Pienet

Sinkut II - Tammikuu 2022

25.01.2022

A77E: Adjö

A77E on helsinkiläinen poprock-yhtye, joka on korona-aikana ehtinyt julkaista peräti kuusi sinkkua. En aivan tarkkaan osaa sanoa, kuinka viisi aikaisempaa sinkuraa ovat kaikki sujahtaneet Desibeli.netin sinkkukoosteiden ohitse, mutta onneksi tällä erää nappasi. Ja käytän sanaa ’onneksi’, koska ainakin Adjö on mitä rullaavinta ja menevintä kitarapoprockia, joka toimii juuri sinkkumuodossa kenties parhaimmin.

Adjö on nimensä mukaisesti kappale erosta, mutta tällä kertaa ero ei ole sydäntä särkevä – ainakaan kuolettavan haavoittavalla tavalla. Toki kertoja tuntee pistot vasemmalla, mutta biisin tunnelma on toiveikas ja voimaannuttava. Itse biisin muoto on hieman retrohtavampi kitararock, vahvistettuna pienellä ysärisärövivahteella sekä vahvalla melodisuudella. Vokalisti revittelee, vaan ei liikaa, ja soittokin pysyy nätisti paketissa aina lopun jousi(?)nostatteluita myöten. Tulevan Lyckan kommer, lyckan går EP-levyn ensimmäinen sinkkulohkaisu osoittaakin, että A77E saattaa vallan mainiosti iskeä kitaroillaan ja sopivan melankolisilla melodioillaan keskelle olennaista.

Mika Roth

Asla Jo: jÄmät

Asla Jo on alternative popin tummemmalla puolella viihtyvä laulaja/lauluntekijä. Ymmärtääkseni Jämät on hänen toinen sinkkunsa ja verkon musiikkipalveluiden puolella onkin syntynyt jo jonkin verran vipinää. Musiikin muoto on selvästi popin puolelta lähtenyttä, mutta modernien konesoundien ja svengaavan laulun vuoroveto luo biisiin jännittävän ahdistuneen fiiliksen. Pahan olon voi aistia ilmassa, mutta kappaleen ilmapiiri on silti samaan aikaan keveä, aivan kuin kertoja nousisi jotenkin irti lattiasta ja kaiken yläpuolelle. Kun kaikki palaa, nousee savukin ilmaan.

jÄmät, joka siis kuuluukin kirjoittaa juuri tuossa muodossa, käsittelee loppuun palamista, burn outtia ja voimien kaiken tasoista ehtymistä, mikä on tietysti kivuliaan osuvaa tässä ajassa. Tekstin voi toki tulkita myös parisuhteen loppumisen kuvaukseksi, tai yleisemmin koko planeetan ja ihmiskunnan tuskan parkaisuksi. Hyvän tekstinhän voi kääntää moneen eri kulmaan, eikä mikään sulje muita tulkintoja ulos. Vajaan neljän minuutin mitta koettelee jännitteen kestävyyttä, ja viimeiselle kolmannekselle olisi kannattanut varata jotain yllättävämpää, mutta onhan tämä tosi kova veto jo näinkin.

Mika Roth

Disco Ball (feat. Nisa Soraya): Just Want to Party
Spiridom

Nyt pistetään tyrät rytkymään ja ysäristä kiskotaan kaikki mahdollinen kimalloistavuus irti. Disco Ball on netin hakukoneita käytettäessä osapuilleen painajainen hakuterminä, mutta kun legendaarinen suomidiscon ja Finnhitsin taitaja Nisa Soraya on mukana, niin hittoako niillä taustatiedoilla tehdään. Just Want to Party sitä paitsi kertoo jo otsikollaan olennaisen tavoitteistaan, toiveistaan ja haaveistaan.

Entä kuinka discopallo sitten tuikkii ja miten on valotehon laita? Eurooppalainen jytke ja keskieurooppalainen taonta ovat varmasti tekijöille tuttuja, sillä sanoisin ainakin osan juonteista osoittavan saksankielisen Euroopan suuntaan. Vahva rytmi ei kuitenkaan peitä kaikkea muuta alleen silkalla massiivisuudellaan, vaan vokaaleille on jätetty riittävästi tilaa. Itse tekstiä ei turhan paljoa ole, mutta discossahan on aina ollut enemmän ja vähemmän kyse toiston tehokkuudesta. Eurodancen, discon ja hiukan 20-luvunkin EDM-tatsia on lisätty melkoisesti ja kasassa on keitos, joka ainakin toistolla jää taatusti mieleen.

Mika Roth

Early Signs: Highs & Lows
Jolly Good Music

Tämänkertaisen tähtilippupalkinnon saaja on selvinnyt jo tässä vaiheessa koostetta. Early Signs onnistuu näet kuulostamaan niin amerikkalaiselta, että on vaikea uskoa kyseessä olevan puhtaasti kotimaisen projektin. Kaiken takaa löytyy kuitenkin biisinkirjoittaja/tuottaja Peter Näse, joka on etsinyt juuri oikeat yhteistyökumppanit ja kutonut kasaan kolmen minuutin annoksen pehmeintä mahdollista kitarapoprock täydellisyyttä.

Eikä biisi olisi tietenkään juurilleen uskollinen, ellei tekstissä käsiteltäisi mahdollisimman kaukaisia ääripäitä. Ohjelmassa onkin korkeita fiiliksiä sekä maassa makailua, kun paratiisista tiputaan alas. Americanan ja country-vaikutteisen pehmeän poprockin äärellä viihtyvä kotimainen yhden miehen yhtye osaa sopivasti vetää ja työntää, antaa siimaa ja kiskoa sitä takaisin. Näin on syntynyt harmonisen melodinen kappale, jolla kuulaat vokaalit ja heleästi soitetut nuotit asettuvat kauniisti kainalokkain, eikä ilmassa ole pienintäkään äitelyyden ja sokerisuuden sivumakua. Ehkä päämelodiaa olisi kuitenkin kannattanut tukea selvemmin.

Mika Roth

Gettomasa: Hyvä me
PME Records

Gettomasa on saavuttanut suomenkielisen rapin saralla jo lähes kaiken mahdollisen, vaikka ikää on mittarissa vasta 28 vuotta. Rapin SM, Emma-pysti ja kolme pitkäsoittoa – siinä sitä riittää vastattavaa, jos tulee puhe saavutuksista. Mutta maailma menee vain eteenpäin ja niin tekee myös Gettomasa, jonka uusin sinkku avaa uuden vuoden.

Hyvä me on sävyiltään tumma, soundien asettuessa verkkaisesti taivaltavan virran pohjaan. Tuttuun tapaan tuotannosta vastannut Ruuben tekee jälleen takuuvarmaa työtä ja mukana on häärinyt myös GoodJobLarry. Fokuksen nappaa kuitenkin itse Gettomasa, joka antaa synkäksikin laskettavien rivien tipahdella kuin hitaiden vasaroiden. On jälleen vaikea sanoa, että missä määrin ironian sallitaan kukkia kertosäkeessä, etenkin kun teksteissä ladotaan tasoja tasojen päälle. Biisin ahdistava fiilis ei kuitenkaan paina liikaa – ainoastaan sopivasti, sellaiseen gettomasamaiseen tapaan.

Mika Roth

Herra Pietiläinen & Lempeät keinot: Kundit auttakaa!

Uskallan edelleen väittää, että Herra Pietiläinen & Lempeät keinot vastasi yhdestä vuoden 2018 parhaista kitararock-albumeista. Miljoonien muistojen taideteos nosti toisaalta riman niin korkealle, että seuraavan pitkäsoiton on parempi olla samaa kalibeeria. Helmikuussa on jatkoa luvassa ja tarjolla oli peräti pari tulokkaalta lohkaistua sinkkua arvioitavaksi. Kundit auttakaa! on siivuista tuoreempi ja avainkysymys kuuluu: vieläkö taika on tallella?

Kyllä, kitararock toimii yhä, ja rosoisuuden sekä melodisuuden herkkä tasapaino on edelleen tallella. Röyhkän nuori Narttu tuntuu taas päätyneen samoihin tiloihin Neil Youngin kanssa ja tämä lyhyestä hetkestä syntynyt biisi on kiistaton kunnari. Kaava on tuttu, muodot eivät yllätä ja soundien rupisuus on herkän grungehtavaa, mutta lievä lisäsärmäisyys ei kuitenkaan sotke muutamin lausein rakennettua tarinaa. Pakkohan ne kaksi muutakin sinkkua oli käydä kuuntelemassa verkossa ja kaikki viittaa siihen, että helmikuussa jysähtää taas melkoinen albumi ihmeteltäväksi.

Mika Roth

Jessi Frey (feat. MC Raaka Pee): Bloodsport
Frey Enterprises

Pidän suuressa kunniassa Jessi Freyn tekemisiä. Saksalainen industrial-legenda KMFDM on puolestaan yksi raskaimmin edustetuista bändeistä levyhyllyssäni. Mitä siis tapahtuu, kun Frey versioi teutonien klassista Bloodsport-biisiä? Vaikka kaikki osatekijät ovat kohdillaan olin huolissani, sillä tässä on samalla ainekset katastrofiin. Näin vaikka tuotannosta vastaakin kotimainen induvelho The Fair Attempts. Siispä: onnistuuko Frey?

Kyllä, kyllä ja kyllä. Vaikka olin valmistautunut henkisesti jo viskomaan tiiliskiviä, niin Frey ja ykköskätilö MC Raaka Pee saavat kuin saavatkin veren lentelemään seinille juuri oikein liikkein ja teoin. Biisin julma energia ja säälimätön ote eivät ole kääntyneet liian raskaiksi, vaan tämä versio todella rokkaa, rollaa ja rullaa ylisesi ennen kuin ehdit Hampuria sanoa. Eikä tässä vielä kaikki, sillä sinkku pohjustaa tietä ensi kuussa julkaistavalle Warrior-albumille, jolla industrialin rattaiden luvataan kääntyvän yhä raskaampaan suuntaan. Siispä housut vaihtoon ja odottamaan innolla tulevaa, koska kaikki merkit ovat supersuotuisia.

Mika Roth

Jii Kaihosalo: Valheiden kaupunki

Jii Kaihosalo on Lahdesta kotoisin oleva laulaja/lauluntekijä, jolta on tähän mennessä ilmestynyt kaksi sinkkua. Tämä on niistä ensimmäinen ja selvästi tekijälleen poikkeuksellisen tärkeä moninkin tavoin. Kaihosalo on säveltänyt ja sanoittanut, sekä pitkälti soittanut ja sovittanut biisin, joka käsittelee planeettamme ongelmia. Fokus on ilmastonmuutoksessa, mutta helppohan näistä sanoista on löytää muitakin linjauksia ihmisten kollektiiviseen typeryyteen.

Aihe on tummasävyinen, jopa raskas, mutta muoto ei olekaan sitten aivan niin hyinen. Kaihosalo on näet luonut folkahtavalla tavalla eteerisen pop-kappaleen, joka kyllä laahaa helmojaan hitaasti, mutta pysyy silti liikkeessä akustisen kitaran ja pianon avulla. Rytmipuolella vähemmän on enemmän, vaikka rummut ja basso kyydissä ovatkin. Näin keskiöön nousee biisin pieni melodia ja kyselevät tekstit, joita sopii pohtia toiseltakin kantilta. Mikä on tuo Valheiden kaupunki ja miten ihminen tuli rakentaneeksi sen, entä onko musta enkelikin omaa luomistamme? Osuvia kysymyksiä ja ajatuksia näihin vaikeisiin aikoihin.

Mika Roth

Jimbo´s Garage: Wings

Jimbo´s Garage on uusi, perinteisempää hard rockia luova kotimainen yhtye/projekti. Ryhmän keskiössä on useammastakin muusta yhteydestä tuttu Jimbo Mäkeläinen, joka pitää kiinni rumpupalikoista – kuten kansikuvakin osoittaa. Debyyttisinkku pohjustaa tietä tulevalle debyyttisooloalbumille, jolla oletettavasti kuljetaan esikoisen viitoittamilla linjoilla, mutta todellinen yllätys on tukiryhmän nimekkyys sekä suunnattoman tiukka taito.

En haluaisi ohjata huomiota pois itse asiasta, mutta kun vokalistiparina häärii Taage Laiho ja Maya Liittokivi, niin satunnaisen kuulijan kannattaa pitää penkistä kiinni: nyt näet pesee ja linkoaa hiukan toiseen tapaan kuin debytanteilla yleensä. Itse biisi on puhdasta kasarihardrokkista, kaikkine aikakauden siunauksineen ja kirouksineen. Muoto ei juuri yllätä, eivätkä biisin tarjoamat muutoksetkaan, tosin siivillä kelpaa liidellä kohti esikoisalbumia. Ammattisoittajat osaavat hommansa, mutta kuvioon olisivat sopineet klassiset koskettimetkin, sellaiset kunnon Hammondit ja Leslie-kaiuttimen aaltoja vielä päälle.

Mika Roth

Kaikuluotain: Harharetki

Helsinkiläinen Kaikuluotain sai alkunsa duona, mutta vuonna 2019 siitä kasvoi viisihenkinen yhtye, jonka poprock tahtoo saada lisävivahteita hiukan joka suunnasta. Vuosina 2020–2021 yhtye julkaisi kolme EP-levyä ja sinkun, jotka saavat nyt jatkoa uudesta sinkusta. Tällä kertaa veikeästi veivaava pop-kappale kääntyy pomppailevan soundinsa kanssa jonnekin, josta ei ole pitkä matka progen kiemuroihin ja letkeä ska on helppo nostaa esille kiintopisteitä listattaessa.

Tekstissä harharetkeily on ihmisen kaipuuta toisen luo, koska rakkauden perässä kuljetaan vaikka sukellusveneellä Ukrainaan tai loukataan Syyrian ilmatilaa. Lemmenjanossa hortoillaan tarvittaessa T-paidassa Siperiassa, eikä nyt ole nähtävästi kesäaika. Nämähän ovat hiukan tulenarkoja paikkoja, mutta kerrontahan on symbolista ja onko lopulta mitään vaarallisempaa kuin sydämestä kumpuava rakkaus? Lyriikat siis painavat, mutta kaikki saadaan leivottua aurinkoiseen muottiin ja biisi tarttuu nopeasti korvaan.

Mika Roth

Light Beneath: Sirens

Light Beneath perustettiin Tampereella vuonna 2018 ja heti alusta saakka ryhmän soundi on kallistunut tummempaan suuntaan. Post metal lienee osuvin tienviitta, etenkin kun suunnataan genren mustempaan sekä raskaampaan laitaan. Debyyttisinkku otti aikansa syntyä, mutta nyt kun pää on saatu auki, niin myöhemmin tänä vuonna on kuuleman mukaan luvassa esikoisalbumikin. Ja kun uusi taival käynnistyy, niin tehdään se oikein kunnolla missään säästelemättä – eli tässä tapauksessa plus seitsenminuuttisen sinkun auratessa tien auki.

Sirens on kuin hitaasti syttyvä rakennus ja verkalleen vaikuttava myrkky, joka lähtee liikkeelle verrattain pienistä liikkeistä. Hiljalleen massa kasvaa, äänten luonne muuntuu askel askeleelta aggressiivisemmaksi, kunnes käsillä on melkoinen metallimessu. Biisin virtauksessa ei tapahdu sen kummempia muutoksia, kaikki vain hiljalleen kasvaa ja kehittyy, mutta alun heleä melodisuus säilyy meuhkan keskellä silti lopussakin. Kunnianhimoinen avaus, maaliskuussa nähdään kuinka kokonainen pitkäsoitto samaa valoa loistaakaan.

Mika Roth

Midnight Bullet: Enemy Number One

Rosoisen rokkaavaa metallia soittava Midnight Bullet oli pariin otteeseen esillä Desibeli.netissä ja nyt on aikaa kulunut sen verran, että neljännen albumin julkaisuaika lähestyy. Hostile Resistance ilmestyy näillä näkymin maaliskuun alussa ja sitä puffataan tuoreen sinkun voimin. Sitten viime levyn lastista on tipautettu pois punkahtavia ja ehkä vähän popahtaviakin elementtejä, mutta eivät keskiyön luodit vielä silkkaa metallipajan taontaa suosi.

Enemy Number One on raskas ja metallinen kappale, sitä en lähde kiistämään, mutta sen kulussa on myös vastustamatonta svengiä. Kulku on jopa niin jouhevaa, että neljän minuutin mitta taittuu yllättävän – ehkä jopa liiankin – sutjakkaasti. Biisin sydänlanka on melodia, jonka päälle on kerrostettu kitaraa, groovaavasti takovaa rytmiryhmää ja karheahkoa mieslaulua. Kertosäkeessä lyijy muuttuu välittömästi jalometalliksi ja rakenteet pysyvät mielenkiintoisina aina loppuun saakka. Eli toisin sanoen: näin ykkösluokan rockmetalliässiä kuuluukin tehdä.

Mika Roth

Miide: Hei mä meen
Recovery Records

Miide on toisen sinkkunsa julkaissut laulaja/lauluntekijä, joka luo modernimpaa popiskelmää pienellä poprockin kulmalla varustettuna. Viime vuonna julkaistu Valita saat / Peikkotukka -tuplasinkku esitteli artistin kykyä työskennellä niin isomman kuin pienemmänkin äänivallin kanssa. Tällä erää massan puolesta sijoitutaan jonnekin näiden pisteiden väliin, mutta rullaavuus ja menevyys ovat aivan uudella tasolla.

Hei mä meen -sinkulla onkin nuorempi ja janoisempi ote, kun musiikin sekaan on lisätty modernimpia ja terävämpiä soundeja. Kertoja on päättänyt avata uuden luvun elämässään, jolloin taakse jää ikäväksi ja hämäräksi kääntynyt menneisyys, sekä siihen liittyvä suhde toiseen ihmiseen. On aika uskaltaa, ottaa se ratkaiseva askel, joka saattaa olla lopulta maailmaa muuttava loikka. Tuo kohtalon saranan ääni kuuluu myös kappaleella, jonka fiiliksessä voi jo tuntea uusien, parempien päivien loiston. Tätä kappaletta kuunnellessa tulee hyvä olo, vaikka taivaalta kaadettaisiin niskaan loputtomasti räntää ja vettä, eli parasta mahdollista lääkettä arjen, talven, koronan ja ties minkä muun kaulitsemille sieluille.

Mika Roth

MOSALA: Relapse

MOSALA on saatesanoja lainatakseni kolmihenkinen kollektiivi, jonka jäsenet ovat olleet kaveruksia aina 7-vuotiaista saakka. Soittajat ovat esiintyneet eri kokoonpanoissa koko nuoruutensa, mutta MOSALA on musiikillisena projektina jotain, joka niputetaan ’muuta’ kyltin alle. Toukokuuksi luvataan peräti debyyttialbumia ja debyyttisinkku Relapse on ensimmäinen vilkaisu tulevan pitkäsoiton ihmeisiin. Kuvaavia sanoja ovat elokuvallinen, kerroksellinen, karsittu ja mahtipontinen. Post-rock, post-metal, post-pop – post-kaikki?

Relapse on sinkkuna pitkä ja monimutkainen, sillä päälle viiden ja puolen minuutin mittaan on saatu ahdettua kokonainen pienoisuniversumi. Useampaan kertaan kuunneltuani löysin kaiken tämän vuoristoratamaisen kulun keskeltä mm. viittauksia Pink Floydiin, Museen, Jóhann Jóhannssoniin ja ehkäpä jopa Zbigniew Preisneriin. Joissain kohdissa teosmaisen raidan jylhyys on lähes metallia, toisinaan taas hanszimmermainen matalataajuuksilla pysyttely sotkee pasmoja entisestään. Sinkkuna raita on outo, hyvällä tavalla tosin, joten mitenkähän se mahtaa istua pitkäsoitolla paikoilleen? Uskon että tästä saattaa sukeutua hyvinkin askarruttava musiikillinen tarina, kunhan palasia saadaan vain enemmän kentälle.

Mika Roth

OYAB: Tavallisten ihmisten maailma
3rd Rail Music

OYAB saattaa nostaa mieleen merkantilistisia ajatuksia, mutta tällä erää lyhenne syntyy seuraavista sanoista: Olarin Ylis/Alis bändi. Saatesanoissa suitsutetaan kuinka Olarin legendat palaavat yhtyeen, eli rap-kollektiivissa puuhailevat mm. Tuomio & Kone, Raimo, Setä Koponen sekä Ässä. Ja tietysti mitä enemmän on kokkeja kauhojen varsissa, niin sitä mausteisempi sopasta tulee – vai miten se nyt meni?

Minkälainen ihmeen mesta siis on se Tavallisten ihmisten maailma? Yhtä definitiivistä vastausta ei taida löytyä, mutta ehkäpä se on lähellä kuuluisaa elämän tarkoitusta. Enkä tarkoita nyt lukua 42, vaan ennemminkin listausta Monty Python's The Meaning of Life -leffan lopusta. Ei mitään vaikeita asioita, ei kovinkaan mutkikkaita, mutta silti monelle hankalasti haltuun otettavia. OYAB rullailee neljä ja puoli minuuttia, jolloin mikin varteen ehtii moni ja sanottavaa piisaa. Yhteistyö on kuitenkin tällä erää voimaa ja jokainen kerros antaa lisää arvoa lopputulemalle. OYAB avaa pelin näyttävästi ja luo sopivan nälän tulevalle.

Mika Roth

Plaakso: Jurrit

Plaakso on akustista rockia iloisella asenteella paiskova nelihenkinen orkesteri. Tämäkin tarina on saanut alkunsa hauskanpidosta ja satunnaisista esiintymisistä juhlissa, ja nyt ollaankin jo debyyttisinkun julkaisussa. Maailmassa on tehty lukematon määrä kappaleita kännäämisestä ja tässä olisi taas yksi. Ohjelmanjulistuksessa mainitaan positiivisuus, yhdessäolo ja hauskanpito, jotka kaikki on uutettu myös tähän reippaaseen ralliin.

Matka johtaa siis kohti keittolounasta ja nesteytys on halki tarinan kohdillaan. En lähde sen enempää avaamaan kaikkien mainittujen tuotteiden vaikutuksia ja taustoja, vaan keskitytään enemmänkin musiikilliseen nousuun. Kolme ja puoli minuuttia on oiva mitta, akustiset kitarat kirivät pintaan ja jäykkyyttä saadaan rytmiryhmän pehmeän jykevästä soitosta. Ryhtiä riittää, mutta veto ei ole väkevä tai pistävä. Kuvailisinkin biisiä hedelmäisen hauskaksi ja akustisella tavalla pyöreäksi, rokki rollaa. Sopii niin raskaaseen toistoon kuin hupikäyttöönkin, ja tekstien oivalluksia tuli ihan oikeasti naureskeltua useammankin kerran.

Mika Roth

Sipe Å: Kiltin naisen sydän
Go Music

Sipe Å on kasvanut upeaäänisen Sipe Åqvistin ympärille. Bändi ehti viime vuonna julkaista albumin sekä pari sinkkua, jotka saavat jo nyt jatkoa ihka uudesta sinkusta. Kiltin naisen sydän -sinkulla vasta esikoispitkäsoiton aikana muotonsa saanut yhtye toimii uudella tasolla, kun kemiat toimivat ja se kuuluisa musiikin taika saa syntyä yhteistyön tuloksena.

Kiltin naisen sydän on murskaavalla tavalla kaunis biisi, jossa rakkaus on periaatteessa löytänyt väärän ajan ja paikan, olivat ihmiset sitten kuinka oikeita tahansa. Muodoksi on valikoitunut ilmava poprock-balladi, jota ei kutenkaan räjäytetä mahtiballadien seitsemänsiin taivaisiin. Kaikki pysyykin intiimin pienenä, vaikka elokuvamaisen laveat taustat antaisivat mahdollisuuden ties minkälaiselle pakahduttavuudelle. Pientä ja niin suurta, aivan kuten tarinakin, joka on toiveikkuudella vahvistettu tragedia. Tuleva voi yhä tuoda paremmat ajat, mutta ennen sitä pitäisi luopua tuhoon tuomitusta rakkaudesta. Siinähän sitä on pureskeltavaa.

Mika Roth

Swansong: Lovely Bones

Swansong on parin vuoden ikäinen yhtye, ja ensi kuuksi on luvattu debyytti-EP:tä. Nyt tuolta tulevalta kiekolta on lohkaistu ensimmäinen single, joka onkin melkoinen melodisen death metalin pommi. Siinä missä jäsenistöltä löytyy kokemusta erilaisista metallibändeistä, on vokalisti Jemiinan musiikillinen historia usvan peitossa. Vaan mitäpä menneillä on merkitystä, koska Kuopiossa perustettu yhtye tähyää ainoastaan tulevaisuuteen.

Lovely Bones on siis deathin sukuinen metalliveto, mutta tällä erää kuolo on taittunut rokkaavammaksi ja rullaavammaksi. En väitä tätä death’n’rolliksi, mutta eipä suuntaa pysty täysin sulkemaan poiskaan. Jemiinan matalalta möyryävä vokalisointi tuntuu mukavasti munuaisissa ja Topi Pitkänen & Tuomas Leskinen on sellainen kitaristikaksikko, että ilmassa riittää niin nuotteja kuin asennettakin. Taidot ovat kohdillaan ja jekut hallitaan, mutta touhu ei missään vaiheessa kaadu suorittamiselta maistuvaksi väännöksi. Jouhevasti junttaava pelinavaus, jonka vanavedessä tuleva EP kannattaa ehdottomasti ottaa haltuun.

Mika Roth

Särmä: Amsterdam

Särmä vaikuttaa oivaltaneen jotain oleellista suomenkielisen poprockin historiasta. Harvoin näet vastaan tulee näin valmiilta kuulostavaa yhtyettä, joka on aiemmin julkaissut vain yhden sinkun. Särmä on saanut luoda uraansa korona-aikana, mikä on antanut rauhaa mutta viskonut samalla kapuloita rattaisiin. Niin vain Amsterdam kuulostaa kuitenkin positiiviselta, voimaannuttavalta ja vahvasti eteenpäin katsovalta poprock-valiolta.

Avain on soundi, jossa rankempi suomirock ja tarttuva poprock asetetaan vieretysten. Mies- ja naisvokalistin yhteistyö toimii, samoin bändin napakka soitto. Kappale on itse asiassa suhteellisen nopea, mutta tarinan kertomisessa ei ole hätäilty. Amsterdam näyttäytyy tekstissä luvattuna maana, unelmien pakopaikkana ja kiellettyjen hedelmien loisteliaana puutarhana, jossa kertoja voi kerrankin olla oma itsensä. Eikä sinne punaisten lyhtyjen alle mennä tietenkään muuta kuin irrottelemaan ja tekemään kuolemaa, mutta jopa tuossa viimeisessä toiveessa on lataus positiivisuutta. Vain suomalaiset pystyvät tähän, tässä on särmää.

Mika Roth

The Ruffnekks: Sinner

En ole täysin varma siitä, onko The Ruffnekks yhtye, artisti – tai jotain siltä väliltä. Nimen monikkomuoto kun on angloamerikkalaisessa perinteessä toiminut ennenkin järjenvastaisesti. Niin tai näin, Sinner on selvääkin selvempi kumarrus vuosikymmenten takaiselle leffamusiikille. Ja uskaltaisin väittää, että nyt ollaan tukevasti B-leffojen puolella, mutta sieltähän ne parhaat musiikit oikeasti löytyvät.

The Ruffnekks surffailee hitaan rockin aallolla, välttää kaikenlaiset turhat rosoisuudet ja antaa samettisten pintojen peittää jokaisen tilan. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että Sinner olisi mitenkään sokerisen makea ja kutsuva. Toki syntiset vetävät puoleensa hurmaavin ja kiemurtelevin soundein, mutta pehmeyden keskustassa on vaaraa – aivan kuin kuulija tuijottaisi edessään huojuvan kobran silmiin. Ilmaisun garageinen iskelmäisyys ja varhaisen americanan kanssa jekkuilu tuovat samaan aikaan mieleen Sielun Veljet, Tom Waitsin ja 30-luvun klassiset Universal-kauhuleffat. Melkoinen saavutus sekin.

Mika Roth

Lukukertoja: 2614