10.01.2022
Tango on toisille ehkä menneiden aikojen musiikkia, mutta siitä voi löytää myös tulevaisuuden äänen. Jukka Orma on ottanut nipun tangoja ja käsitellyt niitä tavallaan. Lopputulos on ormamaisella tavalla persoonallista. Se ei ole tangoa perinteisessä mielessä, vaikka kaikki onkin pidetty ehyenä. Kaiho on vain saanut uudenlaiset siivet, molli kaivertaa kuvionsa päivitetyin keinoin ja silti kaikki on kuten ennenkin.
Emsalö Music
Musiikissa kyse on useimmiten halutun tunnelman luomisesta, mutta tangolle oikeanlainen fiilis ja vivahde ovat suorastaan elintärkeäitä. Tango on kaipuuta toisen luokse, paikkoihin ja aikoihin, jotka ovat kertojalle syystä tai toisesta mahdottomia saavuttaa. Uusi rakkaus on saattanut peittää tai pettää vanhan, kenties kertoja itse on tuhonnut onnensa paratiisin – niin tai näin, käsiään voi lämmitellä vain menneisyyden hiilloksella.
Orma on muusikko ja taiteilija, joka ei koskaan tee mitään vain puolittain. Oli kyse sitten bändin kanssa riehumisesta, soolona esiintymisestä tai jonkin yllättävän yhteistyön hedelmistä nauttimisesta, voi Ormaan luottaa. Musiikilliset manööverit eivät tietenkään saa kaikkia aina ihastumaan, mutta herra on taatusti jotain erilaista, uutta ja innoittavaa luova voima. Näin jopa silloin, kun periaatteessa kierrätetään vain vanhaa.
En usein jännitä enää näin laittaessani ensi kertaa levyä soittimeen, mutta nyt huomasin toivovani sydämeni pohjasta, ettei Orma munaisi tätä yllättäen auennutta tilaisuutta. Ensimmäinen kuuntelukerta sujui lähinnä totuttautuessa musiikilliseen ympäristöön, en halunnut tehdä edes muistiinpanoja, vaan tuijottelin mieluummin ulos lumisateeseen ja annoin nuottien ympäröidä minut.
Pääsoittimena toimii sähkökitara. Soundimaailma on vahva, se soi kaihoa – ei, se suorastaan tihkuu, pursuaa ja huokuu surumielisyyttä, jopa silloin kun nuottien kuuluisi lohduttaa. Laulu on ormamaista, mutta tässä yhteydessä kenties kaikkein sopivinta. Ei mies mikään Virta ole, Raulista puhumattakaan, vaan aivan oma ilmiönsä – ja hyvä niin.
Klassisten tangobiisien ketju on vastustamattoman voimakas, enkä voinut kuin ihmetellä, kuinka jopa Tango Desiréen kaltainen ikäloppu, puhkisoitettu, uuvuksiin versioitu ja loppuun kaluttu kappale voi yhä elää. Eikä tämä ole mitään puolielämää, vaan pulssi on vahva ja jäsenet vetreät. Biisinikkarilegenda Toivo Kärki on edustettuna peräti kolmella raidalla, joista jokainen on tietysti klassikko. Tähdet meren yllä, Siks’ oon mä suruinen ja kaiken kukkuraksi Liljankukka.
Kun takakannen biisilistausta käy lävitse, tulee käytyä samalla lävitse myös lukuisia lapsuusmuistoja. Nyttemmin jo edesmennyt isoäitini kuunteli ties kuinka monensia versioita juuri näistä samoista biiseistä, kun aina uudet iskelmätähdet esittivät vuorollaan niitä. Mökkireissujen aikana auton takapenkillä sai nauttia samoja herkkuja ja kun vanhemmat istuivat joukolla iltaa, niin mikä siellä pihamaalla mankasta kaikuikaan?
