sitten, kun Bravery in Chaos EP jalosti death metalia uusiin suuntiin ja aiempaa ärhäkämpi seos tuntui kuplivan jo osin liedelle.

Anger Cell on vuonna 2022 yhä nimensä veroinen ryhmä, eikä näin kiukkuista mutta samaan aikaan groovaavaa metallia ole helppoa luoda. Maija Saari saa kiskottua itsestään uskomattoman määrän erilaisia ääniä, mutta muoto ei ohita sisältöä – tälläkään saralla. Death on edelleen johtoideana, mutta kyllä ne thrashinkin juuret ovat yhä löydettävissä, ainakin ohjailevina ideoina. Ryhmä on itsekin oivaltanut seisovansa ei-kenenkään-maalla, mutta sieltähän voi toisaalta operoida mihin suuntaan tahansa.

Astetta eeppisempi ja jopa hiukan progehtava Hidden avaa uusia mahdollisuuksia, kun taas avaukseksi sijoitettu System Failure on aivan mahdotonta turpasaunaa. Sellaisella hyvällä tavalla, tietenkin. Potin itselleen ryöstää kuitenkin ankkuriksi sijoitettu Shadowrecruit, jolla kaikki vain asettuu kohdilleen. Death, rullaava groove, lyijyinen raskaus, melodiset osat ja ilkeät vedot – tätä on todellinen sovitustyö. Porina padassa on entistäkin kovempaa.

Mika Roth

Annastuuna: Saudade - Live on the Borders of Europe / Elävänä Euroopan reunoilla
Alba

Ja sitten jotain hieman erilaista. Annastuunan esitykset on taltioitu alun perin vuonna 1989, mutta vasta nyt Ylen arkistoista löytyneet herkut julkaistaan suoratoistopalveluissa.

Tallenteen kolme ensimmäistä kappaletta ovat Amália Rodriguesin tunnetuksi tekemiä fado-lauluja. Tuo vanha muotohan sai nykyajan parrasvalot, kun Portugalin edustaja voitti Euroviisut jokunen vuosi sitten juuri puhtaalla fadolla. Tallenteen kolme laulua kertovat kaikki rakkaudesta ja pääosin akustinen kattaus antaa vokaaleille runsaasti tilaa. Ja sanat – mitä sanoja nuo ovatkaan! Ihan pakko käyttää huutomerkkiä, kun rakkaudentunnustukset ylittävät pohjoisen mielen rajat. Rakkaus on suurin luomis- ja tuhovoima, joka pyörittää planeettaamme ja kaikkea sen päällä elävää. Tunnustus kiskoo sydämen rinnasta, kun taas Maria Lisboa lienee puolittainen lemmenosoitus ikiaikaiselle merelle.

Julkaisun kolme muuta raitaa ovat itäeurooppalaisia kansalauluja. Makedonialainen, slovakialainen ja unkarilainen sävelmä kuullaan, tosin en tiedä mikä on mikä. In die Ferne esitetään ainakin saksaksi ja hartaan kaunishan tuo on tavallaan, kun taas Hej Rozsa Rozsa pistää selvästi juhlat pystyyn ja jalat polkemaan maata ilomielisesti. Kielimuurin yli ei taaskaan näe, mutta V tej bystrikej brane tuntuu kulkevan siipi maassa, tosin hetkellisesti pää nousee ylväästi korkealle. Kulttuuritekoja.

Mika Roth

Dead Samaritan: Come Plague Upon Us
Bury the Casket

Deathia ja thrashia toisiinsa sulautteleva Dead Samaritan kertoo meille uudesta vitsauksesta, jolla tosin ei pitäisi olla tekemistä käynnissä olevan pandemian kanssa. Tai näin pirkanmaalaiset ainakin vakuuttelevat. Kerrottakoon myös, että kyseessä on jo pitkään valmiina ollut paketti, jonka julkaisu on vain lykkääntynyt erään vitsauksen johdosta. Sattumaa – vai onko moista olemassakaan? Jätetään salaliittoteoriat kuitenkin taakse ja keskitytään itse aiheeseen.

Eli viisi biisiä. Isommassa ämpärissä deathin rujoa rytkettä ja hieman pienemmässä kiulussa thrashin tymäkkää kurvailua. Ei mitään patsaita kaatavaa uudistelua, mutta soitossa on sen verran munakasta groovea, ettei kylki käy puutumaan. Yhtye pysyttelee edelleen tiukasti mukavuusalueellaan, mutta tällä erää biisimateriaali on sen verran tuhdimpaa, etten lähde nillittämään moisesta, ainakaan paljoa. Soundien puolesta DS on ottanut melkoisen loikan eteenpäin, enkä osaa kyllin ylistää ankkuriksi sijoitetun nimiraidan voimaa. Nostaa kelpaa myös ainoa kolmen minuutin alitus, eli terhakasti tempova Hunter’s Night.

Come Plague Upon Us kannattaa ottaa haltuun ja kääntää volumepotikkaa tylysti lähemmäs kaakkoa, aina vaan muutama naksu enemmän. Hitot niistä naapureista, tai lähikylän asukkaista.

Mika Roth

Hasswut: Mund Zu!
Art Gates Records

Harvemmin vastaan tulee espanjalaista yhtyettä, joka kuulostaa näin saksalaiselta. Hasswut ihaileekin selvästi teutonien industrial metalisteja ja Ruhrin analoogisdigitaalisia elektromestareita. Niinpä jopa esiintymiskieli on ainakin pääosin saksa, vaan kuinka teollisuuspainajaisten luonti onnistuu espanjalaisilta?

Sanotaan se ihan suoraan: tämä olisi voitu myydä minulle saksalaisena ryhmänä, ja tunnen genren sentään aika hyvin. Nimibiisi Mund Zu! osaa leikitellä rammsteinmaisilla paloilla, Zünder tamppaa tanssilattiaa kuin Eisbrecher ja jokainen pieninkin yksityiskohta osoittaa kartalla vain yhteen suuntaan. Entä mikä sitten erottaa kopion alkuperäisestä, kuinka oppipojat selviytyvät vertailussa mestareihin? Tässä päästäänkin kimurantimpien kysymysten äärelle, sillä em. Zünder on genressään napakka numero, eikä se häpeilisi missään seurassa. Haters, josta tarjoillaan bonuksena myös kotoisen Miseria Ultiman remiksaama näkemys, on myös täydellisyyttä hipova muotovalio.

Homma osataan ja kaavat hallitaan. Näin oma viisarini kallistuu hitaasti plussan puolelle, sillä eihän kukaan voi varata tiettyä ilmaisunmuotoa ja soundia itselleen, eivätkä espanjalaiset ole ensimmäisiä lainailuun ryhtyneitä. Olisin tipauttanut parilla raidalla äänenpainetta edes hetkellisesti, sillä kelpo ideoita katoaa ehkä tarpeettomankin totaaliseen runtuun. Eikä juntta ole junttaa ilman vertailupistettä.

Mika Roth

Juhlat: Leipzig / Metsäneläin
Isolla Music

Johan onkin aika pistää Juhlat pystyyn, vai mitä mieltä olette? Oivasti nimetty Juhlat on isosti soivaa ja melodioihin vahvasti nojaavaa poprockia esittävä yhtye, joka sai aikaiseksi jo aaltoja viime vuotisella Teille EP-levyllään.

Kahden biisin tuplasinkku esittelee kaksi hyvin erilaista puolta bändistä. Vokalisti/kosketinsoittaja Oona Laineen kirjoittamat biisit ovat melodioidensa ja kulkunsa puolesta kyllä selvästi sisaruksia, mutta ne ovat saaneet kovin erilaiset muodot sovitusvaiheessa. Leipzig kaatuu jatkuvasti eteenpäin, kiirehtii ja rynnii, mutta osaa samalla kiteyttää täydellisesti ohikiitävän hetken armottomuuden. Soundi on hieman retroinen, mukana on paljon Amerikkaa, ripaus kotoista ahdistusta ja lopputulos on mielestäni puhdas hittibiisi, joka jää kerrasta kiinni, eikä sen jälkeen enää koskaan päästä irti.

Metsäneläin on puolestaan folk-biisi yhtyeeltä, joka ei osaa soittaa folkkia. Kauniimpi ja sirompi numero osaa kuitenkin rämistä hiljaisemmin ja kolkon kovat soundit ainakin tarjoavat kontrastia sanoille. Olisiko siivu kannattanut pistää vielä täysin uusiksi? Tuplasinkku tarjoaa ainakin erilaista ja yllättävää, askarruttavaa ja innoittavaa – tästähän voi kasvaa vielä vaikka mitä.

Mika Roth

Kosmillinen purppura: Masentavia muistutuksia maailman menoista

Siitähän on ehtinyt vierähtää jo päälle kaksi vuotta, kun kimurantisti muljahtelevaa ja suomenkielistä thrashia veivaava Kosmillinen purppura oli viimeksi esillä. Uuden kiekon otsikko on tietysti huomio maailman menoista, joita on tähän väliin mahtunut.

Maailma muuttuu, KP ei niinkään, mistä nämä seitsemän tai yhdeksän raitaa ovat eläväinen osoitus. Fyysisen arviokappaleen seitsemän vetoa löytyvät myös verkosta, mutta sielläpä on lisäksi kaksi lisäsiivua, eli fyysisen maailman kannattajia sivallettiin taas. Hmph. Saatekirjeen mukaan tekijöillä ei ollut aavistustakaan siitä, mitä studiossa syntyisi, mutta kiekon kantava teema on selvästi koronan muuttama maailma. Ja mistäs sitä toisaalta muusta kertoisi, kuin ympärillään tapahtuvista asioista.

Nopea metalli onkin oiva väline, kun ihmisen oikeuksista, velvollisuuksista, asemasta ja asemoinnista puhutaan. Sahaus on napakkaa, sanataiteilu nokkelaa ja vaikka kertojan otsasta nousee iso tatti, niin virne ei pyyhkiydy pois suupielistä. En osaa sanoa onko se hyvä vai huono asia, tai edes virne, mutta ainakin jotain tapahtuu. Mitä tässä nyt sanoo enää, kun Yltäkylläisyys ei ole ihmisoikeus ja Biomekaaniset puolustajat tarjoaa sellaisia näkyjä, että johan lähti kilpavarustelu taas käsistä mikro/makro -tasoilla.

Mika Roth

Lau Nau: Puutarhassa

Äänimaisemoinnin ja ambientin välimaastossa taiteileva Lau Nau on tällä erää puutarhassa, ja nähtävästi aivan kirjaimellisesti. Tämä nimenomainen puutarha löytyy Kemiönsaarelta, jossa Lau Nau, eli Laura Naukkarinen, on äänittänyt materiaaliaan.

Minulle Kemiönsaari tuo mieleen aina lapsuuden kesät, kun kävimme tätini kesäpaikassa tuolla upealla saarella. Saarihan on itse asiassa valtava, yksi Suomen suurimmista, ja sen luonto on aivan omanlaisensa. Valtavat lehtipuut, kuten kaikki muukin, tuntuvat kasvavan satumaisella tavalla mammuttimaisessa luokassa. Lau Nau on kuitenkin löytänyt äänilleen pienuuden, herkkyyden. Luonnon taianomaisuus näyttäytyykin näissä neljässä numerossa ennemminkin haurautena ja pitkitettyjen hetkien lumona.

Lau Naun siirreltävä äänitysyksikkö on siis puutarhassa, jossa se on napannut luonnosta ääniä, vaikka huomio on hänen soittamissaan synissa. Eikä näppäimiä vaivata nyt voimalla, vaan kaikki saa kehittyä rauhassa, kiireettä, paineetta. Ahvenkallio huokailee, haikailee ja rätisee hiljaisuuttaan lopussa tavalla, joka tuntuu samaan aikaan upealle ja melankoliselle. Tämähän on aivan kuin kävelisi kesäpuutarhassa keskellä kauneinta talvea – onneksi seuraava kesä tulee aina. br>
Mika Roth

Marko Nyberg: Ingrid
El Camino Records

Marko Nyberg saatetaan tuntea paremmin telakoituneen Husky Rescuen jäsenenä, mutta sittemmin Nyberg on tehnyt enemmän elokuvamusiikkia ja viihtynyt kaupallisella puolella. Herran ambientin makuinen pop sopiikin loistavasti kuvallisen kerronnan tueksi, mutta nyt äänet saavat toimia omillaan ja fokus on taiteessa.

Ingrid on viiden raidan muodostama kokonaisuus, jota voisi kuvata tunnelmiltaan väkeväksi ja visioltaan vahvaksi. Yhdeksi huippukohdaksi nouseva nimibiisi on musertavan kaunis ja kaihoisa numero, jolla hiljaiset äänet ja taiten tunnelmaa luovat taustat yhdistyvät hiljaiseksi sinfoniaksi. Saatesanoissa puhutaan uusklassisesta musiikista, johon elektro on yhdistynyt, mutta jälleen kerran sanat eivät vain riitä kuvaamaan äänteen luomaa majesteetillista kokemusta. Yritetään nyt kuitenkin löytää joitain sanoja: eteerisyys, ajattomuus, keveys, post-apokalyptinen, dystopia, utopia, haaveilu, toivo.

Ljusdal vie syklisyyden äärimmilleen, kappaleen kohistessa ja naksuessa kuin lähes tyyni meri hiekkarantaan. Drift ja Our Land maalaavat puolestaan silmien eteen johncarpentermaisia industrial-painajaisia, joiden keskellä sykkii kuitenkin sitkeästi sydän ja kenties jopa toivo, vaikka aggressiiviset äänet piirittävätkin kuulijaa. Sitten on tietysti vielä Dark Echoes, joka ainoana numerona tarjoaa myös vokaaleja ja hieman enemmän pop-tarttumapintaa. Upeaa, kerrassaan upeaa kaikin tavoin ja jokaiselta sekunniltaan.

Mika Roth

Next Time Mr. Fox: Babylon

Next Time Mr. Fox tuo kenties mieleen parikin leffaa, mutta nyt on kyseessä hiukan toisenlainen soundtrack, kuin mitä mahdollisesti pohdit. Italialainen ryhmä näet runttaa maisemaan pääosin hardcoren tuoksuista metallia, josta hetkittäin on sangen vaivatonta löytää myös metalcoren groovaavaa tuhovoimaa.

Vokalistin ääniala on musertavan laaja. Viemäriosaston syvyyksistä ulotutaan raa’an huudon ja kirkumisen kautta aina korkeampiin osuuksiin, vaikka kellaripuoli luonnollisemmin lutviutuukin. Suht turhan intron perään tarjotaan neljä siivua, jotka ovat aina edeltäjäänsä pidempiä. SmackDown! viskaa kuulijan tantereeseen kokonelsonin voimin ja ankkuri jylläävä Babylon ottaa rautaisen niskaotteen satunnaisesta kuulijasta. Ja mitä kuullaan keskellä turpasaunaa ja tykistömöyhennystä? Under the Moon pistää pasmat sekaisin, koska se on vain rauhallinen tunnelmapala jostain poprockin tienoilta.

Babylonista on siis yllättävänkin moneksi, mutta nostaisin räyhäraidat kuitenkin etusijalle bändin vahvuuksia listatessa. Rytmiryhmän telaketjumainen rullaus on komeaa kuultavaa ja vaikka kitaristin nakit eivät genren nopeimmat olekaan, pysyy keppi kädessä kunnialla.

Mika Roth

OvDeth: Mortal Burden

OvDeth on perinnetietoista ja tuhtia death metalia paiskova helsinkiläinen yhtye, joka ehtikin jo alkuvuodesta vakuuttaa asiansa raskaudella. Perished-sinkku tarjosi taloudellisen annoksen brutaalia deathia. Genre oli hallussa, mutta mitään kovin yllättävää Perished ei vielä tarjonnut.

Sinkun kylkeen on nyt nidottu kolme muuta numeroa ja mittaa koko komeudelle on kertynyt reilusti päälle 20 minuuttia. Samalla alkuun hieman monotoniselta vaikuttanut death on saanut kummasti lisää sävyjä ja syvyyttä, sillä EP:n kaikki numerot eroavat selvästi toisistaan. Kaikkea kyllä sitoo yhteen deathin jyrkkä soundi ja tummuuteen taipuvaiset aihepiirit, mutta lähtökohtaisesti samasta maisemasta osataan taikoa hyvinkin erilaisia lopputulemia.

Ankkuriksi sijoitettu Saturn Devoured oli aluksi lähes seitsemän minuutin mitassaan jopa kummalliselta tuntuva palanen, mutta pitkässä juoksussa jätti on vain kasvanut ja kehittynyt. Toinen noston arvoinen luku on vaihtelevan nopeuden kanssa leikkivä The Ancestor, jolla bändi tunkee ilmaisuaan entistä äärimmäisempään laitaan. Mortal Burden osaa liikkua deathin saralla ja äärilaitoihin on vielä selvästi matkaa, joten nyt vain entistäkin rohkeammin rajoja haastamaan, koska silkalla perushyvällä ei näinä päivinä enää pärjää kovassa kilpailussa.

Mika Roth

Rajahurrit: Ystävät
Rajala Records

Rajahurrit herättää tietysti tuntoja jo silkalla nimellään, mutta se ei ole vielä mitään – lupaan sen. Kahdesta veljesparista koostuva bändi on kotoisin Suomen ja Ruotsin rajalta, mutta entä musiikki? Iskelmäräppiä, onko sellaista olemassa? No, nyt on ainakin.

Iskelmämusiikki saattaa olla eniten traumoja allekirjoittaneelle lapsuudessa tuottanut musiikinmuoto, joten aina kun kohtaan entisen ’ystäväni’ missä tahansa muodossa, tunnen kyllä liikettä vasemmalla puolella rintaa. Puuh, nyt rauhoitutaan ja analysoidaan vain kuultua. Hmm, vahvaa melodisuutta ja bändi soittaa pumppaavaa musaa pehmein tossuin. Veljekset viskaavat räppejään veikeästi, mutta huumoripuoli ei pääse keulimaan lapasesta. Taustalaulujen harmoniat ja kosketin(?)matot ovat silkkaa iskelmää, samoin kuin pienet kumarrukset välimerellisiin soundeihin, mutta tätähän tämä on: iskelmäräppiä.

En valehtele pitäväni kuulemastani, mutta Rajahurrit eivät ole syyllisiä sisäisiin haavoihini. Tunnistan lahjakkuuden, taiten luodun musiikin ja vaikka poikain sapluuna on rahdun verran turhan kapea, niin Caritan vahvistama Linnuntiet toimii kaikilla sylintereillään. Kehityskelpoista vääntöä ja ainakin jotain muuta, joten vapisevaa peukkua varovasti ylöspäin – ihan pikkasen.

Mika Roth

Sörnäinen: Keskity pahuuteen
Svart Records

Surut pois ja kukka rintaan, sillä agentiaaninen angsti-iskelmä tekee paluun. Vuonna 2014 perustettu Sörnäinen pistää debyytti-EP:llään kaihon kiertämään, vääntää biisit kirjaimellisesti rautalangasta ja kietoo kaiken takavuosien countryrockin kääreisiin.

Toisen tulemisensa kunniaksi yhtye julkaisikin jo mainion Et tule takaisin -sinkkunsa viime vuoden lopulla. Tuota jo valmiiksi kehuttua valioyksilöä seurasi alkuvuodesta Keskity pahuuteen -sinkku ja nyt tätä vahvaa paria on vahvistettu kahdella muulla rallilla. Svengaavin ja riehakkain luku on kiistatta Ei saatanalle mikään riitä, josta ei ole niinkään pitkä matka rockabillyn rätkeeseen, olisiko tämä sitten agentsbillyä? Salaliittoteoria kertoo puolestaan oman sisäisen Juhan af Granninsa löytäneestä eristäytyjästä, joka itse kaivaa pommisuojansa – ja johtaa tietysti vastarintaliikettä. Totuus on tuolla ulkona, kuten myös Illuminati.

Keskity pahuuteen ei äidy manailemaan tarpeettoman häijyjä pirulaisia, vaan satsaa enemmänkin hauskanpitoon ja nopeatempoisempaan räyhärolliin. Pahuuden ja pitojen aihepiiri on tietysti kunnon körttikansalle liikaa, mutta moderni nörttikansa voi löytää tästä kelpo paineventtiilin höyryjen päästelyyn.

Mika Roth

Vieraankylän Pojat: Herra / Kyltymätön
FTK-levyt

Syvän Savon kuppiloista syntynyt Vieraankylän Pojat tekee omaehtoista räppiä. Takana on jo vuosia jatkunut oman tien kulkeminen, jonka myötä kenellekään ei ole tarvinnut selitellä mitään.

Tuplasinkun kumpikin raita käsittelee musiikintekijän arkipäivää, tosin asioita katsotaan melko erilaisten linssien läpi. Jasa vierailee Herra-raidalla ja vauhti on välittömästi kohdillaan. Mittaa avaukselle kertyy reilusti päälle neljä minuuttia, mutta veivaus ei missään vaiheessa mene maitohapoille. Oman tiensä kulkemista ylistävä veto ei näe peilikuvaa luodinkestävänä, mutta pitäähän nyt jokaisen meistä oma arvonsa sentään tuntea. Kyltymätön-siivulla sitten homma lähteekin jo hiukan lapasesta ja egotrippaava kertoja uhkaa jo kopauttaa nuppinsa kattoon, mutta ainakaan kynttilää ei pidetä vakan alla.

Vieraankylän Pojat on luonut itselleen soundin, joka on samaan aikaan kepeä ja tikkuisen jyrkkä. Aivan kuin tasapainoiltaisiin jatkuvasti rajalla, mutta missään vaiheessa ei horjahdeta väärälle puolelle. Taitoa sekin vaatii ja omissa kirjoissani VKP nosti kummasti profiiliaan.

Mika Roth

Lukukertoja: 2569