Kaksi kertaa kaksi – Huber & Saastamoinen
Vuosi 2021 on jo pistetty pakettiin ja paketti hyllylle, mutta muutamia asioita jäi tekemättä. Ne ovat harmittaneet siinä määrin, että palaan vielä hetkeksi marras- ja joulukuuhun. Noihin aikoihin kaksi hyvin erilaista kotimaista artistia julkaisivat kumpikin kaksi toisistaan poikkeavaa levyä. Näin samaan artikkeliin saatiin mahtumaan silkkisen pehmeä soulia, jytäävää funkkia, avantgardistisen vapaata jazzia sekä post-rock -yhtyeen livelevy.
Sam Huber: Up
True Groove Records
Päästetään ensin lyöntivuoroon Sam Huber, jonka kahden levyn kokonaisuus startattiin Up-albumilla marraskuun lopulla. Herran samettisen pehmeä soul on jo aiemmin hurmannut mm. allekirjoittaneen, mutta tällä albumikokonaisuudella Huber antaa sielukkaan ja iisimmän ilmaisunsa hallita makuuhuoneen tienoita.
Levyn sinkuksi valittu Lessons of Love on selvästi pieni myönnytys herran funk-touhuista villiintyneille, sillä tätä kiivaammaksi rakkautta purskahteleva kiekko ei äidy. Näissäkin kohdin tosin ollaan selvästi parivuoteen välittömässä läheisyydessä, eikä valoja todellakaan ole säädetty maksimiasentoon – noin puhtaan valotehon kannalta pohdittuna nyt ainakaan.
Eikä siinä vielä kaikki, sillä Up on kaiken kukkuraksi teemalevy. Se on yhden parisuhteen tarina alusta loppuun saakka, mutta taival pisteestä A pisteeseen B ei ole suora, sillä Amorilla on taipumusta sohia arvaamattomiin suuntiin. Ainoan poikkeuksen tarinan helminauhassa muodostaa ilmastonmuutokseen kantaa ottava Hot Summer Burning -sinkku, joka sekin on toki yhdistettävissä suureen tarinaan. Rohkeasti albumin alkupuolelle sijoitettu menoraita nostaa myös vauhtia, ennen kuin tunteet syvenevät, lemmen ongelmat saapuvat ja ensimmäiset rypyt pääsevät koristamaan rakkauden ikuisia tasankoja.
Itse nostaisin kärkibiiseistä esiin rauhallisemman You Called Me in the Morning -raidan, jolla Huberin onnistuu elvyttää klassinen soul ja tuoda se tähän päivään, eikä alkuperäisestä vetovoimasta ole menetetty välissä unssiakaan. Albumin vahvaa loppua korostaa lisäksi komeilla torvilla ryyditetty Love Game, joka jatkaa onnistuneesti Motownin palasten kanssa pelailua. Ja kun puhutaan toimivista pitkäsoittojen aluista, joiden tarkoitus on antaa suuntaviivat koko levylle, niin ottakaapa I Won’t Let You Go -vedosta mallia.
Sam Huber: Down
True Groove Records
Up vei ajatuksia ylöspäin, kun taas
Down-albumilla siirrytään soundin funkimmalle ja tummemmalle puolelle. Eihän soul-Huberista tietenkään kaikkea funkkia oltu pois lantrattu, eikä funk-Huberin touhu ole missään nimessä soul-vapaata. Eikä moista ole edes yritetty, vaan kyse on näiden kahden päälinjan keskinäisistä voimasuhteista. Down antaa soundien porautua terävämmin ja rytmien syke kiihtyy.
Isaac Newtoniakin siteerataan, sillä
”mikä menee ylös, on sen tultava myös alas”.
Itse lainaisin tässä yhteydessä kuitenkin toista Isaacia, eli
Isaac Hayesia:
If the music make you move / ’Cause you can really groove / Then groove on, groove on
Groove-mutteria onkin kierretty siinä määrin, että tuorein sinkku
Be With You kirjaimellisesti polttaa tiensä läpi puolustuksen ja tulikuumaa kamaa on myös niinikään sinkuksi lohkaistu
You’ll Survive. En väitä Huberin olevan maamme vastine edesmenneelle
Princelle, mutta jos jollekulle pitäisi valtikkaa noilta osin ojentaa, niin tietäisin ainakin oman valintani.
Pisteliäät hetket ja huippugroovaavat tuokiot seuraavat toisiaan, mahtuen aina silloin tällöin saman katon alle. Tuplan ensimmäisenä sinkkunakin julkaistu
I’d Rather Be on valioyksilö tällä saralla ja uransa loppupuolen
David Bowienkin mieleen tuova
Destiny säteilee myös useammalla tasolla. Näin mojoisten siivujen esittäminen vaatii karismaa, mutta siitähän Huberilla ei ole koskaan ollut puutetta.
Up ja Down sijoittuvat kummatkin vuorokauden pimeämmälle puolelle ja liikkuvat henkilökohtaisella tasolla. Soundit ovat alas mentäessä raskaammat, kerrokset muhevampia ja ilma kosteampaa, kun kondenssi tiivistyy kaikille mahdollisille pinnoille. Sisaruksista Up on hivenen keveämpi ja nostavampi, kun taas Down käy polviin ja ammentaa matalammalta kumpuavien voimakenttien energiaa.
Ja sitten siirrytään artikkelin toiseen osaan.
Basisti
Mikael Saastamoinen urakoi myös viime vuonna ja marraskuun 5. päivä ilmestyi peräti kaksi instrumentaalialbumia, joilla herran soittoa kuultiin. Toinen oli yhtyeen kanssa äänitetty studioalbumi, toinen taas kaukana Barcelonassa nauhoitettu livetaltiointi. Kaksi levyä, kaksi hyvin erilaista tarinaa.
Perussastamala: LA
Suolavesi Recorsds
Perussastamalan kolmas albumi on täysin Saastamoisen kirjoittama ja tuottama. Sillä kuullaan mestarin basson ja
Okko Saastamoisen rumpujen lisäksi melkoista määrää puhaltimia, sekä pianoa jota
Juho Valjakka soittaa monipuolisesti. Painopiste on kuitenkin puhaltimilla, sekä niiden luomilla kerrostumilla.
Alkujaan levy on nauhoitettu jo tammikuussa 2018, mutta syystä tai toisesta julkaisu venähti aina vuoden 2021 lopulle saakka. Siinä missä alkuvuodesta 2017 minua(kin) suuresti hämmästyttänyt
Perussastamala-debyyttialbumi junnasi silkalla bassolla ja tinkimättömällä asenteellaan, oli vuoden 2019
May Queen jo huomattavasti silotellumpi versio osin samoista asioista. Ydin oli yhä sama vanha, mutta kehitys todellakin kehittyi ympärillä.
Periaatteessa LA on sukua kummallekin sisarukselleen, ihan jo Saastamoisen kaaokseen taipuvaisen tyylin ansiosta, mutta LA on myös niin paljon enemmän ja muuta. Saatesanoissa paljastetaan, että musiikki on osin improvisoitua, mutta on täysin mahdotonta – ja tarpeetonta – osoittaa, että missä improvisaatio loppuu ja suunnitelmallisuus alkaa. Tämä levy on kuten Perussastamalan musiikki yleensäkin: se pitää vain ottaa vastaan omana itsenään. Äänten järjettömyydet ja järjellisyydet on vieläpä jaettu otsakkeilla siten, että aluksi kuullaan
LA 1, sitten
LA 2 jne. Kyse on kiistatta moneen eri lukuun ositetusta teoksesta, mutta jokainen voi jälleen antaa osioille omia merkityksiään ja yhteyksiään, tai vain ottaa äänet ääninä.
Toisinaan äänten myrsky täyttää koko taivaanrannan, mutta mielestäni musiikin taika elää voimakkaammin hiljaisemmissa hetkissä.
LA 8 yhdistää kuumeisen free jazzin kumun dramaattiseen, elokuvamaiseenkin rakenteluun.
LA 3 puristuu kahden äänekkäämmän osan väliin tarjoten mysteereitä ratkottavaksi. Saatekirjeessä puhutaan graafisista kuvista ja labyrinteistä, joita teoksen eri luvut muodostavat ja edustavat.
Sokkelovertaus on kiistatta osuva, mutta tunnelma ei ole tässä labyrintissa millään tavoin ahdistava tai uhkaava. Ennemminkin huomaan viihtyväni näiden viehättävien käytävien, muotojen ja polkujen parissa. Ehkäpä salaa toivon myös eksyväni sokkelon uumeniin edes hetkiseksi, niin uniikista ja kiehtovasta paikasta on näet kyse.
Outomuru: Live from Robadors 23
Omakustanne
Saastamoisen ideoista syntynyt toinen instrumentaalilevy on
Outomurun Live from Robadors 23. Yhtyeen nimi antaa tietysti jo vinkkiä siitä, että Saastamoinen on ruorin takana, vaikka onkin osa isompaa yhtyettä. Herra onkin vastannut niin materiaalin kirjoittamisesta kuin livekiekon miksauksestakin.
Outomuru on trio, jossa kitaristi
Marçal Xirau saa vastata pitkälti tarkempien äänimaalailujen tekemisestä. Kitaran ääniä on selvästi efektoitu hetkessä, mutta kaikkea leimaa omanlaisensa orgaanisuus – impulsiivisuuskin. Ajatukset, ideat, viestit ja vihjeet välittyvät kuitenkin pitkälti itse nuottien kautta, eivätkä soundit ohita sisältöä. Saastamoinen soittaa bassoa yllättävänkin vaimeasti ja rumpali
Jordi Pallarés Barberà asettuu myös selvästi taustatukijan rooliin. Suomalainen ja kaksi espanjalaista onnistuvatkin yhdessä luomaan vahvan magiikan.
Saatesanoissa musiikkia kutsutaan aina yhtä epäselvällä post rock otsakkeella, mutta barcelonalaisten kanssa Saastamoinen on päätynyt mielestäni huomattavasti uniikimpiin vesiin, kuin mitä olisin itsekään osannut odottaa. Post rock, kyllä sekin tavallaan kuvaa näitä maalausmaisia teoksia, jotka vuoroin kiihtyvät ja myrskyävät, toisinaan taas asettuen lähelle horisontin viivaa.
Kyse on niin teosmaisesta levystä, että raitojen vaihtumista ei tahdo edes huomata. Toki väleihin on sijoitettu hiljaisuutta merkitsemään muutosta, mutta kaikkia lukuja yhdistää tälläkin erää vahva fiilis. Tunne yhteenkuuluvuudesta ja yhteen liittymisestä, tarinan siirtyessä hiljalleen eteenpäin.
Entä mikä tuo tarina on? Luulisin että jokainen voi, ja saa, täyttää kohtaukset kuten parhaaksi näkee. Musiikki on ehkä hivenen surumielistä, mutta siinä on kiistatta myös pienten hetkien lumoa ja kaiken katoavaisuuden ihmeellisyyttä. Säröä ei tarvita, ei edes vahvoja rytmejä, vaan tunnetta, kitaran hiljaista piirtelyä ja jazzahtavaa pohjarytmittelyä siellä jossain, lähellä varjoja ja verhoja.
Mika Roth
Lukukertoja: 1962
